Vuosia sitten järjestettiin seminaari Hirvensalossa Meri-Karinan tiloissa. Tilaisuuteen oli koottu mittava määrä asiantuntemusta laaja-alaisesti. Pitäisikö sanoa poikkitieteellisesti. Itselläni oli lyhyt esitys aiheesta: Hengellinen vankilatyö päihdetyön tukena.
Meille kerrottiin seikkaperäisesti päihteiden lääketieteellisistä seuraamuksista. Esille tuli erilaisten virallisten toimijoiden näkökulmia ja mukana oli myös henkilökohtaista kokemusta omaavia tai omaava henkilö. Minun piti valottaa vankilatyön tarkoitusperiä miten voisimme ohjata vapautuvia sellaiseen elämään, josta puuttuisi päihdyttävien aineiden riskitekijä.
Kaikki syntyvät samantapaisina kääröinä, joista ei voi sanoa, tätä tulee sitä ja tuosta tuota. Jokaisen ihmisen tulevaisuus muodostuu perimästä ja kokemuksista. Useissa tapauksissa kiinnijäämisen aiheeseen liittyy päihteet yhtenä osana. Tehdään asioita, että saataisi aineita. Tai aineet antavat ylivertaisia ideoita toimintaan, niin ylivertaisia, ettei vallesmanni voi olla puuttumatta niihin. Kolmantena tulee väkivalta, joka puhkeaa herkemmin sanoista teoiksi.
Ihmisellä on kiinnijäämisessä muutama taitekohta. Ensimmäinen lainkouran kouraisu on miettimisen paikka, haluanko tätä lisää? Ensimmäinen vapautuminen on yksi vedenjakajista. Vapautuuko rakastavaan perheeseen vai hylättynä tyhjän päälle. Molempia olen tavannut. Pitempään istunut hylätty yleensä nuorehko ihminen on heikoilla, jos tukevaa apua ei ole. Puhuin Kan-kotien tyyppisestä avusta, joka antaa mahdollisuuden oppia elämää turvallisesti. Yllättävää oli, että lausumani sai aikaan vastalauseita siksi, että Kan-järjestelmä pakkosyöttää hengellisyyttä vihreäpaitojen mielestä.
Raamatun mukaan olemme viimeisellä tuomiolla kahdessa joukossa. Jos olisin vasemmalla, olisinko kiitollinen, että uskovat jättivät minut rauhaan hienotunteisina ihmisinä? Jos olisin oikealla puolella, paheksuisinko niitä, jotka kylllästymiseen asti tuputtivat minulle hengellisiä asioita. Joskus asiat pitäisi kärjistää niin, että harmaa vyöhyke poistuisi, koska sitä ei oikesti ole olemassa.
Viisasta pohdiskelua vt. lähetysjohtajalta. Lähetystyön käytäntöön on aina liittynyt ajatus uhrista
: Siitä, joka on annettu Golgatalla ja siitä, mitä evankeliumista eläminen ja todistaminen maksaa lähettäjille ja lähtijöille.
Nyt blogisti osuu mielenkiintoiseen asiaan eli onko oikein ”tuputtaa” evankeliumia?
Entä mitä mieltä blogisti on kun luterilaisille kasteuskoville julistetaan parannusta ja uskoa evankeliumiin? Siis kun sanotaan että luterilasisuus on harhaoppi ja valheen isän oma kirkko. Eikö tätä ole hyvä kuulla jo eläessään ettei mene joukon jatkona vaan annetaan mahdollisuus kääntyä pimeydestä valoon?
Sitten tulee eteen sana: Katiskasta kalastaminen. Ei se paljon auta, jos houykutellaan toiseen seurakuntaan. Tuputus tulee kohdistaa sellaiseen, joka ei tunne pelastusta.
Lauri Lahtinen, tätä juuri tarkoitan eli KUN ajatellaan JO kuuluvansa OIKEAAN Jeesuksen seurakuntaan niin ei tehdä parannusta ja uskota evankeliumia vaan luotetaan pimeyden valheisiin. Ei mikään ihmisten perustama seurakunta pelasta vaan Jeesuksen Sanat ja kuinka niihin suhtautuu, katsooko ylen vai tekeekö niiden mukaan.
