Tieto on harmillisen tyypillinen uutinen kirkon tilanteesta. Syynä romahdukseen lienee se, että kolmivuotiaiden lasten vanhemmat pyrkivät juuri siinä vaiheessa takaisin työhön, ja seurakunnan päiväkerhoja ei enää kyetä hyödyntämään.
Mieleeni nousi tilanne vuosien takaa, jolloin kirkon työntekijänä päätin järjestää perhetapahtuman.
Suunnittelin aamupäiväksi koko perheen ohjelmaa ja iltapäivällä lapsille puuhaa lastenhoitajien kanssa. Siksi aikaa luento ja keskustelua aikuisten kesken avioliiton hoitamisesta
Järjestelyt meni muuten kivasti, mutta lastenhoitajia en voinut saada seurakunnasta, koska heidän työaikaansa se aika ei sopinut. Seurakunnan lapsityöntekijöiden työtunnit oli tarkkaan laskettu. Eikä niihin voitu sijoittaa mitään ylimääräistä. Piti hankkia lastenhoitajat ihan muualta, jotta tapahtuma oli mahdollista järjestää.
Seurakunnan toiminta on muuten ihan mainio mahdollisuus järjestää vastaavia perhetapahtumia ja samalla tukea perheiden arkea. Vanhemmilla ei useinkaan ole mahdollisuutta lähteä avioparitapahtumiin ja kynnys sellaisiin lähtemiseenkin on jo korkea. Sen sijaan perhetapahtumaan monet ovat halukkaita tulemaan mukaan.
Kirkko tuntuu vain olevan aika kankea seuraamaan yhteiskunnan tarpeita ja kehitystä. Päiväkerhotyössä on keskitytty 3-5 vuotiaisiin. Varsinainen tarve perheissä olisi kuitenkin vauva ja taaperovaiheessa perheiden ja erityisesti avioparien tukemisessa. Moni avioliitto päätyy eroon juuri tuossa vaiheessa. Sillä yhteistä aikaa jää todella vähän.Seurakunnan lapsityön mahdollisuudet tukea vauvavaihetta on rajalliset, koska työaika kuluu päiväkerhotyössä.
Tyypillistä kirkon toiminnalle taitaa olla se, ettei se oikein kykene seuraamaan aikaansa. Uudet työmuodot kehitetään huippuunsa, eikä havaita ajoissa, että juna meni jo.
Nyt sitten havaitaan, että hienon työmuodon suosio romahti yllättäen.
Olisikohan jotenkin mahdollista kehittää kirkon toimintaa sellaisella tavalla, että kirkko kykenisi oikeasti vastaamaan juuri niihin haasteisiin, joita yhteiskuntamme sille auliisti tarjoilee?
Nyt olisin kovin kiinnostunut lukemaan, miten uskonnottomuus koetaan elämän suurimpana aarteena?
Epäilen, että et saa vastauksia ihan tuohon kysymykseen. Uskonnottomuus ei ole aate tai uskonto, vaan juuri sitä, mitä sana kertoo.
Minulla ei ole koskaan ollut uskontoa, joten en ole siinä suhteessa luopunut mistään. Omalla kohdallani suurin aarre on elämä. Sen elämän sisällä on myös paljon suuria aarteita.
Jos yksi on kovasti innokas Kokoomuksen jäsen, toinen kiihkeä kepulainen ja kolmas sitoutumaton, onko kolmannen elämä jotenkin olennaisesti huonompaa tai tyhjempää kuin kahden edellisen?
Oisiko se niin, että ei voi sanoa onko esim mustamakkara hyvää tai pahaa, jos ei ole koskaan maistanut? Vain maistaneella voi olla mielipide?
Ja kun mustamakkara on tietenkin ihmiselle mahdoton havaita, niin mikä ettei. Mielipide voi sitten olla niillä, jotka väittävät maistaneensa. Mutta oikea mielipide tietenkin vain niillä, joille on suotu erityinen mustamakkaran maistamisen lahja;)
Risto Korhosella hyvä ja oivaltava kommentti, siis mielipide voi olla niilläkin jotka uskovat uskovansa oikein.
Kun oikea usko on sydämen uskoa ja kuulee Jeesuksen äänen niin väärää uskoa on kaikki muu, siis kun puhutaan evankeliumista.
Jo Jeesus selkeästi osoittaa että tulee vääriä profeettoja, siis niitä jotka eivät julista oikeaa evankeliumia, yksi yksinkertainen keino havaita on heidän aikaansaamansa hedelmä, siis jos siellä näkyy väkivaltaa niin se ei ole oikeaa uskoa.
Määritelmästä riippumatta ”oikea” usko on kuitenkin henkilökohtainen ja yhteisöstä riippuva tuntemus ja sopimus. Se on sinänsä ihan hyvä juttu. Ongelma siitä tulee silloin, kun joku mielestään ainoan oikean uskon löytänyt haluaa velvoittaa muutkin siihen.
