Piispat ovat päivittäneet ja linjanneet taitoja ja ominaisuuksia, joita papilta edellytetään. Vaatimuslista on melkoinen mutta kaikki näkökulmat ovat perusteltuja. Olisi kiva kuulla, mitä ajatuksia tämä herättää? Puuttuuko jotain oleellista, onko jotakin liikaa?
Omasta puolestani innostusta herättää se, että papin toimenkuvassa teologinen ja hengellinen osaaminen ovat ykkösenä. Tämähän on periaatteessa itsestäänselvää, ja hyvä niin.
Puutteena tässä hahmotelmassa koen paimenuuden ja lauman johtamisen näkökulman niukkuuden. Kyllä se sentään mainitaan (yhteisönrakentaminen, vapaaehtoisten johtaminen) mutta olisin kaivannut vahvempaa painotusta. Minusta pappi on paitsi sananpalvelija niin myös laumansa paimen, jonka tehtävä on tietoisesti johtaa ja rakentaa Kristuksen ruumista. Myös moninkertaistamisen näkökulmaa olisi voinut ottaa esiin – siis sen, että pappi ei vain itse toimi ja johda vaan hänen tehtävänsä on valtuuttaa muita kuten Jeesus teki apostoliensa kautta.
Linkki asiakirjaan: https://www.epressi.com/media/userfiles/46460/1589802661/papin-ydinosaamiskuvaus.pdf
Kiitos Timo blogistasi.
Raamatussa oleva ohje:
”Varma on tämä sana: jos joku pyrkii seurakunnan kaitsijan virkaan, niin hän haluaa jaloon toimeen. Niin tulee siis seurakunnan kaitsijan olla nuhteeton, yhden vaimon mies, raitis, maltillinen, säädyllinen, vieraanvarainen, taitava opettamaan, ei juomari, ei tappelija, vaan lempeä, ei riitaisa, ei rahanahne, vaan sellainen, joka oman kotinsa hyvin hallitsee ja kaikella kunniallisuudella pitää lapsensa kuuliaisina; sillä jos joku ei osaa hallita omaa kotiansa, kuinka hän voi pitää huolta Jumalan seurakunnasta? Älköön hän olko äsken kääntynyt, ettei hän paisuisi ja joutuisi perkeleen tuomion alaiseksi.”
(1. Tim. 3:1-6 / FB38)
Kiitoksia hyvästä aiheesta.
Sielunhoidon katsoisi olevan keskiössä, mutta miksi kirkkomme asiaa ei tee edes julkiseksi sen perään seurakuntalaisten kysyä.
Yksi asia on myös ettei kirkollamme ole viitteitä sielunhoidollisen keskustelun toteutumiseksi toteutumisten aktualisuudessa vaikka aiemmin keskustelujen määärää on pyydetty ilmoitettavan tilastoissa.
Näin kyse on mielivaltaisesta, ja mieleenaiheineena kullekin todistuksen antaneesta ja sitten vastaanottaneena ymmärtää onko puhuttu niitä näitä vaikko jostakin muusta.
Miten näin heiluva ja keskeinen asia kirkossamme on hunningolla.
Anglikaanisessa seurakunnassa Englannissa yllätyin, kun kuulin ettei kirkkoherran toimienkuvaa kuulunut sielunhoidolliset keskustelut. Hän veti johtotiimiä ja sai keksittyä siihen. Muut hoitivat sielunhoidon. Ei tuntuisi pahalta, jos meidän pappien työnkuvaa edes hiukan rajattaisiin, niin ettei heidän tarvitsi olla kaikessa mukana.
Kaikella kunnialla, pidän noita vaatimuksia yhtenä tyhjän kanssa. Niissä on niin paljon sellaista joka löytyy tai ei löydy papin persoonasta. melkein kaikki tuntemani papit ottavat hommansa tosissaan. He panevat itsensä likoon ja toivovat parasta.
Seurakunta ei ole mikään autotehdas. Johtajuus seurakunnissa ei ole yhtä kuin asiantunteva tehokkuus.
Normaalilla papilla on perustiedot ja paljon sellaista tietoutta joille ei ole käytännössä käyttöä. Papin työtä ei opita yliopistoissa vaan seurakunnissa , kohtaamisissa seurakuntalaisten ja työtovereiden kanssa. Aikaa myöten pappi huomaa sen miten vähän hänen erityistietämiselleen on kysyntää.
