Muutama vuosi sitten keskustelin nuoren papin kanssa seurakunnan toiminnasta. Olin sanonut tai kirjoittanut, että messussa ovat mukana, kun ystäväni korjasi: messussa palvelevat. Messu on palvelutehtävä, ei työ.
Puhuttiin myös lähetystyöstä. Ystäväni totesi, että lähetyskenttä alkaa kotikaupungista, kristinuskosta ja kirkosta vieraantuneiden ihmisten parista. Läheltä, kotikadulta.
Kirkon organisaatiossa on palvelemisen ja työn paikkoja avoinna. Niiden täyttäminen hoidetaan hallitusti ja hillitysti luottamushenkilöiden voimin. Demokraattisesti valitut seurakuntalaisten edustajat tekevät työn. Menettely on laillinen ja ilmeisen kustannustehokas.
Kaikille seurakunnan jäsenille avointen vaalien järjestäminen on työläs ja kallis prosessi, äänestysprosentit pieniä, tiedän toki. Valtakunnan julkiseen sanaan mahtuu vain yksi vaali kerrallaan, eikä se tällä kertaa ole kirkollinen, ymmärrän tämänkin.
Mutta, kuitenkin: luottamushenkilöiden toimittama vaali merkitsee, että yksi oivallinen tilaisuus käydä dialogia seurakunnan rivikristittyjen kanssa jää käyttämättä. Ei jalkauduta seurakuntalaisten pariin vaan vieraannutaan.
Voisiko kaikille avoin vaali saada tavalliset rivikristityt keskustelemaan ja ottamaan kantaa, kertomaan toiveistaan ja ajatuksistaan? Äänen antaminen sisältää ajatuksen siitä, että ääntä myös halutaan kuulla.
Halutaanko rivikristityn ääntä kuulla?
