Aikoinaan nuorella miehellä oli ”vahinkotilanteessa” kolme vaihtoehtoa. Pako Amerikkaan. Oikeudessa määrätty ruokko tai pakkoavioliitto. Olen kuullut tarinan, että jotain sulhoa olisi tuleva appi rohkaissut haulikko kädessään. Sitten oli tietysti vielä linna, jos ikäluokka oli vajaa.
Me siis ymmärrämme, että hyviä vaihtoehtoja ei ole, jos alunperin yhteistä loppuelämää ei ole suunniteltu. Minä olen alkanut miettiä, miksi kirkon piirissä pidetään pakkoavioliittoa voimassa. Kenellä on se haulikko kädessään? Jos ajatukset ovat samoista asioista niin erillään, niin sivistynyt ero olisi lihotettua riitaa parempi, näin ajattelen.
Eikö olisi viisampaa se, että konservatiivit muodostaisivat oman looshinsa. Liberalit omansa. Jos siihen jää vielä välille kolmas joukko, joka hyväksyy naispappeuden, mutta ovat nihkeitä sateenkaarelle, he muodostaisivat oman porukkansa. Omaisuudesta tulee tietysti ongelma. Jos valtio sosialisoisi kirkon omaisuuden ja senaattikiinteistöt hallinnoisivat omaisuuksia ja vuokraa vastaan antaisi tiloja käyttöön, kuka tiloja tarvitsee. Mehän olemme jo nähneet kirkkorakennuksille niin moninaista käyttöä, ettei kai enää mikään hätkäytä.
Tällä tavalla jokainen porukka saisi vuodattaa maitoa ja hunajaa toistensa kurkkuun kenenkään estämättä. Miksi pitäisi nauttia leipänsä karvaitten yrttien kanssa, kun ei ole mikään pakko. Samalla voisi joku lammaskin tulla ruokituksi, kun ei tarvitsisi hätistellä veljiä ja sisaria kauemmaksi.
Osa porukasta on ikäänkuin valmis lähtemään, mutta tarvitsisi potkun takalistoon, jota lehmän lypsäjä ei tietenkään tee ja kaikki kansa on nälissään tai ainakin leivässä on joku karvas maku. Peli jatkukoon, jos ratkaisuja ei kyetä tekemään, mutta voi tulla anoreksia ja paastotaan itsensä hengiltä.
Niinpä juurikin… Miten Lauri olet miettinyt, miten tässä pelissä lopulta käy? Tekeekö Kirkon päätökset kansa vai hallitus?
Hallitus ja eduskunta ohjailee lainsäädäntöä humanismin suuntaan ja kirkosta löytyy parhaat ja kilteimmät oppilapset. Papilla ei saa olla omaatuntoa eikä hoitohenkilökunnalla.
Veronmaksajat ne piätökset tekköö 🙂 loppuviimeksi.
Laurin ehdottamaa jakautuminen on jo kirkon sisällä vallitseva tilanne. Minusta on todennäköisintä, että niin hoituu myös avioliittokysymyksen ratkaisu. Siihen en usko, että mittavaa irrottautumista tapahtuisi. Vääräoppisuuttakin sietää, kun organisaatioon kuulumisen edut painavat vaakakupissa enemmän (esim. lestadiolaiset). Omaisuuden ositukseen kirkko ei lähde missään tapauksessa.
Se näyttäytyy nyt sellaisena, että absolutismiin tässä vihkimisasiassa ei päästä. Pitäisi julkaista kirkon keltaiset sivut, johon jokainen viranhaltija voisi ilmoittaa valmiutensa vihkiä sitä tai tätä. Verkostoitumista pitäisi lisätä niin, että samaa ajattelua omaavat voisivat saada samaa ruokaa. Meillä pitäisi olla myös uskoa sen verran, että Jumala on Kaikkivaltias joka porukassa. On kokonan eri asia miten Hän valtaansa käyttää. Kirkosta ei siis enää tule heterokirkkoa yhtenäisenä eikä sateenkaarta.
Lauri Lahtisen kuvailema tilanne on valitettavasti aivan mahdollinen tulevaisuudenkuva. On kuitenkin perin sääli, jos kirkko hajoaa tämmöisistä syistä. Ainoa pätevä syy kirkon hajottamiseen on erimielisyys uskontunnustuksesta. Niin kauan kun voidaan yhtyä yhteiseen uskontunnustukseen ilman että koetaan sen olevan valetta on riittävä syy pysyä yhdessä kirkossa. Siksi on jaksettava jatkaa ponnisteluja siihen suuntaan että etiikasta tai kirkkojärjestyksestä jyrkästikin erimieliset voisivat hyväksyä toisensa oikeiksi kristityiksi, kristittyjä kun kuitenkin ovat kaikki, jotka uskovat ristiinnaulittuun ja ylösnousseseen Kristukseen.
Olen erimieltä! Jos on asia, jota yksi osa pitää siunauksena ja toinen osa syntinä, ei ole terveellistä jatkaa yhteistä matkaa. Ei siinä yhteinen uskontunnustus auta, jos sen uskominen ei tuo käsityksiä lähemmäksi!
Jotkut täälläkin ovat kertoneet suorittaneensa yleisenteologian opinnot. Olinhan siellä minäkin opiskelemassa ja ihmettelemässä sitä mitä- ja millaista opetusta siellä annettiin. ”Opin”, että Raamatusta löytyy satuja, legendoja ja kirjoitusajankohdan ihmisten käsityksiä. Silloin jo pohdiskelin mielessäni sitä, että tästä ei hyvä seuraa kirkollemme. Tämmöiset opit, kun tulevat papit ja opettajat omaksuvat, niin vaikeuksia on luvassa.
Nyt sitten yritetään kirkossa löytää kompromissia kahden täysin vastakkaisen raamattukäsityksen kanssa. Molemmat perustelevat kantojaan Raamatulla. Toisille se on kirjoitusajankohdan ihmisten käsityksiä ja toisille luovuttamatonta Jumalan sanaa. Miten tästä voisi syntyä mitään muuta kuin pattitilanne.
Kui on viik, siis on Voit ka. Jos on tasapeli, niin on myös VOITTO! ( Hillar Kärner )
Kirkko ei tietenkään luovu vihkioikeudestaan. Eikä pappien kannata suhtautumistaan toitottaa. Mikäli haluavat palvella tasapuolisesti omaa seurakuntaansa. Todellisuudessahan kirkko on jo nyt jakautunut. Keskusteluun aktiivisesti osallistuminen saa aikaan heti sen, että toinen puoli seurakunnasta kääntää selkänsä. Aika raadolliseksi on muuttunut kirkon yhteisöllisyys.