Päivitystä ja päivittelyä

Päivitys on kuin sanoisin ”hyvää päivää” ihmiselle tai asialle. Ollaan kai tavattu aiemmin, mutta mitä sinulle kuuluu juuri nyt ja missä mennään. Siihen tapaan.

Jäin ihmettelemään miten monta uutta sanaa ja käsitettä sitä joutuu nykyisin omaksumaan tai ainakin kuulemaan, niistä vain yksi on päivitys eikä suinkaan harvinaisin. Päivitämme asiaa nettisivuillamme, sanoo TV-uutisten lukija. Päivitetty silloin ja silloin, luen tekstin lopusta.

Niinpä rupesin päivittämään minäkin, päivittämään luontoa ikkunani takana. Katsokaa taivaan lintuja… katsokaa kedon kukkia… Puhun puille pääni päällä, nuo ei kerro kellenkänä… ohoh taisi luiskahtaa päivittelyksi. Yritin vain päivittää sitä mitä juuri nyt ikkunastani näkyy. Tuulen heiluttamat runsaat koivujen oksistot heijastavat aamuauringossa sekä kesän vihreää että syksyn keltaista. Koivut, nuo joka-aikaiset luomukellot, kertovat minulle, että kesä ja syksy leikkivät juuri nyt samaa leikkiä. Ollako vai eikö olla, kesä vai syksy. Vielä eilen vihreä vaikutti olevan voitolla, tänään tasan, huomenna voitolla ehkä syksyn värit. Ellei sitten myrskytuuli riepottele kerralla kaikkia lehtiä irti värejä valitsematta. Teillä ja aitovierillä lehtileikki jatkuu aikansa, kunnes ensi lumi kattaa maiseman uudella värillä (jos kattaa).

Luonnon päivitys heijastaa minulle analogisesti ihmiselämän päivittymistä. Syksy ja vanhuus.

Toisin kuin ihmisellä luonnolla on varaa tuhlata vanhuuteenkin. Sitä olen ihmetellyt ja ihaillut taas tänä syksynä. Miten kokonaisvaltaisesti luonto asettuukaan ihmiselle vertaistueksi myös vanhuuden ja poislähdön kuvioissa. Vaikka ruoho kuivuu ja kukkanen lakastuu, vaikka tuuli käy yli, tänään ei muuta kuin kukoistusta täysillä. Äiti maa senkun kohentelee hameenhelmojaan ja ylpeilee muotojensa moninaisuudella. Luonto tuhlaa pihtaamatta viimeiseen saakka, päivittää kukoistusta opiksi ihmiselle.

Luonto koskettaa ihmiseloa monelta kantilta, kuvina, sanoina, musiikkina, hiljaisuutena, koskettaa aikana kuin aikana. Minä vain jäin erityisesti haikailemaan noita lopun hetkiä. Siinä missä ihminen päivittelee, ettei enää kannata tätä tai tuota, kun elinpäiviä on vain ripaus jäljellä, minulla tai muilla, siinä luonto päivittää täysillä viimeiseen asti. Miten siitä osaisi ottaa oppia? Ottaa oppia itsensä ja lähimmäistensä kunnialliseen kohteluun syysjuhlaa myöten.

Kunhan en rupea turhasta päivittelemään, että patja on liian ohut tai ruoka huonoa… Päivityksestä on jo sanallisesti lyhyt matka päivittelyyn. Aamu-uutisissa oli päivitys: siitä tietää kuka on todellinen pakolainen. Miten minulla tämä päivä ojentuu, päivitellessä vai päivittäessä? Siitä tuntee ihmisen.

Luonto on uskovalle Jumalan luoma. Raamattu kuvailee, miten Luoja muistutti ihmistä luomisteoistaan tiukan paikan tullen. Jumala sulki Jobin suun kyselemällä: ”Missä sinä olit silloin kun minä laskin maan perustukset?” Job huokaa: ”Minä panen käden suulleni ja vaikenen.” Mikä näytelmä. Kuin analogisena kuvajaisena tälle Väinämöinen lauloi Joukahaisen suohon kuvailemalla tälle luomisen syntyjä syviä. ”Lauloi vanha Väinämöinen: järvet läikkyi, maa järisi, vuoret vaskiset vapisi…” Taide eri muodoissaan päivittää elämää.

Tiedän että tuuli riepottelee lopulta viimeisetkin lehdet ja koivut ikkunani takana jäävät seisomaan alastomina ja tyhjän näköisinä. Mutta tiedän myös, millainen sisäinen lataus niillä on yhä edelleen. On silmut jotka lepäävät ja odottavat uuden kevään päivitystä. On lintuja oksille talvellakin, on kuu kumottamaan latvaan, on ihmisen katse oksiston läpi taivaan sineen. Eivät puut tyhjiä ole paljainakaan. Vertaistuki ihmiselle – mitä silmuja minussa päivitystä odottamassa…