Ydin vai toiminta? Keskiajan dogmit vai tämän päivän ongelmat? Vatikaanin toinen konsiili käynnisti 60 vuotta sitten pastoraalisuuden buumin. Siitä tuli yhteiskunnalliseksi dialogiksi kutsuttu mutta dogmatiikasta tinkinyt teologia.
Ennen Vatikaanin konsiilia kirkon identiteetin määre oli keskiaikainen kollektiivinen kontemplaatio – sielujen hoitaminen jumalanpalveluksen kokemuksella. Sitä oli cura animarum, josta slaavilainen maailma käyttää kaunista kielikuvaa ”sielun lohduttaminen, душепопечение”. Tuo vanhan kirkon prinsiippi sielujen hoitamisesta liturgian välityksellä on kirjattu luterilaiseen ja ortodoksiseen kirkkolakiin ensimmäisenä tehtävänä: ”kirkko julistaa Jumalan sanaa ja jakaa sakramentteja” (2 §), ”kirkko palvelee ihmisiä pyhien toimitusten kautta” (2 §).
Mikään kokous ei ole tehnyt yhtä perusteellista vertailua kirkon ja yhteiskunnan suhteista kuin Vatikaani II. René Laurentinin viisiosainen kronologia L’Enjeu du Concile dokumentoi tarkasti, miten konsiilin asiakirjat oli laadittu parhaiden katolisten, protestanttisten ja ortodoksisten teologien analyyseista. Concilium Vaticanum oli ekumeeninen synodi. Ortodoksien synodi Kreetalla kesäkuussa 2016 oli vain Vatikaanin dokumenttien referointia.
1960-luvun uuden pastoraalisen teologian tuli olla solidaarista, tässä ajassa elämistä ja arjen ongelmien parissa toimimista. Se oli kristillistä sosiaalidemokratiaa ja tarjosi palveluja kaikille kansalaisille. Työn keskiöön nostettiin lapsi-, nuoriso- tai perhetyö. Dialogia käytiin kerhoissa, kokouksissa ja piireissä. Pastoraalisen teologian sisältö oli muutamassa valikoidussa evankeliumin kohdassa. Cura animarum muuttui järjestelmäksi ja sosiaalidemokratia hivuttautui liturgian paikalle. Kollektiivinen lohduttaminen vaihtui individuaaliseksi sielunhoidoksi.
Mitä tapahtui kirkolle, kun sen ainoa historian aikana koeteltu osaaminen kollektiivinen kontemplaatio korvautui henkilökohtaisella ohjauksella? Miten kleerikko, mysteerien suorittaja – johon nimi ”kleros, arpa” viittaa – voi pärjätä psykoterapeutin tontilla?
Tänään harva kyseenalaistaa sitä, jos pappi ei pidä päivittäin aamu- ja ehtoopalvelusta tai jos kirkko on kiinni sunnuntaiaamuna. Monet naureskelevat entisajan papeille, jotka olivat kirkossa aamuin ja illoin, meditoivat ja hengittivät liturgisen perinteen henkeä. Perinteiden vaaliminen on vaihtunut trendien seuraamiseksi. Paimenet ovat muuttuneet palkallisiksi.
Onneksi työelämän rakenteelliset uudistukset mahdollistavat perinteiden paluun.
