Avioliittokeskustelu kirkossa on lähtenyt taas uudelle kierrokselle sen jälkeen, kun emeritusarkkipiispa John Vikström julkaisi perusteellisen ja painavan puheenvuoron avioliittokäsityksen muutoksesta yhteiskunnassa ja kirkossa (Laajennettu avioliittokäsitys?). Vikströmin kirjoitukseen ovat tähän mennessä [Kotimaa.fi:ssä] vastanneet professori Miikka Ruokanen, emerituspiispa Eero Huovinen sekä pastorit ja tutkijat Jukka Hautala, Miika Ahola, Ilmari Karimies [ja Petri Järveläinen].
Näitä puheenvuoroja lukiessani muistelin aiempaa avioliittokeskustelua ja argumentoinnin kehityssuuntia. Seksuaalivähemmistöjen oikeuksia vastustettiin aiemmin kirkossa siksi, että homoseksuaalista taipumusta pidettiin syntinä. Tätä näkemystä ei julkisuudessa enää juuri kuule muiden kuin Päivi Räsäsen suusta. Jopa arkkipiispa irtisanoutuu tällaisesta ajattelusta. Voima-lehden haastattelussa hän sanoo näin:
”Syntisyys ei ole sellainen tulokulma, mistä tätä asiaa on esimerkiksi kirkon virallisissa kannanotoissa tarkasteltu enää pitkiin aikoihin. Ajattelen, että ihminen on Jumalan luoma olento, ja jos kerran Jumala on luonut ihmisen siten, että hän on homoseksuaali, niin silloin se kuuluu hänen luotuun ominaisuuteensa. Tätä taustaa vasten en näe sitä syntinä.”
***
John Vikström toi kirjoituksessaan esiin, että kirkkomme nykyisissä vihkikaavoissa ja asiakirjoissa ei enää esiinny patriarkaalista, naisen alisteiseen asemaan perustuvaa ihmis- ja avioliittonäkemystä. Entistä selvemmin painotetaan puolisoiden tasavertaisuutta, keskinäistä huolenpitoa ja tukea. Hän huomautti myös, mikä on looginen johtopäätös siitä, että ymmärrämme homoseksuaalisuuden olevan osa Jumalan luomistyötä ja että taipumusta ja käyttäytymistä ei voi eikä pidä erottaa toisistaan:
”Jos uskomme, että Jumala on asettanut avioliiton kahden ihmisen rakkauden ja kodin tukemiseksi, suojelemiseksi ja rikastuttamiseksi ja jos pidämme homoseksuaalistakin rakkautta Jumalan luomana rakkautena, onko silloin mahdollista, että johdonmukaisuuden nimissä laajennetaan avioliittokäsitys niillä samoilla argumenteilla millä siirtyminen patriarkaalisesta avioliittokäsityksestä tasavertaisuuteen pohjautuvaan käsitykseen aikoinaan perusteltiin: rakkaus, oikeudenmukaisuus, tasavertaisuus?”
Samaa sukupuolta olevien parien avioliiton torjuminen siksi, että kyseessä on syntinen suhde, ei enää saa vastakaikua suomalaisten, kirkon jäsenten ja kirkon työntekijöiden enemmistön keskuudessa. Niinpä tämä argumentti on painunut taka-alalle tasa-arvoista avioliittoa vastustettaessa ja tilalle on tullut toisenlaisia argumentteja, joiden joukossa yhtenä näkyvänä on kaltevan pinnan argumentti. Tasa-arvoista avioliittoa vastustetaan sen seurausvaikutuksilla. Ei kuitenkaan näkyvillä, todennettavissa olevilla vaikutuksilla. Kukaan ei nimittäin vielä ole kyennyt osoittamaan, että kahden samansukupuolisen aikuisen ihmisen toisiinsa sitoutumisella avioliiton kautta olisi mitään negatiivista vaikutusta heihin tai heidän ympäristöönsä.
Tutkimukset eivät myöskään tue väitettä, että sateenkaariperheessä kasvaminen olisi lapselle vahingollista. Silti seksuaalivähemmistöjen kirkollista vihkimistä vastustavat vetoavat seurauksiin. Sanotaan, että avioliitto on yhteiskunnan tukipilari ja sen laajentaminen miehen ja naisen välisestä myös samaa sukupuolta oleviin pareihin järisyttää avioliiton ja siten koko yhteiskunnan perusteita ennennäkemättömästi. Tulevaisuus on varmasti kauhea, vaikka emme vielä tiedäkään miten.
