Palstanaapuri

Riitta nosti tänään sipulit. Omia perunoita, porkkanoita, punajuuria ja salaattia on syöty jo pitkään. Poissaolon palstalta näkee rehottavista rikkaruohoista. Mallasheinää voi koota mukaan kanoille. Siitä ne pitävät.

 Yli 20 vuoden aikana monet palstanaapurit ovat vaihtuneet. Vanhat  eivät jaksa tai ovat kuolleet. Venäläisiä on tullut tilalle. Vaihdan usein muutaman sanan Pietarin Keltosta tulleen palstanaapurin kanssa. Hänen suuri palstansa on häkellyttävä ilmiö. Mies on kohottanut multapenkit korkeilla lautalaidoilla. Kaikki näyttää kasvavan hyvin: kurkut ja tomaatit muovihuoneessa, kaalit, perunat, porkkanat ja muut juurekset. Tänään hän nosti siperialaiset valkosipulit. Omien annamme vielä kasvaa.

Mikä on keski-ikäisen miehen palstan salaisuus? Kova työ. Hänellä ei ole varaa lannoitteisiin. Sen sijaan hän on leveine viikatteineen niittänyt pellon reunat ja koonnut valtavat heinäsuovat, jotka ovat parissa vuodessa kompostoituneet. Mies on rakentanut  vanerista ja vanhasta auton vararenkaasta leveät käsikärryt, joilla hän työntää milloin heinää, kompostimultaa tai hiekkaa maanparannusaineeksi

Lainaan hänen viikatettaan. Mies antaa hienovaraisia ohjeita. ”Äänestä kuulee, milloin kulma on oikea ja terä leikkaa kunnolla.” Hän on varttanut viikatteen näreestä veistämäänsä varteen ja tehnyt siihen kekseliäästi pajuisen kahvan ilman nauloja. Hän kertoo niittäneensä kotipuolessa talven heinät kahdelle lehmälle ja kahdelle vasikalle. Kovaa työtä. Vastineeksi oli maitoa ja rahkaa myös myyntiin. Ymmärrän miehen palstan menestyksen salaisuuden. Venäjällä nälkä kannusti tekemään ja onnistumaan. Sama kannustin voi olla nytkin. Ainakin tämä palsta riittää ruokkimaan hänet ja lasten perheet.

Kuinka muut suhtautuvat leppoisaan, suomea inkeriläisittäin puhuvaan mieheen? Keskellä kesää hänen talikkonsa oli isketty vesisaavin seinästä läpi, kurkun taimet kiskottu maasta ja tehty muuta ilkivaltaa. Teon takana voi olla sairas ihminen tai kateus. Ennemminkin olisi katsottava ja otettava oppia.

_ _ _

Olen pannut merkille viehtymystä omavaraisuuden lisäämiseen. Pihakanalat  tuntuvat olevan jo monien lehtien suosikkiaiheita. Omaan pihamme nousee  parhaillaan, muutaman vuoden harrastuksen jälkeen, talvilämmin kanala.  Joillakin tuttavilla se on mennyt aika lailla pidemmälle. Maanpuolustuskurssikaveri, suomalaisen talousinstituutin johtaja, viettää kesät Varsinais-Suomessa ja kasvattaa sinä aikana 24 lammasta teurasikään. Tänä kesänä hän on aloittanut maatiaiskanojen hoidon. Yksi tuttava kertoo neljän sikansa kasvavan hyvin. Kaveri on puristanut hänelle vanhentunutta siemenohraa suurimoiksi ja toinen tuonut sahtimäskiä sata kiloa. Leipomo myy muutamalla eurolla suuren säkillisen leipää. Kohta lähestyy teurastusaika ja vapaan, lyhyen elämän eläneet possut pääsevät kinnerpuuhun ja lihatukille.

Toinen tuttu on haudottanut kalkkunan poikasia ja suunnittelee särkikalan pyyntiä rehuksi ja keittämistä suuressa tynnyrissä. Viimeisten viikkojen ajan kun ruokkii viljalla, kalan maku häviää. Kolmas tuttu kertoo kimppasonnista, joka jo parina vuonna on kasvatettu niityllä, ammuttu syksyllä ja vedetty köysi auton peräkoukussa kinnerpuuhun.  Samat ihmiset kertovat, kuinka purkittavat lihaa ja muikkuja sekä keittävät purkit itse rakennellulla autoklaavilla. Toinen tekee makkaraa laitteilla, jotka sopivat ammattikäyttöön. On sovittu taas tälle syksylle yhteinen makkarantekopäivä.

Onko tässä ilmiössä kyse lähiruoasta, halusta varmistaa ruoan terveellisyys ja eettisyys, vai ovatko taustalla talouden huonot näkymät? Ruoka ei lopu pitkään aikaan kauppojen hyllyiltä, mutta sekin aika voi joskus tulla, jos maatalous ajetaan Suomessa seinää vasten ja elintarviketuonti jostain syystä takkuaa. Tiedän, ketkä niissäkin oloissa pärjäävät. Toivon kuitenkin, että järjestäytynyt yhteiskunta ja ruokaturvallisuus pitävät kaikissa oloissa pintansa.