Papin suurin taito on kerätä sellainen sopivan koululuokan kokoinen ydinryhmä ympärilleen noitten ikuisesti uskollisten mummojen lisäksi. Kun oppii ruokkimaan tuota hitaasti muutuvaa luokkaa ,niin tehtävä on kourassa. Tilastot ovat papin pahin painajainen. Niistä ei tulisi välittää , ne eivät sano mitään todellista papin työskentelystä. Ne aiheuttavat turhaa stressiä ja huonoudentunnetta ja tekevät papin epärehelliseksi.Mutta jos jatkuvasti entisiä uskollisia katoaa näkyvistä on syytä huoleen ja itsetutkisteluun . Mielellään jonkun ammatti-ihmisen kanssa.
Ennen kaikkea papin on pysyttävä psykologisesti, sosiaalisesti ja hengellisesti hengissä. Hän ei saa nukkua kun hänen puoleensa käännytään. Ja ennen kaikkea hän ei saa kostaa pahaa pahalla kun häntä arvostellaan sekä edessä että takana. Se on kaikkien näkyvissä olevien auktoriteetti henkilöiden osa.
Markku, Kiitos vahvasta ja syvällisestä kommentistasi koskien papin työtä sekä sen tarkoitusta ja tavoitteita.
Markku Hirniltä taas ihanan arkirealistinen kommentti. Virkistävää luettavaa.
Blogin ajatuksiin sinänsä minun on helppo liittyä. Sen vain sanon Timo että on kysymys papin ydinosaamisen kuvauksesta, ei papin työnkuvasta, ne ovat kaksi eri asiaa. Ydinosaamisen kuvaus laaditaan koulutusta varten, ja siinä on ensimmäinen mielee tuleva ajatus. Miten ihmeessa tämä hengen tuote siirretään koulutukseen, tarkoittaen lähinnä pastoraalitutkintoa, tuomiokapituleita ja kirkon koulutuskeskusta. Miilä varmistetaan se että löytyy kouluttajia näissä asioissa?
Toinen ajatus on, että pappien eli ammattikristittyjen osaamisesta huolehditaan, mutta kuka kiinostuisi miettimään seurakuntalaisten eli amatöörikristittyjen osaamisesta? Liittyy Timon manitsemaan valtuuttamiseen ja varustamiseen. Sieltä sen seurakuntalaisten osaamisen pitäisi nousta. Siksi pappien toimenkuvat pitäisi tarkistaa tästä näkökulmasta. TIetenkin sen pitäisi näkyä paljon paremmin myös ydinosaamiskuvauksessa.
Vaikka Markkukin harhautuu sanomaan osaamisen kuvausta ”vaatimuksiksi”, vähän pelkään ettei vain olisi tyhjän kanssa. Luterilaiseen virkateologiaan ei kuulu ajatusta papista suurena johtajana, vaan enemmän palvelijana. Pappisjohtoinen malli on tehnyt seurakuntalaisista avustajia, ja asian muuttuminen ei onnistu ilman että papeissa tapahtuu muuttuminen.
Eikö sielunhoito ole samaa, kuin mielenterveyden hoitaminen.
Ei kai kukaan enää mene papin luokse mielenterveysasioissa, vaan mielenterveys ammattilaisten luo, joita ovat terapeutit ja psykiatrit. Psykiatria on hyvin laaja alue, eikä papeilla pitäisi olla edes oikeutta sen harrastamiseen, koska heillä ei ole asianmukaista koulutusta.
Mielentiede on yksi tieteen ala.
Kauan jatkunut ihmisten syyttäminen syntisiksi ja helvetin perillisiksi on vain aiheuttanut ihmisille mielen sairauksia, pelkoja ja heikkouksia, syyllisyydentunteita ja aiheettomia alemmuuden ja mitättömyyden tunteita ja takertumista ja riippuvuutta kirkon utopistisiin lupauksiin ja vaatimuksiin ristinkantamisesta ja kärsimyksen kirkastavasta vaikutuksesta.
Vaikea sieltä uskomusten suosta on nousta ylös, rohkeaksi ja reippaaksi elämää rakastavaksi, velvollisuuden tuntoiseksi kansalaiseksi.
