Tieto on harmillisen tyypillinen uutinen kirkon tilanteesta. Syynä romahdukseen lienee se, että kolmivuotiaiden lasten vanhemmat pyrkivät juuri siinä vaiheessa takaisin työhön, ja seurakunnan päiväkerhoja ei enää kyetä hyödyntämään.
Mieleeni nousi tilanne vuosien takaa, jolloin kirkon työntekijänä päätin järjestää perhetapahtuman.
Suunnittelin aamupäiväksi koko perheen ohjelmaa ja iltapäivällä lapsille puuhaa lastenhoitajien kanssa. Siksi aikaa luento ja keskustelua aikuisten kesken avioliiton hoitamisesta
Järjestelyt meni muuten kivasti, mutta lastenhoitajia en voinut saada seurakunnasta, koska heidän työaikaansa se aika ei sopinut. Seurakunnan lapsityöntekijöiden työtunnit oli tarkkaan laskettu. Eikä niihin voitu sijoittaa mitään ylimääräistä. Piti hankkia lastenhoitajat ihan muualta, jotta tapahtuma oli mahdollista järjestää.
Seurakunnan toiminta on muuten ihan mainio mahdollisuus järjestää vastaavia perhetapahtumia ja samalla tukea perheiden arkea. Vanhemmilla ei useinkaan ole mahdollisuutta lähteä avioparitapahtumiin ja kynnys sellaisiin lähtemiseenkin on jo korkea. Sen sijaan perhetapahtumaan monet ovat halukkaita tulemaan mukaan.
Kirkko tuntuu vain olevan aika kankea seuraamaan yhteiskunnan tarpeita ja kehitystä. Päiväkerhotyössä on keskitytty 3-5 vuotiaisiin. Varsinainen tarve perheissä olisi kuitenkin vauva ja taaperovaiheessa perheiden ja erityisesti avioparien tukemisessa. Moni avioliitto päätyy eroon juuri tuossa vaiheessa. Sillä yhteistä aikaa jää todella vähän.Seurakunnan lapsityön mahdollisuudet tukea vauvavaihetta on rajalliset, koska työaika kuluu päiväkerhotyössä.
Tyypillistä kirkon toiminnalle taitaa olla se, ettei se oikein kykene seuraamaan aikaansa. Uudet työmuodot kehitetään huippuunsa, eikä havaita ajoissa, että juna meni jo.
Nyt sitten havaitaan, että hienon työmuodon suosio romahti yllättäen.
Olisikohan jotenkin mahdollista kehittää kirkon toimintaa sellaisella tavalla, että kirkko kykenisi oikeasti vastaamaan juuri niihin haasteisiin, joita yhteiskuntamme sille auliisti tarjoilee?
Jos se olisi mahdollista, niin käytössä olevat tunnit pitäisi ehkä sitten kohdentaa toisin. Kun kansa on kuitenkin oppinut siihen, että työssä käydään määrättynä aikana ja poikkeuksia työlainsäädäntö ei salli tai sitten pitää maksaa lisää.
Nykyisin sanotaan, ettei kutsumuksella elä, mutta haikeina voimme muistella aikaa, jolloin oli vielä kutsumusammatteja.
Pekka, seurakunnat satsaavat kyllä myös vauva- ja taaperovaiheeseen. Perhekerhot ovat kasvattaneet suosiotaan, vaikka päiväkerhot ovat hiipuneet.
Lastenohjaajien työaika on ns. normaali viikkotyöaika eli 38 h 45 min /vko tai prosenttiosuus siitä. Lastenohjaajat eivät siis ole työajattomia työntekijöitä toisin kuin mm. nuoristotyönohjaajat. Mikäli lastenohjaajat tekevät lisätyötä, tulee tämä myös korvata heille joko rahallisesti tai vapaa-aikana. Työvuorosuunnittelua tekevänä tiedän, että tämä ei ole aina kovin helppoa.
Siinä olen samaa mieltä, että rohkeasti tulee kokeilla uutta. Lastenohjaajana toimivan vaimoni työtä seuratessani olen nähnyt, että näin kyllä tapahtuukin.
Kimmo puhuu asiaa. Järkevin ratkaisu olisi sisällyttää lastenohjaajien työhön pieni siivu viikonlopputyötä. Omassa seurakunnassamme homma pyörii niin, että monissa tapahtumissa on järjestetty lastenhoito isosten ja tarvittaessa 1-2 työntekijän voimin. Isompi tapahtuma 1-2 x vuodessa ja ilta 1 x kuukaudessa. Sitä en tosin osaa sanoa, ovatko nämä silloin töissä vapaaehtoisina ruokapalkalla. Sitouttaminen seurakunnan hengelliseen perustehtävään on joka tapauksessa itsestäänselvyys jo isoskoulutuksesta alkaen.
Tiedän kyllä sen epäsuhteen, joka tulee siitä että toisilla vastaavaa työtä tekevillä tulee palkka tilille. Eikä heidän tuntejaan kukaan laske. Miksiköhän lastenohjaajien työtä ei pidetä hengellisenä työnä. Siitä huolimatta, että ne , jotka ovat lapsena saaneet kristillistä opetusta , ovat kaikkein aktiivisemmin mukana kirkon toiminnassa aikuisina. Kaikkein tärkeimmän, eli hengellisen elämän pohjan ovat rakentaneet tuntityötä tekevät lastenohjaajat.
