Pari viikkoa sitten vietettiin Maailman Pakolaispäivää. Päivä muistuttaa meitä siitä tosiasiasta, että pakolaisten määrä kasvaa maapallolla. Uudet tilastot eivät näytä rohkaisevilta sillä 68.5 miljoonaa ihmistä maailmasta on joutunut jättämään kotinsa sodan, väkivallan tai vainon takia.
Yksistään viime vuonna 16.2 miljoonaa jätti kotinsa eli noin 44,000 päivässä. Käsittämätön määrä.
Vuosien varrella olen tavannut työssäni tuhansia pakolaisia ja monista heistä on tullut ystäviäni. Someaikana tulee chattailtua eri puolille maailmaa ja eilenkin syyrialainen opettajaystäväni kertoi +40C kuumuudesta pakolaisleirillä, jossa hän on asunut perheineen jo yli viisi vuotta. Paluu kotiin ei näytä todennäköiseltä vielä pitkään aikaan.
Kun tapaamme pakolaisia ja tutustumme heihin, enne näe heitä enää numeroina vaan samanlaisina ihmisinä kuin itse kukin on – ainakin itselleni on käynyt niin. Kun kuuntelee heidän tarinoitaan, heidän taustansa tulee lähelle ja samalla oppii ymmärtämään jotakin oleellista pakolaisuuden syitä. Oman rokotukseni sain tähän jo lapsena, kun äitini kertoi omasta evakkomatkastaan kymmenenvanhana.
Eräs tapaamani pakolainen oli Manishimwe Eleven, 21-vuotias pakolaisnaisen pakolaisleirillä Kongossa. Hän oli paennut äitinsä kanssa kotikylästään Ngungusta pakolaisleirille Gomaan kesäkuussa 2013. Kylästä olivat siihen mennessä lähteneet lähes kaikki asukkaat sen seurauksena, kun kapinallisryhmä Raia Mutomboki tunkeutui systemaattisesti taloihin öisin: ryöstäen, raiskaten ja tappaen ihmisiä.
Manishimwe katsoi äitinsä kanssa paremmaksi paeta väkivaltaa ja jatkuvaa pelkoa. Öisin ei uskaltanut nukkua ja kapinallisten terrori kuului majaan jatkuvasti. Edessä oli pitkä kävelymatka Gomaan. Luc Vertin pakolaisleirillä Manishimwe löysi äitinsä kanssa turvapaikan. Asuntona oli ruohomaja, johon he saivat hankittua muovikatteen estämään pahimman veden sisäänpääsyn. Patjana oli kasa heiniä. Yöt olivat kylmiä.
Avustusjärjestöjen avulla he saivat onneksi ruokaa. Tosin kahden viikon annoksella piti selvitä kuukausi. Nälkä oli jatkuva vieras ja sadeajan kosteus tunki majaan ankarasti kysymättä lupaa.
Ihmiset näyttivät kaikkialla mahaansa ja sanoivat Kongon suahililla ”Njala” – on nälkä.
Manishimwen toive oli päästä takaisin yliopistoon, jossa hän opiskeli vuoden ennen evakkomatkaansa. Pakolaisleirillä ei ollut mahdollisuuksia opiskella – vain elämänkoulu, jossa opeteltiin selviytymistä päivästä päivään.
Erityisesti tyttöjen ja naisten asema on Kongossa haavoittuva: raiskaukset ovat arkipäivää – sodan irvokkaimpana alistamisen keinona. Manishimwekin oli joutunut kokemaan seksuaalista väkivaltaa: kapinalliset käyttivät sitä aseenaan, eikä pakolaisleirillä polttopuiden hakureissullakaan ollut turvassa. Manishimwen kokemuksia kuunnellessa en osannut oikein sanoa mitään – se raakuus veti hiljaiseksi. En pysty vieläkään kaikkea kirjoittamaan vaikka sainkin Manishimweltä luvan julkaista hänen haastattelunsa.
Manishimwe kuului Ngungussa paikalliseen seurakuntaan. Sen jäsenet olivat evakossa kuka missäkin: osa oli tapettu, osa pakolaisina leireillä ja osa metsiin paenneina. Pakolaisleirillä he kokoontuivat säännöllisesti yhteen laulamaan ylösnousseelle Vapahtajalle, rukoilemaan ja kuuntelemaan Jumalan sanaa. Uskovien yhteys antoi toivoa elämään, kun inhimillistä toivoa ei ollut.
Iankaikkista elämää ei paljon jaksanut miettiä, kun elämä oli helvettiä jo tässä hetkessä. Hetkessä selviämisessä on jo haastetta enemmän kuin pystyi kantamaan.
Seurakunnan keskellä pastori, hänkin pakolainen, muistutti, että on kuitenkin olemassa toivo – ylösnousemuksen toivo, joka ei ole sidottu ulkoisiin olosuhteisiin. Siitä toivosta Manishimwe kertoi pitävänsä kiinni, vaikka ulkoisesti asiat olivat huonosti.