On tietysti olemassa myös mielensairauksia ja kehitysvammoja, jotka eivät parane vaan tarvitsevat esim. lääkehoitoa ja lähimmäisten tukea selvitymisen auttamiseksi, mutta nekään eivät johdu riivaajahengistä vaan jostain aivotoiminnan häiriöistä.
Hengellinen tukeminen papin työssä on asiaa mutta tämän ei tarvitse olla sielunhoitoa minkä kriteereitä kirkkomme ei tee julkiseksi.
Sielunhoito eurooppalaisessa perinteessä on asia mikä kohdistuu aktuaaliseen, ihmisen mieltä koskettavaan, ja juuri siinä elämäntilanteessa olevaan tarpeeseen päästä eteenpäin. Näin asiaa koskee muutama periaate: Ei ole tarkoitus sielunhoidossa Ihmisestä tulevan pitkäksi ajaksi papin asiakas, vaan kolmesta viiteen tapaamiskertaan on katsottava huomaako Ihminen oman mahdollisuutensa asiasta huoliakseen.
Toinen asia on se että Jumala ja Jumalaan liittyvä tulevat keskustelun keskiöön kun kumpikin huomaa asian syntyneen. Näin sielunhoidon keskiössä lähtökohtaisesti ei ole Ihmisen Jumalasuhde vaikka näin useasti annetaan ymmärtää.
Asia mistä kymmeniä kommentteja olen murehtinut on kirkkomme antamaton sielun hoito·opetus.
Asia on käsittämätön kun juuri tarvitsisimme välineitä elämämme hallintaan mistä psykologia aikanaan luopui luonnontieteellistyessään kadottamalla samalla Ihmisen sielun tärkeimpänä katsomisen kohteena.
Edellinen on karseata huomattavaa, ja varsinkin mahdollisuudessa kirkon olla mukana Ihmisten arjessa.
Tarja : ”Eikö sielunhoito ole samaa, kuin mielenterveyden hoitaminen.
Sielunhoidossa on tärkeää tunnistaa ja pitää erillään mielenterveydelliset ja hengelliset ongelmat. Hengelliset ongelma ovat suhteessa Jumalalaan ja psyykkiset suhteessa itseen ja muihin. Jumalasuhdetta ei pidä hoitaa psykologialla, eikä Psyykettä hengellisellä keskustelulla. Näiden kahden asian sekoittaminen sielunhoidossa saattaa aiheuttaa lisää ongelmia. Usein näitä kahta on vaikea erottaa toisistaan, sillä ne usein ” kulkevat käsikädessä”.
Joskus parisuhdekeskustelussa on tullut esiin jumalasuhteen vaikeudet ja ne kun on sitten saatu hoidettua, niin parisuhteen ongelmat on sen jälkeen ollut yllättävän helppo laittaa kuntoon. Siinä ensin hoidettiin hengellinen puoli ja sitten muu.
En osaa sanoa, onko ammattikristitylle elävä usko tarpeellinen? Papin professiossa taitaa pärjätä paremmin ilman sitä.
Niin, onhan tosiaan myös ”uskottomia pappeja”.
Papin osaamisalue pitää luonnollisesti olla oman oppinsa tunteminen ja korostaminen. Esim. Kolmiyhteinen Jumala joka on ollut luomakunnan alusta alkaen. Siis ihminen Jeesus on ollut luomassa kaikkea ja on istunut miljardeja vuosia isänsä oikella puolella. Me muut ihmiset ovat olleet kuvassa mukana vain muutama satatuhatta vuotta. Miksi näin ? Papit voisivat selvittää oppiaan.
Kitkon oppi. Jos pappi kieltäytyy antamasta kastetta niin silloin ihmistä kohtaa helvetti. Papin toiminta antaa Pyhä Henki Jumalalta uuden ruumiin taivaan paratiisia varten. Papit voisivat kertoa tarkemmin minkälainen tämä uusi ruumis on ?