***
Usein kaltevan pinnan argumentti esiintyy epämääräisenä viittauksena yhteiskunnan perusteiden murtumiseen, mutta toisinaan nostetaan esiin spesifimpi väite, jota amerikkalainen filosofian professori John Corvino nimittää PIB-argumentiksi. Se on lyhenne sanoista polygamy, incest ja bestiality, siis moniavioisuus, insesti ja eläimiin sekaantuminen. Amerikassa poliitikot ja tuomarit ovat vedonneet tähän argumenttiin debatoidessaan avioliitosta. Mikäli koskemme avioliiton määritelmään, olemme polulla, joka johtaa kaikenlaisten moraalittomina tai epäilyttävinä pidettyjen suhteiden hyväksymiseen. Tasa-arvoisen avioliiton hyväksymisen jälkeen meidän on seuraavaksi hyväksyttävä moniavioisuus sekä avioituminen lähisukulaisen tai lemmikkieläimen kanssa. Corvino toteaa, että argumentti ei ole uusi, vaan sitä on käytetty jo vastustettaessa mustien ja valkoisten oikeutta avioitua keskenään.
Suomessakin on tavattu PIB-argumentaatiota. Eduskunnassa ja kirkolliskokouksessa on esitetty monenlaisia huolenaiheita siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu, jos hyväksymme samaa sukupuolta olevien suhteet. Dosentti Tapio Puolimatka ilmaisee asian näin:
”Jos haluamme sukupuolineutraalin avioliittolain sisältämän avioliittokäsityksen pohjalta tehdä avioliiton tasa-arvoiseksi, emme voikaan enää johdonmukaisesti rajoittaa avioliittoa kahden väliseksi. (…) Sukupuolineutraalin avioliiton hyväksymisemisen myötä moniavioisten ja polyamoristien torjuminen näyttää perustuvan ennakkoluuloon eikä juridiseen johdonmukaisuuteen. Koska torjumista ei voida tehdä johdonmukaisilla perusteilla, on mahdollista, että ennen pitkää sukupuolineutraalin avioliiton sisäinen logiikka johtaa moniavioisuuden hyväksymiseen.”
Tämän argumentin mukaan sukupuolineutraalin avioliiton hyväksyminen johtaa väistämättä lukumääräneutraalin avioliiton hyväksymiseen. Siis jos Matti ja Pekka saavat mennä naimisiin, niin kohta myös Matti, Maija ja Pekkakin saavat mennä naimisiin. Kaltevan pinnan argumentti perustuu logiikkaan ”jos A, niin B, ja jos B, niin C”. Jos C on jotakin tuomittavaa, niin tällöin myös A on tuomittavaa.
Premissi 1. Jos homoavioliitot ovat moraalisesti oikeutettuja, myös muut avioliitot ovat moraalisesti oikeutettuja.
Premissi 2. Muut avioliitot eivät ole moraalisesti oikeutettuja.
Johtopäätös: Homoavioliitot eivät siten ole moraalisesti oikeutettuja.
Argumentointi perustuu sille oletukselle, että samaa sukupuolta olevien parien avioliitolla ja PIB-suhteilla ei ole loogista tai käsitteellistä eroavaisuutta. Samalla se edellyttää, että vääriä ja vastustamisen arvoisia suhteita on parasta torjua vastustamalla niitä ennen hyväksyttyjä suhteita. Tällöin voisi ajatella, että homoliittoja kannattaisi myös vastustaa vastustamalla ajallisesti sitä edeltäviä suhteita kuten miehen ja naisen välistä avioliittoa:
Premissi 1. Jos miehen ja naisen välinen perinteinen avioliitto on moraalisesti oikeutettu, myös homoavioliitot ovat moraalisesti oikeutettuja.
Premissi 2. Homoavioliitot eivät ole moraalisesti oikeutettuja
Johtopäätös: Perinteinen miehen ja naisen välinen avioliitto ei siten ole moraalisesti oikeutettu.
Molemmissa esimerkeissä ensimmäinen premissi on virheellinen. Yhden avioliiton muodon moraalisuudesta ei voida päätellä muiden avioliiton muotojen moraalisuutta, koska merkityksellisiä erottavia tekijöitä on olemassa. Eläimiinsekaantumisen tai pedofilian rinnastaminen kahden aikuisen ihmisen väliseen suhteeseen on virheellistä ja asiatonta, koska edellisissä ei ole kyse tasaveroisten osapuolten molemminpuolisesta suostumuksesta, jota pidämme avioliiton edellytyksenä, vaan hyväksikäytöstä.
