Aina et voi saada sitä mitä tilaat. Pakkausvirheen takia olet näinä päivinä voinut tölkkiolutta ostaessasi saadakin cola-juomaa. Vastaavasti cola-juomasi on saattanut muuttua keskikaljaksi.
Tuollaiset juomien kohdalla tapahtuneet pakkausvirheet eivät ole jokapäiväisiä. Sen sijaan ihmisten suhteen ulkonäkö, pakkaus sekin, pettää paljon useammin. Kaunottaren sisällä saattaakin elää Hirviö, hyvännäköinen nuori mies osoittautuukin alle aikayksikön Siaksi. Silti me jonkinlaisen kyökkipsykologian turvin pyrimme vaikkapa nettikuvista päättelemään ihmisestä jotakin syvällisempää pelkän pärstäkertoimen perusteella.
Tahdomme näyttää parhaat puolemme, esiintyä aina itsellemme edullisimmassa valossa. Haavamme nuolemme yksin, takaiskuista pyrimme selviytymään kuin vieteriukot. Jos kaadumme 10 kertaa, niin nousemme 11 kertaa ylös ja toteamme hymyä tavoitellen, että ei tässä käynyt kuinkaan.
Tällainen asennoitumistapa, joka kieltää haavoittumasta ja olemasta heikko, ei ole realistinen. Myönteinen ajattelu auttaa kyllä tsemppaamaan, mutta vain tiettyyn rajaan asti. Liika on kuitenkin aina liikaa. Kuntosaleilla tunninpitäjät hokevat, että Jaksaa, jaksaa, mutta eräänä päivänä tulee kuitenkin vastaan murtumispiste. Menemme rikki.
Tulee hetki, jolloin omat voimat, ilo ja mielekkyys katoavat. En ollutkaan oman elämäni sankari, en Teräsmies tai Supernainen. Olenkin savea, särkynyt saviruukku. Kesti aikansa, ennen kuin tajusin sen. Ja vielä enemmän aikaa, että uskalsin sen ääneen tunnustaa. En pysty itseäni korjaamaan. Minun on annettava elämäni ohjat sille, joka minut valmisti. Joko hän muotoilee saviruukkuni uuteen uskoon tai keksii rikkinäisyydelleni uuden tarkoituksen.
Kutkuttava ajatus: Voinko jo piankin saada tietää, millaiseksi ihmiseksi minut on alun perin tarkoitettu? Tiedän, Jumala, että vanhempani tahtoivat aikoinaan lapsen, tytön tai pojan, samantekevää. Mutta sinä, Luojani, tahdoit juuri minut. Kiitos siitä. Nyt kyselen, olenko jo riittävän pitkällä kaikesta turhasta luopumisessa, niin että mikään ei enää pääsisi väliimme? Totinen pyyntö: Maailma on muuttunut toisenlaiseksi kuin minä ja minulla on paljon menneeseen aikaan viittaavia ajatuksia, sanoja ja maneereita. Anna minulle uusi mieli, uudet sanat, uusi kieli. Anna minun edelleenkin palvella sinua uskossa ja lähimmäisiäni rakkaudessa. Ja pitää raollaan ikkunaa iankaikkisuuteen, ettei totuus unohtuisi.
* * * * * * * *
Kuuntele Saviruukku-laulu:
Kuvateksti: Valkeat vaatteet eivät aina kerro puhtaudesta…
Itse olen pappi, ja olen näillä laitumilla aiemmin ehdottanut että papinvirka ei olisi seurakunnassa pakollinen. Jos tiettyyn seurakuntaan jää yksi tai kaksi työntekijää, tarvitaan moniosaajia eikä tietyn tittelin tai koulutuksen haltijoita.
Samaa mieltä olen edelleen.
https://www.kotimaa.fi/virkarakenne-on-kirkon-tuho/comment-page-1/#comments
Ai sun mielestä diakonit vaan jopa osaa pitää tarvittaessa ihan ok puheita.
Jösses. Ei siis mitään tajua joko mulla tai sulla.
ai jaa, lukuisat diakoniatyöntekijät pitävät viikottain hyviä puheita piireissä, tapahtumissa, koulutuksissa, laitoksissa. Mikä on ongelma?
Totta kai diakonit osaavat pitää puheita, sikäli kuin sellaisia tarvitaan. On ollut vähän liian saarnakeskeistä protestanttisten kirkkojen toiminta. Varmaan jäänne ajalta ennen oppivelvollisuutta.
Pappia tarvitaan sakramenttien hoitoon. Vain teologisessa tiedekunnassa voidaan saavuttaa riittävä oppineisuus sakramenttien salaisuuksien ymmärtämiseen.
