Suora kysymys sinulle: oletko poliisin kirjoissa ja vieläpä epäilyttävien listalla? – Kysymys on varmaan yllättävä ja kohti käyvä, joten on parasta, että vastaan siihen itse.
Olen varmuudella ainakin yhden poliisin kortistossa. Nuoruusvuosinani vierailin pariin otteeseen Tshekkoslovakiassa. Elettiin sosialismin aikaa, vuoden 1968 miehityksen jälkeen tunnelma maassa oli ahdistava, ja poliittinen järjestelmä puristi joka puolelta kuin pakkopaita.
Olin tutustunut välikäsien kautta miellyttävään vanhaan pariskuntaan ( ”vanhaan”, he olivat kuusissakymmenissä, kun taas minä olin päälle kahdenkymmenen). Molemmat ystäväni olivat tuomareita, ja heillä oli korkea oppiarvo Prahan Kaarlen yliopistosta. Kun he puhuivat elämästään, he viljelivät runsaasti kyynistä huumoria. ” Olemme tuomareita, mutta luojan kiitos, meidän ei ole tarvinnut toimia päivääkään tuomareina tässä maassa…” ( mies teki hanttihommia rakennuksilla, vaimo työskenteli tehtaassa, molemmat oli karkotettu pysyvästi Prahasta). Isäntäni kehui tehneensä elämässään vain (!) kolme erehdystä: ” En lähtenyt maasta vuonna 1938 ( kun natsit tulivat), en vuonna 1948 ( kun kommunistinen järjestelmä pystytettiin), enkä vuonna 1968 ( kun maa miehitettiin). Vain kolme suurta erehdystä, ja siinä koko elämä…
Ensimmäisellä käynnilläni Prahassa isäntäni ilmoitti, että minulla oli tilaisuus vierailla tärkeässä paikassa. Menimme hautausmaalle, jossa yksinäinen kumpu osui silmiin jo kaukaa. Se oli täynnä kukkia. Seisahduimme kummun äärille, riisuimme lakin päästämme. Isäntäni sanoi hartaalla äänellä, kuin lausuisi rukouksen: ” Tämä on Jan Palachin hauta…”
Jan Palach oli nuori opiskelija, joka teki tammikuussa 1969 polttoitsemurhan vastalauseena miehitysvallan sortotoimille. Ensin viranomaiset pyrkivät kaikin tavoin vähättelemään tapausta, myöhemmin käynnistettiin kampanja Palachin ja hänen omaistensa maineen mustaamiseksi. Itsemurhalle tarjottiin selitystä, joka oli hallinnon vakiovastaus pulmaan kuin pulmaan: asialla olivat olleet tälläkin kertaa ulkomaisten tiedustelupalvelujen agentit…
Tajusin heti, miten tärkeään paikkaan minut oli viety. Vaikka itsemurhasta oli kulunut runsaat kolme vuotta, haudalla kävi edelleenkin surijoita. Kukkia tuotiin jatkuvasti lisää. Illalla poliisi korjasi ne pois.
Isäntäni huomautti minulle – hän puhui kuin jostakin arkisesta asiasta – ”Nuo ulsteripukuiset miehet ovat poliisista. Täällä käyviä ihmisiä kuvataan. Ehkä sinäkin pääset poliisin arkistoon.” Varmaan päädyinkin, sillä myöhemmin ystävieni luona vieraillessani isäntäni kertoi, että paikallinen miliisipäällikkö oli kysynyt häneltä ihmetellen. ”Oletteko te, Ptacek, jotenkin uskovainen, kun teillä käy noita pappeja kylässä…” Mainittakoon, että emme koskaan puhuneet ammatistani mitään kirjeissämme, eikä sitä merkitty viisumihakemuksiin.
Vuosikymmenien takaiset muistot palasivat ihmeen elävinä mieleen, kun Yle-teema lähetti viime syksynä puolalaisen ohjaajan Agnieszka Hollandin mestarillisen draamaelokuvan Palava pensas. Se on kuvaus Palachin itsemurhasta ja siitä poliittisesta myllerryksestä, jonka se kaikessa hiljaisuudessa Tshekkoslovakiassa aiheutti. Hollandin filmistä opin paljon uutta. En tiennyt, että Palachin perhe haki oikeudessa hyvitystä kokemastaan maineen menetyksestä ja sai puolustajakseen rohkean nuoren naisjuristin. Hänestä tuli myöhemmin sosialismin romahdettua uuden Tshekkoslovakian ensimmäinen oikeusministeri.
Palava pensas on vaikuttava kuvaus ihmisen alhaisuudesta ja julmuudesta, mutta samalla myös hyvyydestä ja rohkeudesta. On hyvä muistaa, että pelkureiden ja myötäjuoksijoiden lisäksi on aina myös niitä, jotka ovat valmiita asettamaan oman elämänsä ja tulevaisuutensa vaakalaudalle taistellakseen sen puolesta, mitä he pitävät totena ja oikeana. Ja sitten on niitä, jotka tekisivät saman, mutta eivät uskalla. Heillä on käyttäytymiseensä omat syynsä, ja kohtuutonta olisi käydä niitä turvallisen jälkiviisauden näkökulmasta ruotimaan ja arvioimaan. Kenellä meistä on oikeus heittää kiviä? Ja eivätkö kiviä heittävät kokoonnu yleensä sinne, missä joku makaa maassa turvattomana, vailla puolustajia?
Palachin polttoitsemurha repäisi auki tshekkien vanhan haavan. On sanottu, että tshekit eivät koskaan toipuneet siitä, mitä Jan Hussille tapahtui. On myös väitetty, että tshekkiläiselle kulttuurille ominainen kyynisyyden ja epäilyn perinne juontaa jo vuosisatojen takaa. Opittiin jo varhain: Älä luota valtaa pitäviin. He puhuvat toista ja tekevät toista.
Václav Havel, näytelmäkirjailija ja presidentti, lausui Helsingin EYK-kokouksen aikoihin ( tuolloin jokainen maineestaan tarkka suomalainen poliitikko vältti puhumasta hänestä mitään), että ETYK toi hänelle mieleen Konstanzin kirkolliskokouksen, jonka päätöksellä Huss tuomittiin polttoroviolle. Se kokous oli Havelin mielestä aikaansa edellä. Euroopan valtiot esiintyivät siinä ensimmäistä kertaa kansakuntina, sopivat keskinäiset etunsa ja hoitivat toisin ajattelijat pois päiviltä.
On lohdullista näin jälkikäteen havaita, että Havelin lausahdus oli turhan synkkä. ETYK tuli tahtomattaan käynnistäneeksi sen prosessin, joka johti aikanaan Itä-Euroopan vapautumiseen. Myöskään Palachin uhri ei jäänyt turhaksi. Kun vuoden 1989 samettivallankumous käynnistyi, se alkoi sillä, että Prahan metroon levitettiin lentolehtisiä, jotka oli varustettu tekstillä: Muistakaa Jan Palach!
Oli tuhansia, jotka muistivat, vaikka tapahtuneesta oli kulunut jo kaksikymmentä vuotta. Ja ihmisiä oli kaiken aikaa kehotettu unohtamaan! Ihmiset muistavat, kun on tarpeeksi tärkeää muistettavaa. Tämä tosiasia on lohdullisempi kuin arvaammekaan.
