Aina et voi saada sitä mitä tilaat. Pakkausvirheen takia olet näinä päivinä voinut tölkkiolutta ostaessasi saadakin cola-juomaa. Vastaavasti cola-juomasi on saattanut muuttua keskikaljaksi.
Tuollaiset juomien kohdalla tapahtuneet pakkausvirheet eivät ole jokapäiväisiä. Sen sijaan ihmisten suhteen ulkonäkö, pakkaus sekin, pettää paljon useammin. Kaunottaren sisällä saattaakin elää Hirviö, hyvännäköinen nuori mies osoittautuukin alle aikayksikön Siaksi. Silti me jonkinlaisen kyökkipsykologian turvin pyrimme vaikkapa nettikuvista päättelemään ihmisestä jotakin syvällisempää pelkän pärstäkertoimen perusteella.
Tahdomme näyttää parhaat puolemme, esiintyä aina itsellemme edullisimmassa valossa. Haavamme nuolemme yksin, takaiskuista pyrimme selviytymään kuin vieteriukot. Jos kaadumme 10 kertaa, niin nousemme 11 kertaa ylös ja toteamme hymyä tavoitellen, että ei tässä käynyt kuinkaan.
Tällainen asennoitumistapa, joka kieltää haavoittumasta ja olemasta heikko, ei ole realistinen. Myönteinen ajattelu auttaa kyllä tsemppaamaan, mutta vain tiettyyn rajaan asti. Liika on kuitenkin aina liikaa. Kuntosaleilla tunninpitäjät hokevat, että Jaksaa, jaksaa, mutta eräänä päivänä tulee kuitenkin vastaan murtumispiste. Menemme rikki.
Tulee hetki, jolloin omat voimat, ilo ja mielekkyys katoavat. En ollutkaan oman elämäni sankari, en Teräsmies tai Supernainen. Olenkin savea, särkynyt saviruukku. Kesti aikansa, ennen kuin tajusin sen. Ja vielä enemmän aikaa, että uskalsin sen ääneen tunnustaa. En pysty itseäni korjaamaan. Minun on annettava elämäni ohjat sille, joka minut valmisti. Joko hän muotoilee saviruukkuni uuteen uskoon tai keksii rikkinäisyydelleni uuden tarkoituksen.
Kutkuttava ajatus: Voinko jo piankin saada tietää, millaiseksi ihmiseksi minut on alun perin tarkoitettu? Tiedän, Jumala, että vanhempani tahtoivat aikoinaan lapsen, tytön tai pojan, samantekevää. Mutta sinä, Luojani, tahdoit juuri minut. Kiitos siitä. Nyt kyselen, olenko jo riittävän pitkällä kaikesta turhasta luopumisessa, niin että mikään ei enää pääsisi väliimme? Totinen pyyntö: Maailma on muuttunut toisenlaiseksi kuin minä ja minulla on paljon menneeseen aikaan viittaavia ajatuksia, sanoja ja maneereita. Anna minulle uusi mieli, uudet sanat, uusi kieli. Anna minun edelleenkin palvella sinua uskossa ja lähimmäisiäni rakkaudessa. Ja pitää raollaan ikkunaa iankaikkisuuteen, ettei totuus unohtuisi.
* * * * * * * *
Kuuntele Saviruukku-laulu:
Kuvateksti: Valkeat vaatteet eivät aina kerro puhtaudesta…
Juu ja kanttoritkin voidaan voidaan korvata vapaaehtoisilla musiikin harrastajilla ja heidän varaansa voidaan laskea pitkäjänteinen musiikkityö seurakunnissa. Ne kun osaa sitä gospeliakin paljon paremmin. Näinhän ovat todenneet mm. eräs hallintopäällikkö Sami Ojala ja muusikkopastori Pekka Simojoki. Kirkolliskokousedustajia kumpikin.
Tuleeko kenellekään yllätyksenä että korkeimmin koulutettu ryhmä, papisto, pitää rakkaudellisimmin kiinni pallistaan?
Ei tule. Siinä nyt rakkauden ydinsanoma kirkkohallitukselta. Koko kh joutaisi lopettaa.
Jokaisen hengellisen paimenen vastuu Jumalallisen oikeuden mukaan olisi käyttää koko aikansa ja kaikki hengellinen voimansa erityisviran hoitamiseen seurakunnan valitsemana pappina. Kirkkoherran velvollisuudet aina eivät ymmärtääkseni hallinnon takia anna tähän mahdollisuutta. Eikö olisi mahdollista korvata myös kirkkoherran virka seurakunnan luottamusihmisten valitsemalla Ihmisellä. Tällä hetkellä kirkkoherran pestiä, samoin kuin aiemmin kappalaisen pestiä pidettiin porkkanana ylenemisen mahdollisuuksiin. Kappalaisen kohdalla asiahan hoidettiin aluekappalaisjärjestelmällä ja näin useammat saivat tyydytyksekseen toisen statuksen. Kirkon miljardin tuloista prosentti käytettiin muistaakseni diakoniaan. Diakonian huomioiminen liittyy kirkon toiseen kivijalkaan eli lähetykseen. Saapa nähdä mitä tämän paradoksin läpiajattelu kirkon tehtävän ja diakonian suhteesta tulee kertomaan kirkkopolitiikasta ja sen intohimoista.