***
Moniavioisuus, useimmissa tapauksissa monivaimoisuus, on suhdemuoto, joka on tunnustettu monessa maailman maassa. Sukupuolineutraalilla avioliitolla ja moniavioisuudella ei ole minkäänlaista kausaalista yhteyttä. Niissä maissa, joissa sukupuolineutraali avioliitto on hyväksytty, ei moniavioisuutta hyväksytä. Ja niissä maissa, joissa esiintyy moniavioisuutta, on homoseksuaalinen käyttäytyminen kiellettyä, jopa kuolemanrangaistuksen uhalla. Olen havainnut, että moniavioisuus tuodaan pelotteena esiin silloin, kun tarkoitus ei oikeastaan ole keskustella moniavioisuudesta, vaan halutaan vastustaa sukupuolineutraalia avioliittoa. Näillä kahdella suhdemuodolla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä keskenään eikä toisen vastustaminen edellytä toisenkin vastustamista.
Yksi keskeinen syy, miksi moniavioisuutta ja sukupuolineutraalia avioliittoa ei pidä rinnastaa toisiinsa, on se, että moniavioisuus ei ole seksuaalinen suuntaus toisin kuin homo- ja heteroseksuaalisuus. Kieltämällä tai olematta laillistamatta moniavioisuutta ei keneltäkään kielletä oikeutta mennä avioon rakastamansa henkilön kanssa. Kielto koskee vain henkilöiden lukumäärää. Samaa sukupuolta olevien ihmisten avioliittojen kieltäminen tai laillistamatta jättäminen sen sijaan evää homoseksuaaleilta oikeuden avioitua yhdenkään rakastamansa henkilön kanssa, koska heidän seksuaalinen suuntautumisensa kohdistuu sellaisiin henkilöihin, joiden kanssa he eivät voi avioitua.
Moniavioisuuden ja polyamorian maailmaan päätyi myös Ilmari Karimies puheenvuorossaan, jolla hän osallistui Vikströmin herättämään avioliittokeskusteluun. Karimies on tehnyt Tinderissä havainnon, että nykymaailmamme on seksuaalisesti moninaistuva ja ei-monogaamisuus on yhä yleisemmin hyväksyttyä. Karimiehen mukaan Vikströmin johdonmukaisuuden vaatimus johtaa siihen, että kaikenlaiset suhteet pitää mahduttaa avioliiton alle. Karimies jatkaa, että ”osa näistä suhdemuodoista on syntynyt tietoisena non-monogamisena protestina ahdistavaksi ja rajoittavaksi ymmärrettyä avioliitto-käsitettä vastaan”. Karimies myöntää siis itsekin, etteivät kaikki ei-perinteisissä suhteissa olevat halua rinnastaa suhteitaan avioliittoon. Kukaan kirkossa – Vikström mukaan lukien – ei ole sellaista edes ehdottanut. Siksi Karimiehen väite jäi irralliseksi käynnissä olevaan keskusteluun nähden.
Kun keskustelemme samaa sukupuolta olevien parien avioliitosta, puhumme suhteista, 1) jotka yhteiskunta tunnustaa avioliitoiksi, 2) jonka olemus on yhteneväinen sen kanssa, mitä kirkkomme nykyään opettaa avioliiton tarkoituksesta, ja 3) jonka osapuolet ovat kääntyneet kirkon puoleen ja pyytäneet suhteelleen siunausta. On tärkeää, että puhuessamme samaa sukupuolta olevien parien avioliitosta emme sotke keskusteluun muita, siihen liittymättömiä ilmiöitä. Se ei tarkoita, etteikö muista suhdemuodoista olisi tarve käydä keskustelua. Karimies kirjoittaa viisaasti, että kirkossa olisi välttämätöntä paneutua syvemmälle suhteiden, seksuaalisuuden ja rakkauden teologiaan sekä arvioida uusia suhdemuotoja teologisesti, punnita niiden hyviä ja huonoja puolia, ja kohdata erilaisissa suhteissa eläviä ihmisiä pastoraalisesti. Tähän on ehdottomasti syytä tarttua, mutta olkoon se oma keskustelunsa.
Päivi Vähäkangas
Kirjoittaja on pappi ja teologian tohtori, töissä Kirkkohallituksessa ulkosuomalaisten ja suomalaisten seurakuntien kysymysten parissa.
(Kirjoitus on julkaistu 31.1. blogit.evl -sivustolla. Siinä on hyödynnetty Corvinon lisäksi myös Joona Räsäsen käytännöllisen filosofian pro gradu -tutkielmaa Sukupuolineutraalin avioliiton filosofinen oikeutus.)
Blogisti jättää huomiotta yhden tarkastelunäkökulman tai oikeammin ottaa sen itsestään selvyytenä pohtimatta loogisia perusteita. Kysymyksen siitä, mikä on parisuhteen logiikka verrattuna monisuhteen logiikkaan.