Helppo on tuntea väärät profeetat heidän hedelmistään, mutta vaikea nöyrtyä tunnustamaan että seuraa heitä ja näin nöyrtyä parannukseen.
Onko siis mahdotonta, että ihmisten perustamissa seurakunnissa voidaan suhtautua Jeesuksen sanoihin oikeaklla tavalla.
Tässä orastaa hedelmätön keskustelu, jota en aio jatkaa kanssasi pitemmälle.
Mietippä esim jeesuksen Sanoja ”rakastakaa lähimmäistä niinkuin itseänne”, kuinka nämä sanat toteutui ns ”uskonpuhdistuksessa” eli mitä hedelmää se tuotti kun alkoi tois uskoisten tappaminen ja pakko käännyttäminen, noiden ”profeetojenko” oppien ja lupausten perustalle luotat iankaikkisen elämäsi?
Otitpas Lauri esille aiheen, joka osuu henkilökohtaiseen maaliini. Tultuani 1980-luvulla Jehovan todistajaksi keskeytin opiskelujen vuoksi saamani lykkäyksen ja ryhdyin suorittamaan yhdeksän kuukauden vankilatuomiota. Voin vakuuttaa, että elämänkokemuksena se oli jotakin ainutkertaista. Päivääkään en antaisi pois, kuten iskelmärunoilija asian ilmaisee.
Olin aiemmin elänyt suojattua elämää, jossa ei kolminkertaisten ryöstömurhaajien tai taparikollisten kanssa samassa pöydässä lounasteltu. Suurin osa kanssaihmisistä vankilassa oli vahvasti päihdeongelmaisia, oman arvioni mukaan taatusti yli 90%.
Vankilalähetit tekevät erinomaista työtä, mutta auttamiskampa on saamieni tietojen mukaan hyvin harva: usko tahtoo poistua nopeasti vankilan portin luona muutamalla korkin narahduksella. Onko sinun kokemuksisi Lauri, samansuuntaisia?
Vaikka meiltä Jehovan todistajilta puuttui jo tuolloin jokin ”hengellisen työn lupa”, lähes joka päivä keskustelin uutena ja innokkaana todistajana Raamatusta muiden vankien kanssa. Minkäs teit, jos joku toinen otti keskusteluissa aloitteen!
Minun kokemukseni on se, että vanki ei tarvitse niinkään suuria palopuheita uskoon tulosta ja sen erinomaisuudesta vaan selkeätä opetusta. Ihan tavallisesta kunnon arkielämästä, mutta aivan erityisesti Raamatusta. Koska se auttaa kovasti elämisen vaikeassa taidossa.
Parhaita kokemuksiani omasta vankila-ajastani oli se, kun sai poimia vankitoverille Raamatun jakeita tosi rauhallisissa, suorastaan vartioiduissa olosuhteissa.Todella mukava oli auttaa erästäkin nuorta miestä omaksumaan jotakin Raamatusta, vaikka tetrahydrokannabinoli vaelsikin hänen aivokoneistossaan tarpeettoman usein myös kiven sisällä. Suurimmalle osalle vangeista lusimisaika on ainoaa päihteetöntä elämää pitkiin aikoihin, näin ymmärsin.
Yhden keskustelutoverini tiedän olevan helluntaisaarnaajana. Ikävä, ettei hänestä ainakaan vielä ole tullut Jehovan todistajaa. Mutta on aivan erinomaista, että hänen elämänsä on pysynyt laadukkaana myös vapaudessa.
Käännyttäminen johonkin tiettyyn muottiin ei ole onneksi meidän tehtävämme, ei vankilassa enempää kuin sen ulkopuolella. Jokainen tekee itse ratkaisut sen suhteen, kuinka Luojaansa palvella. Ja kantaa tietysti myös siitä vastuun.
Kuinka paljon sinä Lauri olet päässyt oikein tutkimaan Raamattua vankilakäynneilläsi? Katsotko tällaisesta systemaattisesta auttamisesta, joka meillä on tapana, olevan hyötyä?
R Toivonen!
Heti myönnän, että käännyttäjänä olet tehokkaampi. Kuitenkin koen, että sinä et voi omaa lusimistasi verrata esimerkiksi raskaista jutuista elinkautista istuvaan. Sinähän olit siellä toteuttamassa kusumustasi.
