Lukijani!
Niin tavallinen asia kuin kaupassa käynti on tullut vuosi vuodelta hankalammaksi.
Ei, en tarkoita sitä, että nivelet jo naksuisivat ylimäärin. Tai sitäkään, että tuoteselosteiden tekstit vaativat tarkkaa tihrustamista. En edes sitä, että huolella kirjoitettu ostoslista unohtuu liian usein keittiön pöydälle. Tarkoitan pään sisäistä eettistä keskustelua. Se on saanut ja saa aina uusia piirteitä ja hidastaa valintojen tekemistä.
Ehkä on syytä selittää tarkemmin. Olen sitä polvea, jonka kulutustottumuksia ravisteltiin Rooman klubin ensimmäisillä kauhukuvilla öljyn ehtymisestä ja ylikansoituksesta. Minua on myös valistettu ylikansallisten yhtiöiden limumainosten vauvoja uhriuttavasta vaikutuksesta (Fanta-babies).
Mutta ihmisten maailmanlaajaan kohtalonyhteyteen heräsin vasta vuonna 1984. Olin kirkkomme nuorisoedustajana Luterilaisen Maailmanliiton VII yleiskokouksessa Budapestissa. Siellä jäädytimme jäsenyyden eräältä kirkolta, joka ei ollut irtisanoutunut apartheidista. Sen jälkeen oli aivan luontevaa muuttaa omaakin ostoskäytöstä EELAK-kampanjan nimissä. Pian rohkaisin jopa yhden diakoniakylätoimikunnan laatimaan lehteen uutisen, että me eristämme Etelä-Afrikan tasavallan kunnes rotujen erillisyyspolitiikka lakkaa.
Viitisen vuotta kului ja maailma muuttui. Nelson Mandela vapautui ja apartheid siirtyi historiaan. Ja minä opin, että tiedostavalla kuluttamisella voi vaikuttaa maailmaan.
Nyt kun viisi tusinaa rikkainta ihmistä omistaa yhtä paljon kuin 3,5 miljardia köyhintä, kädet on pakko nostaa ylös haasteen edessä. Paitsi että ei. Minä voin tehdä mikrohyvää. Muutenkin kuin tarjoamalla tuntemattomalle kupin kahvia.
Rooman klubin päivitettykään kauhukuva ei toteudu, kun vähennän hävikkiä jo ruokakaupassa. Ennen sain näppylöitä siitä, että kauppias ilkesi panna maitohyllyn etuosaan nopeimmin vanhenevat purkit. Hippa! Opin läksyni ja kuin uhalla etsin niiden takaa pisimmän päiväyksen tuotteet. Hippa takaisin!
Nyt eettinen hippa on loppu. Ostan kassiin sekä aiemmin pakattua että tuoreempaa tavaraa. Tarpeeni mukaan. Niin ei tule aiheetonta hävikkiä kauppiaalle eikä minulle.
Ja mikä parasta: tulen tarjonneeksi mikrohyvää maailmalle muutaman öljypisaran verran. Eikö vain?
Sinun
Harmaa rovasti
Erinomaisen tarpeellinen ja hyvä puheenvuoro. Toivottavasti vain ei tule liian myöhään.
Arvoisa piispamme Seppo Häkkinen! Kiitos erinomaisesta puheestanne!
Seppo A.Teinosella oli dogmaatikkona profeetallinen nkökyky. Mutta mitä johtopäätöksiä hänen analyysistaan olisi vedettävä vuonna 2014?
Vaikka kyseessä onkin kirkonmies, profeetallista näkökykyä ei tuon asian ennustamiseen ole tarvittu. Jonkinasteinen ymmärrys länsimaisista yhteiskunnista riittää.
Voihan sen asian noinkin sanoa ja katsoa sinne peräpeiliin mutta minä soisin tältä piispaporukalta paneutumista tämän päivän kirkkoon ja laittavan sen suunnan kirkoksi jälleen. Kun haetaan kirkon merkkejä tulevasta niin pitä katsoa mitä se yhteys ja ykseys on kristillisessä kirkossa. Eihän se mitään muuta ole kuin yhteys Kristuksessa. Kaikki muu on ihmisten höpinää ja piispojen tehtävä on ydinsanoman pitäminen kaiken keskiössä. Nyt puuhaillaan aivan jotain muuta erittäin huonolla menestyksellä ja otteella.
Jatkan vielä sen verran, että ei tavallinen kirkkokansa ymmärrä näistä höpinöistä yhtään mitään ja vielä vähemmän siitä mitään irti saa mitä tämän päivän kirkko pitää keskiössä. Pyritään tekemään yhteiskuntapolitiikkaa olemattomin eväin kun on unohdettu mikä on kirkko.