Henrik Sawelan huomiosta voi sanoa jotakin. Voitaisiinko sitten pappien määrää vähentää niin, ettei kenenkään tunteita loukattaisi. Aikanaan esitin päivä pappina mallia, mihinkä en nyt tarkemmin palaa. Kasteissa ja hautajaisissa voisi toimituksen hyvin hoitaa seurakunnan uskova jäsen. Esteeksi sanotaan, ettei se käy, mutta kyllä se Lutherin mukaan käy. Luther hyväksyi maallikon antaman ripin ja kasteessa on kysymys samanlaisesta hengellisen substanssin käyttämisestä. Jos nyt sanotaan, että kasteessa vedellä olisi sitten asian esteenä oleva merkitys, niin se on korkeampaa teologiaa, mikä pitäisi ymmärrettävästi perustella. Ehtoollisen suhteen maallikoitahan käytetään jo nyt.
Se on sitten kirkon loppu. Diakonia on se konkreettisin työ kirkossa, joka tavoittaa merkittävän joukon ihmisiä, jotka tarvitsevat apua. Se on myös se työmuoto, jota arvostetaan eniten. Sillähän nytkin mainostetaan vaaleja.
Oi. Kovasydämisten vanhauskoisten suurin toive näyttää siis toteutuvan ev.lut.kirkossa: ” Kirkkohallitus ehdottaa, että uudessa seurakuntarakenteessa ainoa pakollinen virka olisi kirkkoherran virka. Uusia seurakuntayhtymiä muodostettaessa voidaan siis luopua vaivatta diakonian viroista. ”
Olen aina luullut, että kristilliseen ihmiskäsitykseen liittyy myös ajatus, että jokainen ihminen on arvokas. Jokaisella on ihmisarvo, jota hänen ei tarvitse ansaita.
Mutta näin se menee: vierihoitoa enempi vaan ev.lut.kirkolta ( sitä samaa mitä tämä Kotimaa-lehti/K24 vierihoitoaan tarjoilee ) näille kovasydämisille vanhauskoisille ja kohta ev.lut.kirkko ajautuu karille. Ev.lutkirkon parin vuoden päästä omivat itselleen vanhauskoiset: ne jotka tuomitsevat mm. naispappeuden, tasa-arvon sekä kristillisen diakonian.
Jussi Anttalainen, juuri sinun kommenttiasi kaipasin. Kiitos!
Tosin kun porukka lähtee niin suurin määrin kirkosta veke, niin ei niille kirkkoherroille ja kh:n virkailijoillekaan ole enää sijaa. Fyffet loppuu!
On käsittämätöntä typeryyttä, ettei ole edes strategista tajua kirkon tilasta ja tulevaisuudesta. Ainoastaan itsekeskeinen omastaan kiinni pitäminen. Kirkkoon jää vain mummot ja kymmenen vuoden päästä voidaan ostaa kirkkoja himaksi ja yritystiloiksi.
Silleen noita talentteja hoitavatten. Porukka siirtyy ehkä Suomen Vapaakirkkoon, joka on lähimpänä luterilaisuutta ja osa ortodoksiseen ja osa ei halua sitoutua enää mihinkään.
Millä sinä olet kenenkin sydämen kovuuden käynyt mittaamassa.
Parasta olisi itse kunkin meistä mitata omaa sydäntämme.
En ole kuullut yhdenkään herätyskristityn hylkäävän diakoniaa tai alemman papiston roolia kirkossa.
Mikäs sinä olet sanomaan minua murhaajia suojelevaksi feministiksi, kun lääketieteellinen totuus on, että luepa murhaajia syyttelevä sieltä, mikä on totuus lääketieteessä.
Entäpä jos kirkkohallitus epähuomiossa esittäisikin, että ainoa pakollinen virka seurakuntarakenteessa olisi diakonien ja lastenohjaajien virat. Tämähän tarkoittaisi alkukirkon tilanteeseen palaamista, missä Jeesuksen opetusta ja hengellistä tiennäyttöä seuraten elettäisiin todeksi filades sanan merkitys Ihmisten suhteissa. Pappeja olisi sitten sen verran kuin olisi varaa pitää. Ylikorostunut pappien asema syntyy ymmärryksestä huolehtia iankaikkisuudesta nyt elettävän elämän kustannuksella ja mitä ei haluta asettaa kyseenalaiseksi.