Manishimwe toivoi, että rukoilisimme lopuksi. Rukoilimme, tai ehkä ennemminkin itkimme vaikka sääli ei niissä olosuhteissa paljoakaan auta. Ehkä kyyneleemme kuitenkin laskettiin taivaassa.
Kiitos taas blogistasi.
Kiitos Sami!
Olli Pitkänen :”Kun kuuntelee heidän tarinoitaan, heidän taustansa tulee lähelle ja samalla oppii ymmärtämään jotakin oleellista pakolaisuuden syitä. Oman rokotukseni sain tähän jo lapsena, kun äitini kertoi omasta evakkomatkastaan kymmenenvanhana.”
Tuttua tarinaa omasta elämästänikin. Tuon kokemuksen vuoksi olin yksi Suomen Karjalan pakolaiset ry:n perustajajäsenistä. Yhdistys yritti kansainvälisen oikeuden avulla selvittää vallankäyttäjien selvittämättä jättämää kysymystä sodan seurauksena menetetylle alueelle jääneestä yksityisomaisuudesta, johon kansainvälinen oikeus vallankäyttäjiä velvoittaa. Selvitystyö ei onnistunut ja meiltä keillettiin jopa omatoiminen varojen keruu selvityksestä aiheutuvien kustannusten kattamiseen.
Sama kokemus oli lähtökohtana sille, että 90-luvulla tappelimme järjestelmän kanssa kahdeksan vuotta, ja nnoimme lopulta valtiolle omavelkaisen takauksen, että eteläisellä pallonpuoliskolla syttynyttä sotaa pakeneva nuori sai jäädä maahan.
Asiaa tutkineen edesmenneen antropologi Karen Armstrongin mukaan ”Karjalaan jäivät kotitalon lisäksi ihmisen identiteettiä rakentavat sosiaaliset järjestelmät, tapa elää, syvälle iskostuneet kokemukset elinympäristöstä. Vieraaseen kulttuuriin joutuvan on rakennettava identiteettinsä tai ainakin valtaosa siitä uudestaan. Se ei ole helppoa. Etenkään silloin, kun paluu entiselle kotiseudulle ei ole mahdollista.”
Kun maailman johtavien asevalmistajein ja -viejien päämiehet ovat päättäneet tavata toisensa Helsingissä, toivon hartaasti, että joku kysyy heiltä tietävätkö he mitä tarkoittaa valtioterrori.
Oletko varma siitä että sitaattisi on Karen Amstrongilta? Hänhän on kuulu teologi ja keskustelee teoloogisita kysymyksistä. Missä hänen teoksessaan hän on syventynty Karjalan kohtaloihin.
Markku Hirn :”Missä hänen teoksessaan hän on syventynty Karjalan kohtaloihin.”
Maailman ensimmäisessä karjalaisevakkojen kokemuksista kirjoittamassaan kirjassa Remembering Karelia. Kirja perustuu sukuni säilyneeseen isoisäni äidin ja hänen lastensa ja läheistensä sota-ajan kirjeenvaihtoon.
”The walling off protects Karelia. Although the Russians burnt the land, destroyed churches and cemeteries, and settled people from other parts of the Soviet Union in Karelian houses, the narratives that construct the memory world cherish it and protect it from the Russians.
– –
Walled off and protected as it is in the memoirs, it is symbolically outside the realm of both nation states concerned. Similar attitude towards disputed territories are found in other situations of forced diaspora. Disputed territories are symbolically meaningful exactly because of the very realm communities, not state borders, that once existed there.” (Armstrong: Remembering Karelia, Berghahn Books 2004)
Kiitos Tuula. Meiltä tosiaan helposti unohtuu, että meistä suomalaisistakin moni pakotettiin jättämään kotinsa emmekä ole saaneet sille oikeutta. Suuri osa maailman pakolaisista joutuu myös lähtemään pakoon sodan takia.
Tuula
Googlasin vähän ja kävi ilmi että on olemassa kaksi Karen Armstrongia. Teologi ja antropoloogi. Mielenkiintoisia molemmat.
Hyvä pohdiskelu. Ratkaisu ei tietystikään ole satojen miljoonien afrikkalaisten muuttaminen Eurooppaan vaan Afrikan maiden yhteiskuntien kehittyminen.