Siinäkin Risto olet oikeassa. Uskon on perustuttava vapaaehtoisuuteen ja motivaatioon. Motivaatiota ei yleensä synnyt, jos tehtävä jo etukäteen näyttää mahdottomalta, tai sen saavuttamisella ei nähdä arvoa, tai merkitystä.
Motivaatioon itsensä velvoittaminen ei oikein toimi. Sama kuin yrittäisi tukasta itseään nostaa ylös suosta. Motivaation syntymiseen tarvitaan yleensä jokin tarve.
Sinullakin Risto on tarve tuoda esiin uskonnottomuuttasi, vaikka olemme keskustelemassa uskon vaikutuksesta ja sen sisällöstä. Se sopii minulle kyllä. Jatka vain valitsemallasi tiellä.
Pekka, taas täytyy olla hieman eri mieltä. Tässä keskustelussa sinä esitit uskonnottomuudesta väitteitä, jotka eivät pidä paikkaansa. Siksi kommentoin niitä. Muutenkaan minulla ei ole tarvetta eikä kiinnostusta erityisesti tuoda uskonnottomuuttani esille.
Tarvetta ja kiinnostusta on kyllä edistää sitä, että uskonnottomille suodaan ja turvataan uskonnollisten kanssa yhtäläiset oikeudet.
Piti oikein kelata taaksepäin. Mitä oikein tarkoitit väärillä väitteillä?
”… monet uskonnottomat eivät ollenkaan tiedä miten paljosta heidän lapsensa jäävät ilman.”
”Uskonnottomat eivät tiedä siitä elämän rikkaudesta mitään, eivätkä salli sitä lapsilleen.”
En tiedä, millaista väkeä tunnet, mutta kovin oudolta kuulostaa tuollainen. Omat lapseni on kastettu (tavan vuoksi tosin, ei uskon), he ovat käyneet rippikoulun, enkä ole koskaan kieltänyt tai vaatinut heiltä mitään uskonnollisuuden suhteen. Kaikki taitavat olla nyt eronneet kirkosta. Varma en ole, kun en tuollaisia asioita utele.
Itse Risto, juuri tuolla taaempana esitit ettei uskontoa harrastamattomat välitä laittaa lapsiaan kirkon päiväkerhoon. Sitten kun viittaan siihen, hiukan toisin sanoin, niin se onkin väärin.
Kommentoin siis väitteitä ”eivät ollenkaan tiedä miten paljosta heidän lapsensa jäävät ilman” ja ”eivät tiedä siitä elämän rikkaudesta mitään, eivätkä salli sitä lapsilleen”, jotka ovat omituisia eivätkä pidä paikkaansa. Yritän vielä selittää:
Jos ihminen on uskonnollinen ja harrastaa kirkon toimintaa, hän vie muita todennäköisemmin myös lapsensa mukaan siihen. Vastaavasti ihminen, jota nämä asiat eivät kiinnosta, ei luultavasti vie. Ei-vieminen on kyllä tilastollisesti pois kirkolta, mutta ko. ihminen ei sen takia menetä mitään, eikä hänen elämänsä rikkaus vähene.
Selventäisiköhän vielä raflaavampi esimerkki. Olen hetero, enkä tunne seksuaalista vetoa samaan sukupuoleen. Silti kenenkään ei ole tapana päivitellä, kuinka en tiedä mitään homoseksuaalisuuden rikkaudesta enkä siitä, miten paljosta jään paitsi. Koska niin ei tietääkseni edes ajatella.
Kun luvusta vähennetään nolla, se pysyy samana lukuna. Kun elämästä ”vähennetään” asia, joka ei elämään ole kuulunutkaan, se pysyy samana elämänä.
Uskonnottomuuden lisääntyminen on varmaan yksi syy siihen, että vanhemmat eivät halua lapsillensa puhuttavan Jumalasta. Tätä kertoo jo se, että yhä suurempi määrä vanhemmista jättää lapsensa kastamatta.
On luonnollista, että uskonnoton ihminen ei opeta lastaan tunnustamaan mitään uskoa. Tämä ei toki tarkoita sitä, ettei hän haluaisi lapselleen puhuttavan Jumalasta. Sitä se kylläkin tarkoittaa, että tätä Jumalaa ei pidetä mitenkään muita jumalia ja vastaavia kummempana. Uskonnottomassa elämässä yksittäistä jumalaa ei siis nosteta jalustalle, kuten uskonnoissa tehdään.
Kristitty ei todennäköisesti vie lastaan muslimien päiväkotiin. Uskonnoton ei todennäköisesti vie kumpaankaan.
Pekka:””Uskon on perustuttava vapaaehtoisuuteen ””
Entäpä jos yhteiskunta tai jokin muu pakottaa omaan ”uskoon”?
Entä jos vanhemmat tekevät lapsensa puolesta päätöksen miten ja mihin uskoa?
Missä on ”vapaaehtoisuuden” raja?
Asioiden nykytilasta ei pidä päätellä, että asioiden pitäisi olla juuri niin. Minusta vapaaehtoisuus on hyvä ihanne. Jos pakotetaan, se ei toteudu. Jos tehdään päätös lapsen puolesta, se ei toteudu.