Hedelmällisyyttä tavoittelevassa heterosuhteessa logiikka on selvä: lapsella on aina kaksi biologista vanhempaa ja ainoastaan kaksi biologista vanhempaa. Tämä ei kuitenkaan liity tähän aiheeseen, joten unohdetaan se. Samaa sukupuolta olevien välisten suhteiden ei tarvitse emuloida heterosuhteita ja sosiaalisesti lapsella voi olla ihan kuinka monta vanhempaa tahansa. Lainsäädäntömme nykytilaan vetoaminen puolestaan johtaa kehäpäättelyyn.
Varsinainen kysymys kuuluu: Miksi sukupuolesta riippumattomassa keskinäiseen uskollisuuteen sitoutuneessa suhteessa pitää olla nimenomaan kaksi osapuolta. Miksi siis ei kolme tai neljä, jotka ovat keskenään sitoutuneet toisiinsa. Onko taustalla ajatus ettei kukaan ihminen kykene sitoutumaan kuin yhteen kumppaniin kerrallaan vaiko käsitys ettei kumppanin jakaminen ja kumppaniin sitoutuminen voi olla voimassa samanaikaisesti? Onko siis niin, että alitajuisesti ajattelemme kumppanien omistavan toinen toisensa, eikä tätä omaisuutta voida jakaa kenenkään muun kanssa?
On syytä muistaa, ettei missään suhdemuodossa seksuaalinen vetovoima rajoitu ainoastaan kumppaneiden välisiksi vaan uskollisuus perustuu itse kunkin omien mielihalujen rajoittamiseen suhteen ulkopuolella oleviin nähden. Tästä syystä lukumäärän rajaukselle sukupuolineutraalissa liitossa pitää voida osoittaa rationaalinen peruste. Mikä on siis rationaalinen perusteemme rajoittaa osapuolten lukumäärä kahteen. Kun traditio on hylätty, ei siihen enää voida vedota.
> Miksi sukupuolesta riippumattomassa keskinäiseen uskollisuuteen sitoutuneessa suhteessa pitää olla nimenomaan kaksi osapuolta.
Tämä on mielestäni asiallinen kysymys ja haluaisin lähestyä sitä muutamalta kantilta.
1) Yksi lainsäädäntötyön periaate on symmetrisyys. Ennen vuotta 2017 voimassa ollut avioliittolaki mahdollisti avioliiton kahdelle ihmisille. Kun avioliittolakia laajennettiin koskemaan samaa sukupuolta olevat parit, on loogista että heteropareja ja homopareja kohdellaan samalla tavalla. Aivan vastaavalla tavalla rikoslaki kieltää kaikilta sukupuoliyhteyden lähisukulaisen kanssa vaikka perusteltua syytä ei olisikaan silloin kun puhutaan samaa sukupuolta olevista lähisukulaisista. Symmetrisyys johtaa siihen, että ihmisiä kohdellaan samassa asiassa samalla tavalla.
2) Oman ymmärrykseni mukaan polygamisissa suhteissa on käytännön elämässä hyvin harvoin kyse ryhmästä, jonka kaikki jäsenet ovat samaa sukupuolta. Jos ajatellaan reaalielämän suhteita, tyypillisin kuvio lienee se, että suhde perustuu yhden keskushahmon, yleensä mies, ympärille ja hänellä on joko useampi naispuolinen kumppani tai kumpaakin sukupuolta olevia kumppaneita. ”Keskusmiehen” kumppaneilla voi olla seksuaalista kanssakäymistä myös keskenään, mutta se ei ole välttämätöntä.
3) Mikäli samaa sukupuolta olevalla parilla on kolmas tai neljäs pyörä, tyypillisempää on käsittääkseni heterosuhteiden tavoin elää avoimessa suhteessa. On siis avioliitossa elävä heteropari tai homopari ja toisella tai molemmilla osapuolista on seksielämää myös avioliiton ulkopuolella. Kai tämänkin voisi jollain tavalla moniavioisuudeksi mieltä vaikka se juridisesti perustuukin perinteiseen avioliittoon.
Eli mielestäni lukumäärällä kaksi haetaan yhdenvertaisuutta kaikille pareille ja toisaalta usean miehen tai usean naisen muodostamat kimpat eivät ole se tyypillinen polygaminen kokoonpano oman käsitykseni mukaan.