Piispa Seppo Häkkinen osoittaa suurta rohkeutta ja ryhtiä analysoidessaan edustamansa kirkkokunnan tilaa näin syvällisellä tavalla. Tutustuin hänen koko esitelmäänsä (ks. linkki) ja se osoittaa samaa itsereflektoinnin kykyä vielä laajemmin.
Arvostan piispa Seppo Häkkisen persoonaa ja teologista osaamista hyvin paljon. Olen oppinut tuntemaan hänet miehenä, joka todella haluaa kantaa vastuunsa piispana. Piispa Häkkinen on nähdäkseni myös ymmärtänyt kutsumuksensa yhteyden rakentajana. Hän näyttää myös oivaltavan sen, että todellinen yhteys syntyy yhteytenä totuudessa. Joskus totuus on kipeää, se ei imartele. Totuuden puhujalle ei makseta, vaan siitä joutuu itse maksamaan. Tämä on sopusoinnussa ristin teologian kantamisen kanssa. Piispan risti on raskas ja näen iloiten Seppo Häkkisen astuvan nyt näitä askeleita. Pyydän kaikkia suomalaisia kristittyjä rukoilemaan hänelle voimaa ja viisautta tällä vaikealla tiellä.
Itse lainasin viimeksi eilen nykyisen piispa Seppo Häkkisen kirjoitusta jo vanhemmalta ajalta (kirjasta Kirkon kynnykset, 1997). Jo tuossa kirjassa näkyy valmius analysoida asioita rakentamatta väärien ideaalikuvien päälle. Häkkinen kertoo jo tässä kirjassaan kirkon olevan ennen kaikkea tunnustuksellinen yhteisö. Samalla hän näkee jo tuolloin erään olennaisen syyn, miksi kirkko uhkaa näivettyä kauemmas olemuksestaan. Hän kirjoittaa tuolloin näin: ”Nykyisen kirkkolain mukaan ei ole edes periaatteessa mitään sanktioita, joita kirkko voisi käyttää niitä jäseniään kohtaan, jotka eivät noudata velvollisuuksiaan.”
Lisäksi Häkkinen tunnustaa, että jäsenten samaistuminen kirkkoon, konkreettinen yhteys sanan ja sakramenttien ympärillä, samoin kuin myöskään heidän vastuunsa kirkosta ja sen toiminnasta ei toteudu tyydyttävästi kansankirkon seurakunnissa.
Pidän erittäin rohkeana, että piispa Häkkinen siteeraa Rooman kirkkoon siirtyneen Seppo A. Teinosen analyysia. Teinosen analyysin kautta avautuu sen rohkea tunnustaminen, että nykyinen liberalisoituminen ja suvaitsevaisuuden korostaminen yli Jumalan pyhyyden on kirkollisen tuhoutumisen tie. Syvää hengellistä viisautta osoittaa myös piispan kehotus palata evankeliumin ytimen ja Raamatun opiskelun äärelle. Mikäli nämä piispa Häkkisen ohjeet otetaan todesta, suomalainen kristillisyys ei koskaan katoa tai näivety.
Hyvä ja herättävä puhe sisältää lähes aina myös jonkin verran sisäisiä jännitteitä. Ilman niitä keskustelua ei synny. Piispa Seppo Häkkinen sähköistää ilmapiirin tuomalla Rooman kirkon (ja Rooman kirkkon siirtyneen professori Teinosen lausunnot) näin lähelle kotikutoista todellisuuttamme. Myös Yhteinen julistus vanhurskauttamisesta (josta piispa Häkkinen kirjoittaa koko puheessaan) on luonnollisesti merkittävä ekumeeninen keskustelu. YJ:n ansioista huolimatta 148 teologianprofessoria Saksan, Sveitsin ja Itävallan teologisista korkeakouluista kehottivat vuonna 1988 kiistämään, että YJ esittää yksimielisyyden vanhurskauttamisoppia koskevissa perustotuuksissa. Voimakkaasti latautunut keskustelu kumpuaa myös aiheesta, milloin ja missä merkityksessä jakamattoman kirkon aikana syntynyt Cyprianuksen sitaatti (Kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta) voidaan sijoittaa omaan uskonnolliseen yhdyskuntaan. Puhetta kirkon viran lähtökohdistakaan piispa Häkkinen ei väistänyt. Hänen mukaansa kirkon virka määräytyy jumalallisen oikeuden mukaan. Vaikka piispa Häkkinen ei sano tätä ääneen, juuri tämä havainto puolustaa johdonmukaisuuden nimissä apostolisen virkajärjestyksen muuttumattomuutta, jota Rooman kirkko toteuttaa ja me kotoiset ns. vanhauskoiset korostamme. Piispa Häkkisen mukaan totuus ja valhe voidaan erottaa toisistaan. Tämän haastavan työn kriteereiksi hän nostaa Raamatun, uskontunnustukset ja viran apostolisuuden (jota myös piispuus on kutsuttu palvelemaan).