Oikeastaan mietin kirkon toimintarakenteen kankeutta. Tuo uutinen vain oli jotain, joka laittoi pohtimaan asiaa laajemmin. Seurakuntatyö voisi ehkä vastata haasteisiinsa joustavamminkin. Tietysti pyritään kaikessa työssä kehittymään ja luomaan siitä parasta mahdollista, mutta samalla katoaa toiminnasta joustavuus. Toimintaa, jota on vuosikausia kehitetty ja hyväksi havaittu ei voi lopettaa, vaikka aika olisi kulkenut sen ohi. Näin käy monen työmuodon kanssa kirkossa.
Kyllä minä ainakin pidän lastenohjaajan työtä hengellisenä työnä. Olkoonkin, että työaika on erilainen kuin vaikka nuorisotyönohjaajillla. Se johtuu työn luonteesta. Onhan opettajalla ja kk-ohjaajalla myös erilainen työaikajärjestelmä, muta samojen oppilaiden hyväksi työtä tekevät.
Ja muuten: kyllä ne päiväkerhot yhä kokoavat huomattavan määrän lapsia, vaikka huippuajat ovatkin ohi.
Tuli mieleeni, että seurakunnan kerhojen suosio saattaa vähentyä myös siksi, että nykyään monet/useimmat vanhemmat eivät halua lapsilleen aatteellista hoitopaikkaa. Jos ei itse harrasta uskonnollista toimintaa, tuskin haluaa sitä lapsilleenkaan.
Kiinnostavaa oli lukea tutkimustieto siitä, että nuorista 2/ 3 isosvaiheen jälkeen toivoisi toimintaa, johon voisivat vapaaehtoisina osallistua. Jos tuohon kyettäisiin vastaamaan kirkossa, niin koko toiminta piristyisi huomattavasti.
Yksi huono juttu onkin Risto siinä, että kirkon toiminta eriytyy muusta elämästä ja monet uskonnottomat eivät ollenkaan tiedä miten paljosta heidän lapsensa jäävät ilman.
Enpä sanoisi ihan noin. Juttu on toki kirkon kannalta huono, mutta ihmisille se on oma valinta ja siten hyvä. Nimenomaan uskonnottomat ovat todennäköisimmin pohtineet, onko kirkon asia heille tärkeä.
Monikulttuurillisessa yhteiskunnassa on mielestäni tärkeää tietää uskonnosta jotain omakohtaista. Silloin voi olla helpompi hyväksyä toisenlaista kokemusta uskonnosta ja uskosta. Minulle henkilökohtaisesti uskoni on elämäni suurin aarre. Sama kokemus on monella muullakin , joka uskoo aivan toisin. Joten tuolta pohjalta voi löytyä kunnioitusta toisin uskovaa kohtaan.
Uskonnottomat eivät tiedä siitä elämän rikkaudesta mitään, eivätkä salli sitä lapsilleen.
Kun nyt tuolle linjalle lähdet, niin huomautan näkökulmavirheestä. Uskonnottomat tietävät ihan yhtä vähän tai paljon elämän rikkaudesta kuin muutkin. Uskonnottoman elämä ei ole köyhempää kuin uskonnollisilla ihmisillä, se on erilaista.
Monesti on hyvä ja kohteliasta olla korostamatta omaa erinomaisuuttaan. Mietipä, miltä sinusta kuulostaisi, jos minä sanoisin sääliväni sinua, kun et ole ymmärtänyt uskonnottomuuden ihanuutta ja uskontosi takia et tiedä tästä elämän rikkaudesta mitään?
Pekka: ”Uskonnottomat eivät tiedä siitä elämän rikkaudesta mitään, eivätkä salli sitä lapsilleen.”
Harhaisuus ei ole elämän rikkautta. Ja kukapa nyt harhoissa elämistä lapsilleen toivoisi.
Risto Korhonen. Eihän uskonnottomuudessa ole mitään ihanaa. Sen tajuaa vasta kun tulee uskoon.
Tiedän tämän kokemuksesta, joten olen asiantuntija siinä asiassa.
Kun tulin uskoon yllättäen, ilman kenenkään ulkopuolisen ihmisen apua, niin siitä on tullut elämäni aarre, aina siitä lähtien ja sitä on kestänyt jo pian 40v.
Eihän tässä mitään omaa erinomaisuutta tule korostaneeksi kun näin sanoo koska kokee ettei itsellä ollut siinä paljon muuta kuin vastaanottajan osa.
Ja on luonnollista, että jos saanut kokea jotain tavattoman hyvää elämässään, jota ei ole osannut odottaa, niin siitä mielellään kertoo toisillekin, jotta hekin saisivat kokea vastaavaa.
Rämö: ”Tiedän tämän kokemuksesta, joten olen asiantuntija siinä asiassa.”
Toki. Jokainen on omien kokemustensa – niin harhaisten, kuin selväjärkistenkin – asiantuntija.
Rämö: ”niin siitä mielellään kertoo toisillekin, jotta hekin saisivat kokea vastaavaa.”
Se omien kokemusten ”asiantuntijuus” ja siitä kertominen ei kuitenkaan riitä elämänohjeeksi muille ihmisille. Onneksi on uskonnonvapaus – sekä negatiivinen että positiivinen. Jokainen tulkoon autuaaksi oman elämänsä experttinä, omalla uskollaan tai uskottomuudellaan. ”Kell’ onni on, hän onnen kätkeköön.”
Kukaan elävä ihminen ei lopullista totuutta tiedä, eikä yksikään kuollut ole tullut kertomaan.
Uskon, että olet ihan tosissasi, mutta tuo vain vahvistaa huomautukseni näkökulmakysymyksestä. Uskontosi on minulle yhdentekevä, aivan samoin kuin tuhannet muutkin uskonnot. Elämäni ihanuutta se ei heikennä lainkaan.