Armon horisontit,
Huomisen luterilaisuus
Yksi viime aikojen puheenaihe on ollut opettajien koulutus. Satsaavatko kunnat siihen riittävästi? Koululaitosta paljon pienempi yksikkö on kirkon työntekijät. Ei ihan pieni sekään. Evankelisluterilaisessa kirkossa on yli 20.000 työntekijää ja sen näkyvimmässä ryhmässä eli papistossa noin parituhatta. Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymässä pappeja on vähän alle sata.
Pappien koulutusjärjestelmä on historiallisista syistä vanhin olemassaoleva. Sen merkittävä osa on 6-vuoden välein tapahtuva synodaalikokous. Kreikan sana synodi tarkoittaa yhteistä tietä. Hiippakunnittain on valmistettu synodaalikirja, opiskeltu sitä ja sitten koottu kaikki papit keskustelemaan kirjan pohjalta. Tällä kertaa kirja on yhteinen kaikissa hiippakunnissa ja sen teemana – hups, ei uskonpuhdistus, vaan – reformaatio vuonna 1517, puoli vuosituhatta sitten.
Sekä aihe että valtakunnallinen kattavuus korostavat kirjan merkitystä. Arkkihiippakunnassa siitä kokoonnutaan keskustelemaan Naantaliin syyskuun lopulla. Ymmärrettävästi yksi kirja ilmestyy helpommin ja pienemmin kustannuksin kuin yhdeksän. Se on myös kustantajalle houkuttelevampi hanke. Samalla se epäilemättä saa suuremman painoarvon. Piispat viittaavat esipuheessa jatkuvuuden ja muutoksen jänniteeseen ”jonka keskellä kirkko elää.” Ainoa pysyvä myös kirkon historiassa on muutos. Teesinsä Wittenbergissä kirkon oveen 500-vuotta sitten, lokakuun lopussa naulanneen Lutherin mukaan kirkkoa on aina reformoitava.
Reformaatio? Nykysuomen Sanakirja viittaa uudistamiseen ja nyt lähes pannaan joutuneeseen ”uskonpuhdistukseen”. Suomen kielen Perussanakirja ei tuo sanaan mitään lisää. Pitää lähteä googlaamaan ennen kuin avarampaa tulkintaa löytyy. ”Armon vuosi 2017!” Ja muuta sovinnollista.
Millaista koulutusta luterilainen papisto saa reformaatiosta? Koska tilaa ei ole rajattomasti, nostan kirjan artikkeleista esille vain kolme. Kiinnostava on Kuopion piispan Jari Jolkkosen päivitys Lutherista ja reformaation historiasta. Piispa pyrkii vetämään tulkintoja tähän päivään. Hän rinnastaa Lutherin ane-kritiikin ja aikamme EU-kritiikin Rennolla kädellä hän heittää myös teologisia linjauksia. Näyte Jolkkoselta:
”Mutta Jumala ei tahdo pelkkiä kuuntelijoita ja huutelijoita, vaan seuraajia ja kilvottelijoita. Sitä on uskossa vaikuttava rakkaus. Sillä usko ilman rakkautta ei riitä.”
Lutherin kotimaan kriisistä puhuessaan piispa kertoo lähinnä oman tietämättömyytensä asiasta. Hän rinnastaa Hitlerin ”Deutsche Kristen” ja DDR:n luterilaisen kirkon. Rinnastus on täysin kohtuuton. Itä-Saksan kirkossa oli myös myötäjuoksijoita ja missäpä kirkossa heitä ei olisi? Olipa joukossa jopa Stasin agentteja, mutta leimata koko kirkko näin ei pidä yhtä totuuden kanssa. Samalla voi kysyä, miksi 40-vuoden valtiollinen, ateistinen propaganda kantoi parempaa satoa Saksassa, kuin vielä pitempi aika Neuvostoliitossa? Vastaus löytyy käsittääkseni kahdesta erilaisesta kirkosta, luterilaisesta ja ortodoksisesta.
Varsin kiinnostava on myös turkulaisen kulttuurihistorian emeritus-professorin Kari Immosen artikkeli ”Luterilaisuuden vaikutus suomalaisessa yhteiskunnassa”. Immonen ei rajoitu vain menneeseen, vaan pohtii luterilaisuuden paikkaa siinä Suomessa, jossa yhtenäiskulttuuria ei enää ole ja voimakas maahanmuutto on tosiasia.
Varsinainen helmi kirjan artikkelien joukossa on sen päätösluku, ortodoksisen yliopistomiehen Serafim Seppälän ”Luterilaisuus ekumeenisessa peilissä”. Hänen kirjoituksensa sisältää teräviä oivalluksia naapurikirkosta. Hän näkee luterilaiselle kirkolle potentiaalia huomisessa päivässä. Lainaus: ”Se ei ole enää automaattisesti kaikille kaikkea, jolloin se helposti ei ole enää kenellekään mitään, vaan se voi profiloitua omaksi itsekseen”.
Seppälä on kriittinen ja samalla itsekriittinen. Hän puhuu myös ortodoksisen kirkon ”muodikkuudesta”. Koko kirja päättyy hienosti hänen kahteen toivotukseensa:
”Olkaa evankelisia, olkaa luterilaisia. Ollaan erilaisia, pidetään yhtä.”
(Kirja-arvio on julkaistu Turun Sanomien kulttuurisivuilla 28.09.16)
Nimen valinta lienee ollut helppoa, kun Ruotsin kirkkoa ohjaillaan Upsalassa sijaitsevasta Kyrkans hus -virastosta.
Mielestäni ”Kirkkokonttori” olisi parempi nimi. Ehdotukseeni ei sisälly minkäänlaista samaistumista monen kirkon työntekijän perusnarinaan siitä että Katajanokalla – nyt Etelärannassa – eletään kaukana tavallisen seurakunnan arjesta tai norsunluutornissa. Olen vain tällainen vanha kielikonservatiivi ja perinteisten arvojen puolestapuhuja.
Hykerryttävän osuvasti Serafim Seppälä ilmoittaa suosivansa ekumeniassa ”Minä Tarzan, sinä Jane” -konseptia. Se vähemmän aito, roolit sotkeva tyyli olisi (lyhennettynä) ”Sinä Jane. – – ; heti kun pääsen eläkkeelle – – minustakin tulee Jane.”
On helppo olla samaa mieltä.