Tästä palvelemisesta piispa Seppo Häkkinen on nyt näyttänyt itse esimerkkiä kirjoittamalla yhtäältä oivaltavan analyysin nykytilanteesta toisaalta teologista keskustelua inspiroivan avauspuheenvuoron. Toivon sen saavuttavan vastakaikua täällä Lappeenrannassa vietettävässä piispainkokouksessa ja laajemmallakin.
Piispa Seppo Häkkinen herättää ansiokkaassa esitelmässään kysymyksen: ”Mikä asema Raamatulla on nykyisin kirkkomme elämässä?” Protestantismin periaatteeseen on kuulunut mahdollisuus tarjota Jumalan sanaa omalla äidinkielellä. Raamatunkäännökillä onkin ollut valtava merkitys kirjakielen kehitykseen meillä ja muualla. Vähemmän toivottu seuraus on ollut se, että protestantismissa Raamatun lukijan omat ajatukset tunnutaan rinnastettavan Jumalan ajatuksiin. Onko yksilön kaikkitietävyydellä – minä olen tämän lukenut, minä tämän tiedän – seurauksena kirkon ja opetusviran väheksyminen ellei peräti mitätöiminen? Raamattuun liittyvä keskustelu lopahtaa usein alkuunsa lukijoiden oikeassaolemisen henkeen riitelyineen. Protestantismi on hypännyt ikäänkuin liikkuvaan junaan 1300-luvulta eteenpäin unohtaen, että kristinuskolla oli ennen reformaatiota takanaan yli tuhatvuotinen historia. Nykyään on mieleeni tullut (”mielensäpahottja”), että suhteemme Raamattuun on sekä yli- että alikorostunut. Ylikorostuminen johtaa kirjaimen kuollettavuuteen, alikorostus hengellisen sisällön, sanoman ja merkityksen väheksymiseen. Jääkö protestantismista muuta jäljelle kuin ainainen yksilön protestoimisen tarve ja henki?
Hyvä kommentti Aarno Sainiolta.
Pitää myös muistaa, että Seppo A Teinonen liittyi sittemmin katoliseen kirkkoon. Teinosen edeltäjä prof. Tiililä oli hyvin lähellä tehdä samoin. Luterilaisuus on kuitenkin kristinuskon pitkässä historiassa suhteellisen lyhytikäinen ilmiö, ja voi siksi myös jäädä. Luterilaisuudessa on ilmeisesti sellaisia valuviallisia elementtejä, jotka tekevät sen suojattomaksi erilaisten ideologisten virtausten ristipaineessa.
Piispa Seppo Häkkinen valitsi ansiokkaasti hyvän kommentoitavan tekstin. Professori Teinosen teksti kävisi kyllä hyvästä saarnastakin. Toki erityissanasto pitäisi olla kuulijoille jotensakin selvillä. Professori Teinosen puheenvuoro on hyvä muistutus kirkkomme nykyiselle markkinavetoiselle kirkkopolitiikalle, missä luvataan armoa ja pelastusta jokaiselle. Tätä ei tosin Raamattu lupaa. Pienellä pilkkeellä tekstistä käy myös ilmi, että pappien Raamatunluku on vähentynyt enemmän kuin mitä kirkon jäsenistöllä yleensä. Toivottavasti tänä päivänä asia ei ole yhtä huolestuttava. On mukava kun Piispainkokous hengellistyy näin puhuttelevien asioiden merkeissä.
Aarno Sainio,
Näet aivan oikein. Kun jokainen alkaa tulkita Raamattua omista lähtökohdistaan, tulkintojen määrä räjähtää helposti käsiin. Tätähän protestanttinen perinne surullisella tavalla ilmentää.
Mutta pyörää ei voi kääntää taaksepäin. Tulkintojen kirjo tarjoaa toki haasteen, mutta sen ei tarvitse tarkoittaa toivotonta tilannetta. – Tuskin kukaan kaipaa aikaa, jolloin vain pappi osasi lukea Raamattua latinaksi…
Mikä siis avuksi?
Näen piispa Häkkisen nyt alleviivaavan viran apostolisuutta, jotta tälle sekavalle tilanteelle löytyisi mielekäs vaihtoehto. Kristillisellä kirkolla on mahdollisuus esittää vaihtoehtonaan vuosituhantisen apostolisen kirkon tulkintatraditioon liittyvä sanoma, jos viranhaltijat puhuvat apostolisen kirkon äänellä.
Puhun nyt oikeasta vaihtoehdosta lukemattomien väärien (tai ainakin hämärien) vaihtoehtojen keskellä.