Nähdäkseni tuo symmetrisyys argumentti ei toimi, koska siinä lähtökohdaksi otetaan heteropari ja tehdään olettama, että samaa sukupuolta oleva pari taikka sukupuolten moninaisuudessa kahden eri henkilön muodostama pari olisi tai sen tulisi olla symmetrinen heteroparin kanssa. Näin ei ole, jos tarkastellaan asiaa heteroparin erityispiirteiden näkökulmasta ja näin pitäisi olla, jos lukumäärän rajausta kahteen perustellaan näiden heteroparien erityispiirteiden kautta. Peruste rajata lukumäärä kahteen pitää löytyä jostain muusta, kuin siitä että aikaisemmassa avioliittokäsityksessä heteroparin osapuolten lukumäärä on rajattu kahteen.
Erikseen on huomattava ettemme voi muuttaa kulttuurihistoriaamme, mutta voimme luoda uutta kulttuurihistoriaa. Jos traditio yhden miehen ja yhden naisen elinikäiseksi tarkoitetusta liitosta murretaan, ei siihen enää voida muutettavat muutettuna vedota, vaan jatkossa on luotava kokonaan uutta traditiota. Jokainen ymmärtää, että olisi anakronistista viettää ”keskiaikaisia” häitä, joissa naispappi vihkii miesparin avioliittoon. Kokonaisuutta ei pelastettaisi vanhoilla vaatteilla.
Ihan samoin kuin etnisten ryhmien välistä tasa-arvoa ei edistetä sillä ettei ihmiset ”näe väriä”, ei myöskään sukupuolten välistä tasa-arvoa edistetä sillä ettei ihmiset ”näe sukupuolten välisiä eroja”. Yhdenvertaisuus ja tasa-arvo eivät edisty sillä, että ihmiset työnnetään samaan muottiin. Siihen tarvitaan erilaisuuden tunnistamista ja kunnioittamista. Tämä koskee myös heteroparin erityispiirteiden kunnioittamista, joka ei ole samaa sukupuolta olevilta pareilta pois.
Kiitos Päiville puheenvuorosta. Yritän tässä vielä kerran esittää oman argumenttini siitä, minkä näen Vikströmin ajattelussa ongelmalliseksi. Se on Viktrömin itse esittämä päämäärä: ”Se, mihin viime kädessä pyritään, on homoseksuaalisesti suuntautuneiden tunnustaminen täysiarvoisiksi ihmisiksi.”.
Vikströmin ehdotus perustuu nähdäkseni seuraaville premisseille:
(1) Jos homoseksuaalisesti suuntautuneiden suhteita ei tunnusteta avioliitoiksi, homoseksuaaleja ei tunnustutea täysarvoisiksi ihmisiksi
(2) Homoseksuaalit ovat täysarvoisia ihmisiä
Siis: Homoseksuaalisesti suuntautuneiden suhteet on tunnustettava avioliitoiksi.
Implisiittinen taustaoletus, johon Vikströmin argumentaatio perustuu, on nähdäkseni, että ihmisillä on oikeus toteuttaa rakkautta suuntautuneisuutensa mukaan. Tästä oikeudesta seuraa yhteiskunnalle ja kirkolle velvollisuus tunnustaa tämä rakkaus. Ainoa kirkollinen tunnustamisen muoto on avioliitto, joten Vikström näyttää ajattelevan, että suhteet tulisi mahduttaaa avioliiton sateenvarjon alle, jotta niihin sisältyvä rakkaus voidaan tunnustaa.
Rinnastusvaatimus ei siis nouse irrallisena, vaan Vikströmin omasta logiikasta, sikäli kuin häntä oikein tulkitsen.
Itse taas näen, ettei tämä ole mahdollista, yhtäältä syntyvien käsitteellisten ongelmien vuoksi, toisaalta osaksi siksi, että erilaisista suhteista osa on syntynyt kritiikiksi avioliittokäsitettä kohtaan. Kirkollinen keskustelun on keskittynyt avioliitto-käsitteeseen, mikä ei laajennu laajenevan tunnustamisen tarpeisiin. Siksi olisi välttämätöntä miettiä yleisiä tapoja osoittaa tunnustusta erilaisille suhteille, sen sijaan että juututaan taistelemaan avioliitosta.
Kylläpä näyttää moniavioisuus askarruttavan. Von Ehesachen –teoksessa Lutherilla on mielenkiintoinen huomautus aviolakien kontekstuaalisuudesta tässä asiassa. Hän toteaa, että Mooseksen lain mukaan miehellä saattoi olla useita vaimoja, mutta näin ei ole meillä, koska meidän on otettava huomioon maamme luonne (gestalt) ja tavat (wesen).
Lukekaa sinimustien ohjelmajulistus. Siellä on vastaus tähän ongelmaan.