Nyt ollaan vielä kaukana niistä ajoista, joissa pohditaan seurakunnan ainoan työntekijän palkkaamista. Kun siellä sitten ollaan, otetaan mallia Inkerin kirkon menneisyydestä. Komppaan ajatusta, että mikään virka ei ole pakollinen, että seurakunta palkkaa taitavan moniosaajan. Kiertävät rovastikuntapapit käyvät aika ajoin toimittamassa ehtoollisen. Muusta selvitään seurakuntalaisten ja sen reippaan moniosaajan voimin.
Mutta tämä näky vääristää keskustelua, jota käydään tämän päivän tilanteessa. Ihan juuri nyt kirkko ajaa kaksilla rattailla. Toisaalta hehkutetaan hyvän tekemistä ja samalla sahataan oksaa diakoniatyön alta. Käsittämätöntä valkopesua.
Seurakuntavaalinkampanja hämärtää ammatillisen diakoniatyön merkitystä. Nostetaan esiin (ihan oikein) kristillisyyteen kuuluvaa, kaikkien vastuulla olevaa lähimmäisenrakkautta, mutta ei kerrota, että kirkko on tähän asti tarjonnut oikeaa, ammattimaista apua hädänalaisille. Sellaista apua, johon tarvitaan ammatillinen koulutus, jota ei voi hoitaa vapaaehtoistyönä.
Hyvän tekemisen sumuverhoissa ajetaan alas yhtä kirkon ammattiryhmää ja yhtä työalaa.
… ja jatkan vielä: ajetaan alas yhtä kirkon perustehtävää.
Kirkon perustehtävä ei ole diakoniatyö tai muu vastaava. Perustehtävä on olla ”Kristuksen ruumis” ja sen sellaista ylevää. Suomessa alkaa näkyä se tosiasia, etteivät kirkon touhut kiinnosta kuin pienen pientä osaa kansasta.
Kirkon yksityihenkilöiltä saamat verotulot pienenevät jatkossa erittäin merkittävästi ja nopeasti. Tätä on tuskin mahdollista paikata yhteisöveroja kasvattamalla. Jos kirkko ei halua käyttää varallisuuttaan nykyisen tasoisen toiminnan ylläpitämiseen, sen on pakko säästää jostain. Usein tällaisessa tilanteessa päädytään vähentämään työvoimaa, mikä kirkonkin tapauksessa on todennäköinen toimintamalli.
Minun mielestä kirkollisverosta katettavia kohteita voisi pohtia tarkemmin. Miten olisi, jos kirkollisvero olisi vaikka 0,5 % ja vapaaehtoisesti voisi tukea vaikka pappeja ja niiden toimintaa vaikka 1 % ja/tai sitten diakoniatyötä 1 % . Toki köyhät voisivat jättää lahjoittamatta varoja kirkollisveron lisäksi. Rikkaille annettaisiin mahdollisuus kirkollisveron 0,5% tukea vaikka messutoimintaa 3 % ja diakoniatyötä 6 %. Uskoisin, että vapaaehtoispohjalta voitaisiin saada diakoniatyöhön lisää varoja. Kirkkoon kuuluminen maksaisi ainoastaan 0,5 % veron, joka ei olisi liikaan. Tämän lisäksi voisi vapaaehtoisesti tukea sitä toimintaa, jota arvostaa.
Kirkossa on paljon viisaita, jotka voisivat uudistaa kirkon toiminnan rahoitusratkaisuja.
Heli Lindroos :”…… ja jatkan vielä: ajetaan alas yhtä kirkon perustehtävää.”
Pahoittelen vastaustani, mutta mielestäni perustuu virheelliseen tietoon se, että yksikään kirkkoon ja sen uskoon sitoutunut haluaisi ajaa alas yhtä kirkon tärkeimmistä perustehtävistä.
Hiilamon pelko on liioiteltu. ”Köyhät teillä on aina keskuudessamme”, opetti Mestarimme. Seurakunnan perusolemukseen kuuluu köyhyyden läsnäolo ja siten köyhistä huolehtiminen.
Loppujen lopuksi lienee aivan sama, millä nimellä srk:n viranhaltijaa kutsutaan. UT:saa viranhaltijoille on useita eri nimityksiä. Pääasia, että viranhaltija on selvillä kirkon/seurakunnan missiosta, osaa johtaa sen toimintaa ja että hänellä on paimenen sydän. Sen myötä osataan pitää huolta myös niistä, jotka ovat aina keskellämme, köyhistä.
Jouni, voisitko kertoa minulle, ajatteletko sinä niin, että seurakuntalaiset ovat lampaita ja lauma?