Yksi kirkko ei voi enää kuvitella esittävänsä ainoaa Raamatuntulkintaa, jolle kukaan ei yksinkertaisesti vain esittäisi kilpailevia tulkintavaihtoehtoja. Kirkkoja on vain jo niin monta! Näitä osin erilaisia raamatuntulkintoja esittävät tuhannet muut kristilliset kirkot ja jopa nykyinen media. – Kukin kristillinen kirkko voi kuitenkin itse sitoutua Raamatun sanaan ja apostolisiin uskontunnustuksiin, jotka kiteyttävät varhaisen kristillisen uskonymmärryksen. Jos kirkon viranhaltijat edistavat tätä apostolista jatkumoa, he tarjoavat alkuperäisen vaihtoehdon ehkä miljoonien villien vaihtoehtojen keskellä.
Jeesus sanoo, että lampaat tunnistavat hyvän Paimenen äänen. Jumalan laki on kuin Hyvän paimenen sauva, joka suojaa kirkkoa susilta. Evankeliumin ääni vetää arkaa lammasta puoleensa.
Jos luterilaiset kirkot pysyvät julistuksen sisällön suhteen (laki ja evankeliumi) apostolisessa jatkumossa ja huolehtivat, että kirkon viranhaltijat puhuvat tällä äänellä, niiden parissa kasvava apostolinen usko ei koskaan häviä.
Kiitollisena ja hiukan hämmentyneenä luin piispa Seppo Häkkisen erinomaisen linjapuheen. Soisin sen johtavan käytännön tekoihin siellä, missä piispan valtaa – sanan ja henkilökohtaisen uskonrohkeuden valtaa – tarvittaisiin oman hiippakunnan ja koko kirkon arkiseen seurakuntaelämään liittyvissä konflikteissa. Toivoisin hänen uskaltavan toimia vaikka vastoin muun piispakunnan tahtoa totuudessa toteutuvan yhteyden puolesta tilanteessa, jossa luterilainen kirkkomme on silmiemme edessä rapautumassa osiin ja osittumassa pirstaleiksi, kuten Seppo Teinonen ennusti.
Kun te Häkkisen referointia ja analyysia kovasti ylistätte, niin kertokaapa nyt mitä siihen sisältyy sellaista joka linjaa kirkkoa ja josta se kirkon ääni kuuluu. Ei sitten sanaakaan. Manu Ryösö ja kumppanit vain osoittelevat sormella huitoen ilmaan. Ei tuo mihinkään johda varsinkaan kun huudellaan aidan takaa taikka peräti poistutaan paikalta. Kristuksen soturi ei vaihda leiriä eikä pakene paikalta.
Tuomo,
Eikö ole hieman erikoista, että kun (kerrankin?) annan tukeni jonkin Suomen ev. lut. kirkon piispan julkilausumalle, sekin menee jotenkin väärin?
Eikö naapurimaan luterilaisen kirkon jäsen saa kehua ”kaveria” (eli arvostamaansa suomalaista piispa Häkkistä)?
Saanko Manu olla ilkikurinen ja jatkaa, että samalla suulla kerskua omaa kirkkoaan mutta esiintyä kansankirkomme suulla sen lähetysjärjestössä. Samassa mihin minäkin kuulun. En minä ole aina ihan varma kenelle sanat ovat tarkoitetut jamissä mielessä, ristiriitaista. Kaikella ystävyydellä.
Tuomo,
Ajatteleppa sitä, jos Suomen piispat alkaisivat yleisemminkin puhua niin kuin Seppo Häkkinen tänään? – Mitä tuumaisit, jos tämänkaltaiset linjavedot saisivat tällaisen surkean ”rintakarkurin” liittymään teidän rohkeiden rinnalle?
Jo vain saisivat puhua ja onhan se erikoista, että jopa kirkon jäsenyydelle hellurein sanovat kovasti heiluvat tällä hiekkalaatikolla.
Minä kannustan yhteistyöhön siellä missä näet mörköjä senkin yli mitä yhteys Kristuksessa saattaisi rakentaa. Ei kannata paeta vaan luottaa Ristin Herraan.
Häkkinen puhui toki asiaa mutta mitä se puhe saa aikaan. Lähinnä tällaisen keskustelun kun tässä näkyy eli aidan takaa huudellaan oikeaoppisten suulla meille kurjille, jotka pidämme kiinni seurakuntayhteydestämme Kristuksessa.
Nuo kolmen vuosikymmenen takaiset ennusteet ovat toteutuneet vain osittain. Katolisen kirkon kasvu ei ole ollut mitenkään dramaattista eikä luterilaisten väheneminen Euroopassa ja Amerikassa ole ollut nopeampaa kuin kasvu Afrikassa.