Ensimmäinen kuulustelu, viides kysymys
Munkki kysyy taivaalliselta tuomarilta:
Annoit minulle jalat. Miksi en kulkisi niillä minne tahdon?
Tuomari vastaa: Annoin sinulle jalat, jotta voisit jättää taaksesi rakkauden maailmaa kohtaan ja kulkisit kohti sielusi lepoa ja rakkautta, ja kohti minua, sinun luojaasi ja pelastajaasi.
++++
Rauhattomuus lie tuttu vaiva monelle. Huomisen huolet ja eilisen erheet pyörivät mielessä ja aiheuttavat ahdistusta. Maailma on täynnä metodeja, joiden avulla voimme yrittää ohjautua kohti rauhaa ja lepoa. Ehkä lähdemme lenkille, ehkä menemme terapiaan selittämään pois erheitämme, ehkä kokeilemme itämaista kohteetonta meditaatiota, jossa mielen annetaan tyhjentyä. Myös lääketeollisuus rientää avuksi, kuten tiedämme psyykenlääkkeiden käyttö lisääntyy.
Birgitta ilmaisee, että nuo menetelmät eivät riitä, kun on sielunrauhasta kysymys. Mutta mitä sielu tarkoittaa? Ja mitä ihmettä tarkoittaa pelastaja? Kuinka moni vielä muistaa että meidän sielumme pitäisi pelastaa helvetin tulelta? Mehän olemme peruuttaneet ja tehneet tyhjäksi koko konseptin.
Monet asiat, joita tiedän Birgitan pitäneen tuhoisina sielulle, ovat meidän aikanamme hyveitä psyyken ja ruumiin kannalta. Kuten aktiivinen seksielämä, joka kumpuaa yksilön identiteetin uumenista, eikä millään tavalla liity lisääntymiseen. Seksuaalinen ruokahalu on positiivinen asia, mutta toisaalta ruuan syömistä sen sijaan pitää pystyä rajoittamaan, sen suhteen ei sovi olla hillitön. Mässäily voi johtaa lihomiseen ja elämäntapasairauksiin, ja se taas rasittaa psyykeä.
Mutta psyyke on ionien virtausta solukalvon läpi aivoissa ja sehän loppuu, kun maallinen elämä loppuu. Sielun kohdalla modernin ihmisen aivot lyövät tyhjää.
Birgitta ei väheksynyt ihmisten maallista elämää eikä ruumiin tarpeita. Ilmestyksissä painopiste on kuitenkin sielussa, ja perspektiivi yltää ikuisuuteen jopa siinä määrin että hän varmaan saisi diagnoosin, jos eläisi nyt. Mutta toisaalta, kyllä meidänkin aikamme ansaitsisi diagnoosin, ja varmaan vielä saakin sen, kunhan aikaa kuluu ja tervehdyttävä etäisyys auttaa meitä puntaroimaan tämän ajan uskomuksia ja kiistakysymyksiä.
Olennainen kysymys on, että onko Birgitta oikeassa. Onko olemassa jokin perimmäinen todellisuus, joka on asettanut meille objektiivisen standardin, vai eikö ole. Onko meidän töillämme ja toimillamme jokin vertikaalinen ulottuvuus vai eikö ole. Birgitta tuntuu myös sanovan, että vastaus voisi löytyä kokeilemalla. Kun kuljemme kohti rauhaa ja lepoa, mitä kohti silloin kuljemme?
Jollain tavalla säällinen traditio auttaisi intohimojemme hallinnassa joista useat ovat herkistyneet ajan kanssa sukupolvien ketjussa.
Meistä on tullut kuluttajia ja kulutamme ihmissuhteita, seksualisuutta, ruoan nautintoja, ja myös itseämme pyrkimyksessä päästä eteenpäin, ylemmäksi, ja viime kädessä tavoitella sitä hyvää elämää millä asialla ei katsota olevan rajoja kun kykymme vain riittävät.
Useasti seurauksena on itsemme kadottaminen vaikka muuten onnistuisikin hyvin edellisessä.
Ihminen ennenpitkää voi huomata tekemänsä turhuuden, ja hyvin voi todeta vähemmänkin arvokkaaksi. Tällöin useasti tavoitamme yhdellä tavalla eksistentiaalisen tyhjyyden kokemuksen minkä käsitteleminen on kovasti Ihmisen persoonasta kiinni. Ei ole turhaa persoona sanan yksi merkitys olevan naamio.
On harmi kulttuurimme kadottaneen tärkeää asiaa itsensä huolehtimisesta mikä hyvin on tarkoituksellista. Kun asiassa on kyse vahingosta olisi sekin outoa koska vasta 1800.aa luvun lopussa ja 1900.taa luvun alussa psykologia unohti ja kadotti aiemmin tärkeänä pitämänsä, eli Ihmisen sielun.
Näin psykologia alkoi mitata ja arvioida Ihmisen hyväksikäytettävyyttä mistä työstä Amerikoissa saatiin hyvää tulosta teollisuudessa.
Toki psykologia on tullut takaisinpäin Ihmistä katsomaan vaivoissa mitä elämätön kuin eletty elämä aiheuttaa useasti aikanamme.
Psykologia kuitenkin harvemmin julkisesti esiintuloillaan katsoo suoraan kulutusyhteiskunnan haasteisiin ainutkertaista elämäämme silmälläpitäen.
Näin kirjoittajan esiinnostama kysymys on hyvä kehyksessään.
Jäipähän pois edellisestä mutta hyvä ottaa mukaan.
Kirkkomme saarnaan kuuluisi ottaa esille asiaa aiemmasta kommentista liittyyhän se oman sielunsa hoitamiseen.
Kirkkomme hyppää kätevästi asian yli ja puhuu edellisestä pelastumisesta.
Jotenkin tuntuisi käsilläolevan elämän olevan yhtä arvokasta iänkaikkisuuden kanssa koska nyt elettävä elämä sen toteutumissa vaikuttaa tulevaan osaan, ainakin kirkon puheissa.
Eikö näin jottain pitäs tehrä.
Kiitos kommentista! Naturalistinen materialismi tuntuu jyränneen meitin. Juuri uutisoitiin suomalaisten onnellisuudesta tälläkin sivustolla ja todettiin, että suomalaiset ovat enimmäkseen onnellisia ja enimmäkseen välinpitämättömiä mitä tulee hengellisiin asioihin. Olemme sieluttomia, ja iloitsemme siitä…
No onhan se iloinen asia kun ei tarvitse joka sekunti helvettiä pelätä…