Nälästä on vaikea kirjoittaa. Oikeita sanoja on vaikea löytää. Varsinkin kun itsellä on juuri leipää suussa. Päivittäin voi mennä kauppaan ja ostaa mitä haluan syödä. Illalla käväistä jääkaapilla, vähän liiankin usein. Painoakin alkaa taas kertyä. Vaikka juuri sai sitä pois monta kiloa. Kaikki taitaa tulla takasin. Siinä suurimmat omat murheet ruuan suhteen.
TV:stä näen nälänhätää kaukana ja siihen on turtunut. Rankkaahan se on yhä nähdä nälkään kuolevia pieniä lapsia. Silti enemmän kolahti erään suomalaisen äidin kertoma: ”jonain päivänä on ruokaa van yksi purkillinen hernekeittoa.” Sivusta hän seuraa sitä, jääkö lapsilta jotain rippeitä lautasen reunalle. Siinä on hänen ateriansa. Vettä tulee raanasta ja sitä voi juoda lisäksi.
On vaikea käsittää, että hyvinvointisuomessamme kärsitään yhä suoranaista nälkää ja ruuan puutetta.
Jotain pitäisi asialle tehdä. Ei kai näin voi Suomessa olla. Tämähän on kansallinen häpeä.
Harmi vain, että nuo nälkäiset kantavat sitä häpeää, eivätkä uskalla häpeän tähden tulla esiin.
Niin kuin nuo Romaanikerjäläiset tulee.
Kerran työstä palatessani joku tuli kyltin kanssa pyytämään jotain. Vei hänet kauppaan ja annoin täyttää ostoskorin ja sitten maksoin kassalla.
Nälkä tuli siinä reilusti esiin, ilman häpeää. Mitä nyt itse siinä vähän jouduin muiden silmätikuksi.
Kiva oli kuitenkin siitä kotia lähteä.
Diakoni pyysi meitä lipaskerääjiksi ja seisoin kaksi tuntia marketin aulassa, ihan ekaa kertaa. Lipas kourassa ja keräysliivi yllä. Arvelutti alkuun, koko homma.
Parin tunnin jälkeen mieli oli muuttunut. Kenellekään ei tarvinnut kippoa tarjota. Auttamishalua oli paljon. Hämmästyttävän paljon. Lipas painoi jo loppumetreillä melkoisesti. Mietin siinä että, nämä ihmiset haluaisivat oikeasti auttaa, kunhan vain tietäisivät kuka apua kaipaa.
Onkohan se suomalainen sisu, syynä siihen ettei todellinen nälkä ja avuntarve tule esille?
Voitaiskohan me tehdä jotain enemmän?
No harmi. En päässyt tänä aamuna leipäjonoon, kun pitikin olla lastenhoidossa Vantaalla.