Tiettyyn uskontoon kuuluminen on jokseenkin täysin riippuvaista siitä, mihin sattuu syntymään (maantieteellisesti ja/tai yhteisöllisesti). Samoin se, millaiset valmiudet ihminen saa sen arviointiin, onko uskonto häntä varten.
Pekka Pesonen: ”Nyt olisin kovin kiinnostunut lukemaan, miten uskonnottomuus koetaan elämän suurimpana aarteena?”
Minun vastaus: Sain nuoruudessani ”maistaa” mitä uskonnollinen elämä on. Sain myös kokea mitä uskonnollinen vallankäyttö on. Vapauduttuani aikuisiällä em. tilanteesta voin sanoa, että koen vapautumisen ”suurena aarteena”.
Tässäkin tilanteesssa (agnostikkona) mielellään siteeraan Raamattua; ”Vapauteen Kristus meidät vapautti. Pysykää siis lujina älkääkä alistuko uudelleen orjuuden ikeeseen.”
Kaiken kokemani jälkeen ajattelen, että monet ns. uskovaiset elävät orjuudessa, vaikka voivat kehua omistavansa ”suuren aarteen”. Me ihmiset olemme niin erilaisia. Toiset kaipaavat vapaudekseen ja turvakseen ”orjuutta”. Toisille meistä mielen vapaus tuo turvallisuutta ja onnellisuutta. Ehkä usko ja uskonnottomuus toimivat ihmisillä karkeasti määriteltyinä jotenkin tuohon tapaan.
Kastaminen ei ole lapsen puolesta päättämistä, siitä uskooko hän aikuisena itsensä Jumalan lapseksi. Kastamatta jättämäinen sen sijaan on päätös lapsen puolesta, jos siihen sisältyy vielä se, että pidetään lapsi erossa kaikesta uskonnollisesta kasvatuksesta. Kristillisessä uskossa on kyse henkilökohtaisesta suhteesta Vapahtajaan. Jokainen joutuu jossain elämänsä vaiheessa ihan itse valitsemaan sen, haluaako seurata Vapahtajamme jalanjälkiä vai luoda ihan oman polkunsa.
Ne nuoret, joiden vanhemmat ovat huolehtineet siitä, ettei lapsi ole tekemisissä uskonnon kanssa, ovat valinneet lapsen puolesta. Lapsellahan ei tällöin voi olla valinnan vapautta asiassa, jota hän ei ollenkaan tunne. Hänellä ei voi olla mitään omakohtaista kokemusta Jumalan ystävyydestä, eikä Hänen jokapäiväisestä huolenpidostaan.
Hän ei ole päässyt kokemaan sitä miten Jumala vastaa rukousiin, pelastaa varmasta kuolemasta, auttaa kaikessa hädässä ja antaa turvan joka kestää.
Hän ei ole päässyt näkemään sitä, miten heidän vanhempansa hoitavat uskoaan ja elävät Jumalan yhteydessä.
Ei nuori aikuinen, jolla ei ole tämänkaltaista kokemusta voi mitenkään tietää mitä hän on valitsemassa. Ei hänellä voi olla käsitystä siitä valtavasta hengellisestä rikkaudesta, joka Vapahtajan seuraajille on tarjolla.
Hän voi tehdä päätöksensä ainoastaan niiden asioiden pohjalta, joista hänellä on omakohtaista kokemusta. Jollei uskosta ja sen vaikutuksesta koko elämään ole käsitystä, niin mistä nuori aikuinen oikein valitsee?
”Kastaminen ei ole lapsen puolesta päättämistä …”, ”Kastamatta jättämäinen sen sijaan on päätös lapsen puolesta”
Ei nyt aukene logiikka tuossa. Pieni lapsi, etenkään vastasyntynyt, ei todellakaan päätä omasta puolestaan. Aikuinen päättää siis hänen puolestaan, ja kummassakin mainitsemassasi tapauksessa tehdään päätös.
”Ne nuoret, joiden vanhemmat ovat huolehtineet siitä, ettei lapsi ole tekemisissä uskonnon kanssa, ovat valinneet lapsen puolesta. Lapsellahan ei tällöin voi olla valinnan vapautta asiassa, jota hän ei ollenkaan tunne. Hänellä ei voi olla mitään omakohtaista kokemusta Jumalan ystävyydestä, eikä Hänen jokapäiväisestä huolenpidostaan. ”
Tavallaan tuo on totta. Kannattaa kuitenkin muistaa, että kristityksi lapsensa kastava ja kasvattava toimii käytännössä täysin samoin. Lapsi jää silti paitsi tiedosta kaikkien muiden jumalien rukoilemisesta ja mahdollisesta hyvää tekevästä vaikutuksesta.
Pienen lapsen kannalta kaikki mahdolliset jumaluudet ovat yhtä lailla olemassa tai olemattomia ja yhtä hyviä tai huonoja. Aikuinen päättää, mihin (jos mihinkään) lapsi kasvatetaan uskomaan.