Lisäisin tuohon listaan nuorisotyöntekijän, mutta muuten kannatettava ehdotus.
Elias, mitä tarkoitat?
Sitä, että kasvatus ja diakonia ovat seurakunnan ydintehtäviä, joihin pitää painostaa sen uhallakin, että joudutaan luopumaan muutamasta ma-pe 8-16 – työaikaa tekevän papin virasta.
Joo Elias, samaa mieltä olen kanssasi.
Kannatan Pekka Väisäsen ehdotusta. On sydäntäsärkevää kuulla miten vaikkapa nuoriso-ohjaajat ovat 2-luokan työntekijöitä: kymmenien vuosien työkokemus ja osaaminen ei paina mitään, kun nuori pastori tulee johtamaan rippikoulutyötä. Yleensä ei tiestysti toimita näin, mutta järjestelmä suosii muiden työntekijöiden syrjäyttämistä. Diakonaatille ja pastoraatille tasaveroinen aseman ja koulutusvaatimukset. Pohjana voisi olla pastori amk ja halutessaan voisi lukea vaikka tohtoriksi. Ja miksi ihmeessä nuorisotyöntekijä ei voisi olla seurakunnan johtava viranhaltija, jos vain koulutus ja muu pätevyys riittää? Sama juttu sitten palkkauksen suhteen. Silloin varmasti kirkko virkistyisi. Mutta kenenkään ei pitäisi tulla pelkästään akateemiselta pohjalta kirkkoon töihin!
Jorma Ojala:”En ole kuullut yhdenkään herätyskristityn hylkäävän diakoniaa tai alemman papiston roolia kirkossa.”
Et vai ? Kiva kuulla, että et ole yhdenkään herätyskristityn hylkäävän diakoniaa.
Kysymys siis kuuluu: oletko Jorma Ojala lukenut K24 miten pitkää aikaa ?
Hyviä ajatuksia. Riittäisikö 2-3 vuotta yliopistossa papeille ja sieltä seurakuntaan halajavat siirtyisivät hengelliseen Akatemiaan, missä oltaisiin niin kauan, että syy miksi seurakuntaan halutaan kirkastuisi. Tutkijat ja muuten halukkaat voisivat sitten olla yliopistossa haluamansa ajan. Hengellisessä Akatemiassa voisivat samoten syventää hengellistä kutsumustaan myös muut seurakunnan työntekijät. Ammattikorkeakoulu ja opistopohjan vahvistaminen antaisi myös muillekin mahdollisuuksia tulla valituksi Piispan tehtäviin tasavertaisesti. Nykyisin kirkon tunnustukseen ja sen merkitykseen liittyvä arvopohja kaventaa ehdokkaiden määrää.
Samaa mieltä monen muun kirjoittajan kanssa. Tolkuttomasti paisunutta kirkkohallitusta kaikkine osastoineen, joiden todellista merkitystä olen usein ihmetellyt, voisi ensimmäiseksi karsia huomattavasti ja kohdentaa säästyneet varat juuri näihin diakoniatyöntekijöihin, jotka kohtaavat ihmiset . Heidän työnsä on todella tärkeää. Miten muuten vaaliteemaksi valittiin Usko hyvän tekemiseen ja sitten seuraavaksi ilmoitetaan, että nämä, jotka konkreettisesti toteuttavat sen kirkon hyvän tekemisen, heitä harkitaan pistettäväksi pihalle!?
Pihalle joutaa 70-luvulta lähtien älyttömäksi paisuneesta kirkon hallinnosta moni muu. Siis uskomatonta! Kirkon jäsenmäärä on tipahtanut sen ajan noin 90 prosentista noin 70 prosenttiin vaan kaiken maaiman osastoja kirkkohallitus on täynnä, joiden todellinen merkitys tuotakin taustaa vasten on erittäin kyseenalainen. Mutta ei, ensimmäiseksi tarrataan niihin työntekijöihin, jotka todella kohtaavat seurakuntalaiset jokapäiväisessä elämässä ja toteuttavat sen hyvän tekemisen!
En tunne Kirkkohallitusta kovin hyvin. Voi olla rakenne on suuri ja byrokraattinen. Tunne kuitenkin monta siellä työskentelevää ja arvostan suuresti heidän osaamistaan ja tulevaisuuteen katsovaa työnäkyään. Jonkinlaista tukea toiminnan ja organisaation kehittämiselle monet seurakunnat tuntuvat joka tapauksessa tarvitsevan. Iso organisaatio ei toimi pelkällä Pyhällä Hengellä. Näin uskallan ’jumalattomana’ maallikkona sanoa.