Nyt vasta luin kuvausdokumentin kokonaan – ja vähän petyin. Niin paljon sanoja. Ei ainakaan kapea-alaiseksi voi sanoa. Mutta MIKKO, en löytänyt siitä mainintaa sinun mainitsemasta vapaaehtoisten johtamisesta, ja hyvä että en. Niin monia muita asioita suhteessa seurakuntalaisiin pitäisi sanoa ennen johtamista. Kuvaus sanoo oikein hyvin sen, että ”Pappi tarvitsee kykyä toimia tasavertaisesti seurakuntalaisten kanssa ja edistää yhdessä heidän ja verkostojen kanssa luovuutta ja uuden löytymistä.” Kyskyä toimia tasavertaisesti. Muuten Ef. 4:12 annettu ohje mainitaan vain ”lähimmäisenrakkauden toteuttamen” edellytyksenä: ”kykyä rohkaista ihmisiä toimimaan lähimmäisenrakkauden edistämiseksija taitoa toimia köyhien, osattomien ja syrjäytyneiden puolestaja heidän kanssaan.” Kykya rohkaista. Kysyn vain että miksei muussakin seurakunnan työssä?
Pieni pettymys on salakielisyys, vai lienenkö pudonnut koulutuspuheen kelkasta kokonaan. ”Pappisviran luonteeseen kuuluu sekä palvelu että hengellinen johtaminen. Suhteessa omiin seurakuntalaisiinsa pappi on yhtä aikaa paimen (pastor) ja palvelija (minister). Pitääkö tästä päätellä, että suhteessa omiin seurakuntalaisiin pappi yhtä aikaa johtaja (paimen/pastor) ja palveliija (minister)? Vai mitä tuo tarkoittaa? Johtaminen tuntuu liittyvän ainakin erilaisten tilanteiden ja prosessien johtamiseen. Onko pappi seurakuntalaisten johtaja vai ei, vai mitä tuolla raamatullisella paimen-vertauksella muuten maallisen puheen keskellä tarkoitetaan? Palvelijuus on hyvä.
”Ydinosaamista on kyky toimia niin, että ihmisten kokemus osallisuudestaan ja toimijuudestaan vahvistuu.” Tietenkin hyvä olisi jos ne oieasti vahvistuisivat, ei vain ihmisten kokemus.
Summa summarum vähän sekavat ajatukset tästä runsauden sarvesta jäi. Kaikki asiat eivät tapahdu kouluttamalla.
Ensimmäinen asia jäsenyytensä harjoittamisesta seurakunnassaan on olla jotenkin kartalla mistä puhutaan.
Kuinka moni tunnustanut ja tunnustukseen yhtynyt huomaa siinä puhuttuvan loppupuolella jäsenyyden harjoittamisesta, ja tässä kerran vuodessa initaatioprosesseihin osallistuminen on liian vähän. Tosin kirkkopolitiikka sanoo sen maksavalle jäsenelle hyvin riittävän. Melkoista hum hum touhua.
Hannu, Kommentoit ja osoitit kommenttia henkilölle MIKKO. Tarkoitatko kuitenkin Timoa (Pöyhönen), joka kirjoitti blogiteksti?
JOO ANTEEKSI TIMO! ja kiitos Toivo.
”Taitoa tulkita ja soveltaa Raamattua kirkon opetukseen.”
Tämän ohjeen koen samalla tavalla kääntäenverrannolliseksi kuin opetus, että Sana on totuuden päällä eikä niinkuin pitäisi olla: Sinun Sanasi on totuus. Vt. Ps. 119:160:
KR 33, ”Sinun sanasi on kokonansa totuus,..”
KR 92, ”Totuus on sinun sanasi perusta …”
KJV, ” Thy word is true from the beginning ..”
CTS, New Cath., ”Your word is founded on truth..”
Tämä ohje yksinkertaisesti tuo kirkon itseymmärryksen, johon Raamattu pitää sopeuttaa, eikä toisin päin.
Mitähän Reijo Mänttäri tarkoitat kirkon itseymmärryksellä ja kirkon opetuksella?
Sitäkö mitä lukee tunnustuskirjoissa vai sitä mitä seurakunnissa opetetaan?
Minun on ainakin vaikea luoda selkeää ja yhtenäistä kuvaa siitä mitä kirkko opettaa. Eri paikkakunnilla kuulee hyvinkin paljon toisistaan poikkeavaa opetusta.
Onko mielestäsi olemassa jokin tietty kirkon yhteneväinen opetus, joka romuttaa pelastavan uskon Vapahtajaan ja Hänen työhönsä ?