En ajattele. Eikä ajatellut Jeesuskaan. Kyse on metaforasta: Seurakuntaa pitää johtaa niin, että sen jäsenet kokevat kuuluvansa yhteen ja että tuo yhteys tuo turvaa ja voimaannuttaa elämään ja palvelemaan.
Jouni, kyllä minäkin ymmärrän, että se on metafora Jeesuksen sanomana. Kysyin tätä siksi, kun täälläkin puhutaan ihan kirjaimellisena käsitteena seurakuntalaisita laumana, mikä kertoo sanojan ihmiskäsityksestä todella paljon, ja halusi tietää sinun ajatuksesi siitä.
Juha Heinilä: Luther-säätiön miehenä ja siihen kuuluvana Juha Heinilä – naispappeuden -ja tasa-arvon torjujana – varmasti tiedät, miten Luther-säätiö hoitaa Luther-säätiön diakoniatyön.
Minun mielestä Luther-säätiön katettavia kohteita voisi pohtia tarkemmin. Miten olisi, jos Luther-säätiössä kannettava kolehti olisi vaikka 0,5 % ja vapaaehtoisesti voisi tukea vaikka Luther-säätiön pappeja ja niiden toimintaa vaikka 1 % ja/tai sitten Luther-säätiön diakoniatyötä 1 % . Toki Luther-säätiön köyhät voisivat jättää lahjoittamatta varoja. Rikkaille Luther-säätiöläisille annettaisiin mahdollisuus 0,5% tukea vaikka messutoimintaa 3 % ja diakoniatyötä 6 %.
Uskoisin, että tällätavoin vapaaehtoispohjalta Luther-säätiöläisille voitaisiin saada Luther-säätiön diakoniatyöhön lisää varoja.
Jussi Anttalainen, sinä, joka olet eronnut kirkosta, annat hyviä neuvoja. Sinun varoja ei ole senttiäkään kirkossa, vaan sinä pidät ne kaikki itsellä. Sinun rahoilla ei makseta senttiäkään naispappien palkkoja, ei myöskään diakoniatyö saa sinulta mitään.
Minä, joka olen kuulunut evl-kirkkoon koko ikäni, haluan tukea kirkon tekemää tärkeää diakoniatyötä. Mitä taas Luther-säätiöön ja sen seurakuntiin tulee, niin ne eivät saa kirkollisverosta senttiäkään, vaan kaikki tulee meiltä seurakuntien jäseniltä, jotka suurin osa kuten minä, on evl-kirkon jäseniä; kukin maksaa kykyjensä (varallisuuden) mukaisesti, aina oikean määrän.
Heinilä: ”Sinun varoja ei ole senttiäkään kirkossa, vaan sinä pidät ne kaikki itsellä. Sinun rahoilla ei makseta senttiäkään naispappien palkkoja, ei myöskään diakoniatyö saa sinulta mitään.”
Miten sinä Juha Heinilä voit tietää mihin kenenkin ihmisen rahat menevät tai kuka pitää mitäkin itsellään???
Itse huomasin erota kirkosta vasta keski-iällä, kun älysin, että kirkon hyväntekeväisyyteen (diakoniaan) käyttämä osuus verotuloistaan on naurettavan pieni. Suurin osa menee piispojen ja pappien palkkoihin, hallintokuluihin ja kirkon seinien pystyssäpitämiseen.
Totesin, että voin käyttää kirkolle maksamani verot paljon paremmin ja tehokkaamminkin, kuin katteettomia taivasosuuksia myyvän kirkon pystyssä pitämiseen.
Nykyään avustan koko kirkollisvero-osuudellani (800 €/v) suoraan SPR:ää ja tiedän, että minun eläkerahoillani ei makseta senttiäkään nais- sen enempää kuin miespappienkaan palkkoja, eikä myöskään kirkon seinien pystyssä pitämistä.
Kimmo Wallentin, SPR:stä en tiedä, mutta hyväntekeväisyysjärjestöissäkin on suuria eroja sen suhteen, miten paljon varoja menee palkkoihin (johtajien tuloissakin voi olla valtava ero), rakenteiden ylläpitoon, mainoksiin ja kannattajien hankkimiseen ja pitämiseen. Joillakin järjestöillä on pankissa vain hätävara, toisilla valtavat sijoitukset. Tässäkin kannattaisi tutkia etukäteen, miten suuri prosentti menee itse avustustyöhön.
Kiitos Juha Heinilä erinomaisesta kommentistasi. Juha Heinilän kommentit ovat niin hienoja, ettei tällainen tavallinen luterilainen ihan kaikkea niitä ymmärrä.
Hieno kirjoitus, Hannu!