Ensimmäinen askel on nykymuotoisen kehitysavun lopettaminen. Sen on luonut kammottavan korruptoituneen järjestelmän, jossa ”apu” on varastettu eliitin taskuihin ja samalla estetty kaikki myönteinen kehitys. Lähettäjämaiden näkökulmasta ”apu” on lähinnä sitä toimittavien hyväuskoisten ihmisten moraalista itsetyydytystä, ja toisaalta alalla toimivien firmojen voittojen varmistamista
https://www.hs.fi/politiikka/art-2000002794186.html
Kehitysapu, tai niinkuin nykyisin kutsumme kehitysyhteistyö todellisuudessa takaa monelle kehitysmaissa mahdollisuuden pysyä kotonaan koulutuksen, terveyspalvelujen, työpaikkojen jne. Kautta. Jos se lopetettaisiin niin näkisimme huomattavasti suuremman pakolaisaallon suomessakin. Siitä olen samaa mieltä, että kehitysavulle tulisi luoda tarkempia seurantamenetelmiä ja mekanismeja, että sen päätyminen korruptioon loppuisi. Monet järjestöt tekevät arvokasta kehitysyhteistyötä maailmalla ja luovat nuorille, lapsille, naisille jne. Mahdollisuuden ihmisarvoiseen elämään.
Olli P,
Näin ei juuri ole vaan ”apu” on kehityksen vakava este. Se tuottaa rahaa firmoille ja hyvää mieltä ”avustajille”, siinä kaikki. Osaltani tästä. Ugh.
Kehitysavun kohdistamisessa on monia ongelmia. Virheitä on tehty ja tehdään. Niistä myös opitaan. Niinpä kaiken avun näkeminen tuossa valossa on väärin. Usein se on vain tekosyy olla avustamatta. Ainoa raha, josta voi olla varma, että se ei mene oikeaan kohteeseen, on raha, jota ei anneta.
Ihmisen luontoon kuuluu unelma paremmasta ja kurjuudesta halutaan eroon. Sotaa ja väkivaltaa pakoon lähteneet eivät useinkaan unelmoi paremmasta, vaan ovat pakotettuja lähtemään sorron alta.
Vähän nauratti mielessäni, kun kuuntelin Suomalaisen nuoren mietteitä, kuinka haluaisi lähteä Suomesta pois… Kysyin, että miksi ihmeessä, niin vastaus oli: ”Koska Suomessa on niin kurjat olot ja Jenkeissä on paremmin, haluaisin sinne töihin…”
Ihmisen luontoon tosiaan kuuluu haave paremmasta… Voimmeko kieltää sen ihmiseltä? Kokonaan toinen kysymys taas on, onko haaveilu aina oikeutettua ja milloin ihmisen pitäisi tyytyä oloihinsa?
ismo malinen :”Ihmisen luontoon tosiaan kuuluu haave paremmasta…”
Omaan luontooni se ei ainakaan kuulu. Siihen on perinteisesti kuulunut se, joka 90-luvun lamasssa oli myös yritykseni liikeidea: että me kaiki pärjäisimme.
Kun olin Unicef-aktivisti, Unicef vaati avun ehtona saajamaita sitoutumaan valtioissaan YK:n ihmisoikeuksien parantamiseen, ja tätä myös valvottiin. Apua ei annettu ensisijaisesti rahana, vaan avun saajien terveydenhuoltona, sanitaationa, koulutuksena jne. ”Haave paremmasta” ei ole missään vaiheessa ollut ”oikea” lause meille, vaan meidän haaveemme on haave oikeudenmukaisemmasta Euroopasta ja maailmasta.
Onko meillä oikeutta kieltää ihmiseltä haave paremmasta? Sitähän me kaikki toivomme.
Olli Pitkänen :”Onko meillä oikeutta kieltää ihmiseltä haave paremmasta? Sitähän me kaikki toivomme.”
Ei kai meillä ole, ja kun ei ole, niin toivon parempaa koulutusta. LHPK:n Pyhäkön Lamppu –lehdessä olleen artikkelin mukaan tokaluokkalaisille oli annettu tehtäväksi tarina, jonka otsikko tytöillä oli Minä poikana ja pojilla Minä tyttönä. Nykyisenä Queer-kulttuurin läpimenoaikana voisi jokaiselle heteronormatiivisuutta vastustavalle antaa tehtäväksi laatia syvällinen tutkielma seksuaali-identiteetistään otsikolla Minä heterona.
http://www.maailma.net/uutiset/kehitysavun-rahavirtojen-seuraaminen-on-helpottunut-suomen-lapinakyvyys-parani-huonosta
Ei meillä ole oikeutta kieltää ihmisiä haaveilemasta paremmasta. Mutta meillä on oikeus kieltäytyä maksamasta hänen haaveensa kustannuksia.
Tomi sanoitti hyvin ajan hengen. Oletetaan, että on vain oikeuksia, mutta ei hajuakaan siitä, mitä ja kuka sen kustantaa.
Voidaan tietysti pohtia miksi vain osalla maailman ihmisistä on oikeus haaveiden toteutumiseen. Voisimmeko me tehdä jotain sen eteen, että haaveet voisi toteutua tasaisemmin?
Voidaan toki pohtia. Olisiko niin että Suomi on ihan itse luonut oman hyvinvointinsa ja toteuttanut näin haaveensa. Miksi meidän pitäisi se muiden edestä tehdä?