Pallopeli

Laitoin keilapelin pystyyn seurakunnan perhekerhossa. Kahden vanhemman pojan kanssa oli alkuun tarkoitus keilata, mutta kohta kolmaskin halusi mukaan. Vanhemmat halusivat kahdestaan, mutta ketään ei ole tarkoitus jättää rannalle, joten mukaan vaan. Vanhemmat pojat jakoivat jo vuoroja. Toinen sai aloittaa, toinen halusi olla seuraavana heittovuorossa. Kolmas poika sai kolmannen vuoron, koska tuli vähän myöhemmin mukaan.

Keilaus alkoi sutjakkaasti, kukin omalla vuorollaan. Kaksi heittoa, ei enempää. Jos meni ohi, niin meni ohi. Ei uusintoja, vaan uudestaan saa aina yrittää omalla vuorollaan.

Kohta yksi kerhon tytöistä halusi mukaan. No tottakai, sekaan mahtuu ja neljäs annettiin vuoro hänelle.

Peli jatkui neljällä pelaajalla. Se ei ollut varsinaista kisaa muita kuin itseään vastaan. Eri heittotaktiikoita, joskus tarkkuusheittoa (kuten sen nimesin), kun vain yhteen keilaan osui. Kehua pitää! Epäonnistumista ei kannata harmitella! Tai vierittämällä kaadettiin miltei kaikki. Jos pallo lensi papin syliin, minä kiitin kohteliaasti, ja sekös oli lapsista hauskaa.

Kesken kaiken yksi muu kerhon lapsista tuli kentälle, kaatoi useamman kerran keilat tai nappasi pallon itselleen. Toppuuteltiin, rauhoiteltiin – ei saa sotkea toisten peliä. Kohta jatkettiin.

Kun peliaika oli lopussa, niin lupasin viimeisen kierroksen. Tosin lapsista kaksi ei ennättänyt kierrosta käydä loppuun, kun kello ilmoitti kerhon päättyneeksi. Mutta, kun lupaus on annettu, jokainen halukas sai pelata vuoronsa.

Kerhon jälkeen mietin, mitä opetin lapsille pelin kautta.

• Oikeudenmukaisuutta. Kun jokaisella oli oma vuoronsa. Ei etuilua, vaan kukin vuorollaan.
• Kärsivällisyyttä. Jokainen sai odottaa omaa vuoroaan, joka tulisi.
• Tasapuolisuutta. Pelissä oli yhteiset säännöt, joita kaikki noudatettiin. Kenenkään kohdalla ei tehty poikkeusta.
• Epäonnistumisen sietämistä. Jokaisella oli kaksi palloa ja kaksi heittoa. Jos meni ohi, se meni ohi. Aina ei voinut onnistua kaatamaan kaikkia keiloja, tai yhtään. Mutta aina oli mahdollista saada yrittää uudelleen seuraavalla vuorolla.
• Onnistumisen kokemus. Edellisen vastakohta. Yhdellä heitolla saattoi myös kaataa kaikki keilat. Se oli hyvä onnistuminen! Kannattaa yrittää uudelleen!
• Kaveruutta. Kun mukaan otettiin kaksi lasta lisää kahden vanhemman pojan lisäksi, ketään ei ole tarkoitus jättää yksin. Yhdessä voidaan pelata samalla tavalla.
• Pidä lupaus! Jos jotain luvataan, se täytyy pitää. Vaikka kerhoaika päättyi, luvatun pelivuoron sai pelata loppuun. Lupauksen pitäminen on luotettavuutta.
• Ei kiusata! Peliä sotkenutta lasta opetettiin, ettei saa sotkea toisten peliä. Se on väärin eikä ollenkaan mukavaa. Pelanneet lapset olivat varmasti harmissaan, kun keilat kaadettiin eivätkä he voineet keilata hetkeen. Sotkija pääsi äitinsä huomiin miettimään tekosiaan.

Monellakin tavalla kerhon hartaudessa pitämäni asia tuli konkreettiseksi. Olin puhunut heille kultaisesta säännöstä, että ei saa kiusata tai jättää ketään yksin. Et itse halua, että jäät yksin tai sinua kiusataan. Ei tehdä sitä toisille. Ja jos tekee väärin, pitää pyytää anteeksi kaverilta ja Jumalalta. Asia pitää sopia ja sitten taas jatkaa yhdessä eteenpäin.

Luulen, että monenlaista sain opetettua lapsille, ja hiljaa kasvatettua heitä kristittyinä ja Jumalan lapsina. En aina ole se paras esimerkki, mutta tällä kertaa luultavasti ihan hyvä. Sain itsekin oppia lasten seurassa. Jumalalle siitä kiitos.