Vapautumien on ihan eri asia, koska sinä suoritit kiitsta ansaitsevan asian eikä kai korkkein narautus ole ongelma. Sinä vapauduit rakastavien läheisten piiriin.
Kyllä minä olen muutamia kertoja ollut ulkoa lukitussa huoneessa poikien kanssa ja raamatut ovat olleet esillä.
Kiinnostaa kovasti se, että miksi helluntaisaarnaajan pitäisi muuttua Jehovantodistajaksi? Eikö se ole toisen katiskasta kalastamista.
Olet Lauri aivan oikeassa, elinkautisvangin tai muun vastaavan tilanteeseen en voi omaani verrata. Kaikilla ei ole yhtä kivaa linnassa, eikä varsinkaan vapautumisen hetkellä.
Minusta on erinomainen kielikuva tuo katiskasta kalastaminen, vaikka olenkin vain ja ainoastaan ongintatasoinen kalamies. Myös kysymyksesi on todella vastaamisen arvoinen. Miksi helluntaisaarnaajan pitäisi ”tehdä paavalit” ja muuttaa hengellistä reittisuunitelmaansa?
Nythän on niin, että sinä ja minä, jotka otamme vakavissamme Raamatun sanoman, haluamme lähimmäistemme omaksuvan niitä Jeesuksen opetuksia, joita olemme itse oppineet. Vajaasti ymmärtäen, mutta kuitenkin.
Lähimmäisenrakkauteen kuuluu jo sinänsä halu auttaa toista korjaamaan kohtalokkaita virheitään. Haluamme auttaa esimerkiksi, ettei uusia linnatuomioita tule. Heikoista jäistäkin saatamme joskus varoitella. Valinta ratkaisuista on kuitenkin jokaisen itse tehtävä.
Olen jossakin vaiheessa käynyt helluntailaisten tilaisuuksissa ja keskustellut aika monta kymmentä tuntia heidän kanssaan. Vaikka opetus ei olekaan sama kaikissa seurakunnissa mitä yksityiskohtiin tulee, yksi asia on ymmärrykseni mukaan sama kaikkialla: Palvonnan ja rukousten kohteena on kolmiyhteinen Jumala, jonka Poika-nimistä kolmannesta erityisesti nostetaan esille.
Pyydän, että minua oikaistaan, jos sittenkin olen ymmärtänyt asian väärin.
Kun ottaa minkä tahansa evankeliumin Raamatusta esille, Jeesuksen palvonnasta ja rukouskohteesta ei voi erehtyä. Jeesus ei kumarrellut itseään, ei ”Pyhää Henkeä” vaan Taivaallista Isäänsä. Vai olenko ymmärtänyt väärin?
Olen sitä mieltä, että vankilassa ystäväkseni muotoutunut tuleva helluntaisaarnaaja pitäisi saada palvomaan sitä samaa Jumalaa kuin mitä Jeesus palvoi. Opettamaan samaa tulevaisuutta ”Jumalan tahdon tapahtumista maan päällä kuin taivaassa” ja liittymään siihen kasvavaan joukkoon, joka ”tekee Isän nimen tunnetuksi” nykyään maailmanlaajuisesti.(Mat6:10;Joh17:26)
Mitä pahaa sinä näet tällaisessa Jeesuksen askelmerkkien uudelleenasettelussa?
Minun raamatussani lukee suurinpiirtein näin: Jeesus sanoi: Ei kukaan tule isän tykö kuin M inun kauttani! Eikä kukaan tule Minun tyköni ellei Isä, joka minut lähetti, vedä häntä.
Pitkiin juttuihin en lähde silloin, kun kysymykset tulevat muusta kuin omasta tarpeesta. Olen havainnut useasti, että kysymyksillä koitetaan johdattaa jotenkin nurkkaan ja, että nolaisin itseni.
Koska en näe kummassakaan kommtaattorissa tarvetta saada vastauksia, en jatka tätä keskustelua pitemmälle. Seuraava kysymys, johon vastaan kuuluu seuraavasti: Mitä minun pitää tehdä, että pelastuisin!