Tampereen hiippakunnan synodaalikokouksen sykähdyttävä ja historiallinen hetki koettiin messussa 27.9.2016, kun papit ja diakonit/diakonissat uudistivat vihkimyslupauksensa piispa Matti Revon johdolla.
Piispa kysyi meiltä:
– Tahdotteko Jumalan avulla pysyä lujina kirkon uskossa ja vahvistaa siinä seurakuntalaisia?
– Tahdotteko hoitaa pappisvirkaa ja diakonian virkaa oikein ja uskollisesti Jumalan sanan ja kirkkomme tunnustuksen mukaisesti?
– Tahdotteko edistää kaikkea, mikä rakentaa seurakuntaa, ja elää niin, että olette esikuvana seurakunnalle?
Itse koin tapahtuman muistutuksena olla uskollinen niille arvoille, joihin aikoinaan sitouduin varsinaisessa pappislupauksessa ja joka sitoumus jatkuu papinvirasta eläkkeelle jäämisen jälkeenkin, koska pappisvirasta ei jäädä eläkkeelle.
Mielestäni se oli myös viesti muille hiippakunnille ja niiden piispoille. Ehdotankin, että seuraavassa piispainkokouksessa piispat omalta osaltaan uudistavat lupauksensa. Erityisen painavana piispoja koskee lupausten lopuksi lausuttu kehotus: Kaikkivaltias Jumala auttakoon teitä pitämään sen, minkä olette luvanneet!
Tämän uutisen kirjoittaja on Johannes Ijäs.
Johannes, kirjoitat ”. Nyt ne kuuluvat poikkeuksellisesti sisäministeri Päivi Räsäselle (kd), jonka on huhuiltu suorastaan kaapanneen asiat salkkuunsa kulttuuriministeriöstä.”
Kysynkin, mihin tietolähteeseen perustuu huhuväite, että sisäministeri kaappasi salkkuunsa kirkollisten asioiden hoidon? Eikö neuvottelutilanteessa ollut mitään merkitystä sillä, että Arhinmäki ei kuulunut kirkkoon ja kirkolliset asiat haluttiin antaa jollekulle toiselle ministerille? Ja mahtoiko kirkollisten asioiden hoitoon haluavia ministereitä olla useitakin muita kuin Räsänen? Olisiko joku toinen silloisen hallituksen kokonpanossa mukana ollut ministeri ollut sopivampi/hoitanut tehtävää paremmin?
Tässä täytyy myös muistaa, että kirkollisista asioista vastaava ministeri hoitaa kaikkien uskontokuntien asiat suhteessa valtioon. Hän ei ole millään tavalla juuri evankelis-luterilaisen kirkon edustaja tai etujen hoitaja. Tästä syystä ministerin ei tarvitse olla juuri evankelis-luterilaisen kirkon jäsen. Itseasiassa tällainen vaatimus olisi kovin erikoinen, jos oletetaan että valtion pitäisi hoitaa suhteensa uskontokuntiin tasapuolisesti.
Valtiovalta lähettää edustajan evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokoukseen. Tämän valtiovallan edustajan tulee olla evankelis-luterilaisen kirkon jäsen. Valtion edustaja kirkolliskokouksessa on kuitenkin eri asia kuin kirkollisista asioista vastaava ministeri vaikka usein kyseessä onkin yksi ja sama henkilö.
Mielenkiinnolla odottelen sellaista aikaa kun valtioneuvostossa ei ole yhtään evankelis-luterilaisen kirkon jäsentä. Teoriassahan sellainen on aivan mahdollista, koska ministereiltä ei edellytetä kirkon jäsenyyttä. Tällöin kukaan ministereistä ei voisi edustaa valtiota evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksessa.
Toisaalta, onko ministerin edustus kirkolliskokouksessa mitenkään välttämätöntä? Jos ei löydy kriteerit täyttävää ministeriä, niin kyllä joku piispa voi lausua yleisen tervehdyksen.
Minun mielestäni ei ole mitenkään välttämätöntä, että joku ministeri ramppaa työnsä puolesta evankelis-luterilaisen kirkon tilaisuuksissa. Minun mielestäni valtio ja evankelis-luterilainen kirkko voidaan erottaa toisistaan.
Salme, tervehdyshän on eri asia. Sellaisia pitämään evlut kirkko saa kutsua vaikka Muonion kunnanjohtajan jos haluaa.
Mutta valtioneuvosto määrää jäsenen kirkolliskokouksen edustajaksi. Teoriassa tämä yksi jäsen voi vaikuttaa jonkin kiistakysymyksen ratkaisuun antamalla ratkaisevan äänen. Tapana tosin on ollut, ettei hän äänestä tuollaisissa kysymyksissä.
Periaatteessa on kuitenkin niin, että VN määrää edustajan eikä evlut kirkko voi mitään sille, jos edustaja on epämieluisa vaikka joka ainoan muun edustajan mielestä.
Jori, uskoisin, ettei VN nyt ihan tahallaan etsi kirkolle epämieluisia edustajia, vai?
Ai ei vai. Päivi Räsänen?
Jusu, mihin perustat oletuksesi, että Päivi Räsänen olisi kirkolle epämieluisa valtiovallan edustaja? Hänhän kuuluu kirkkoon ja tunnustaa luterilaista uskonkäsitystä.
Huumorintajuuni… 🙂
Johan Helo toimi jonkin aikaa vuonna 1945 kirkollisista asioista vastaavana ministerinä. Alunperin sosiaalidemokraatti, sotienjälkeen SKDL:ään kuulunut Helo oli eronnut kirkosta.
Ministeriaikanaan Helo vaati mm. hautausmaiden kunnallistamista sekä (luonnollisesti) valtion ja kirkon eroa, tarkoituksena se, että väestörekisterien pito siirtyisi yhteiskunnalle.
Vaikuttaa, että Helo käytti asemaansa ajaakseen omia tarkoitusperiään läpi?
Joo, niin ministereillä ja politiikassa on puolueista riippumatta tapana. Hyvä niin.
Enpä minäkään ole sellaista puoluetta tai ministeriä nähnyt, joka ei ajaisi poliittista agendaansa.
Sitä, että kansalaiset äänestävät mieluistansa puoluetta ja henkilöä ajamaan kannattamiaan asioita, kutsutaan edustukselliseksi demokratiaksi.
Tämä oli tärkeä tieto. Kiitos.
Hyvä Salme,
Lämmin kiitos kysymyksistäsi. Kotimaa24:n toimituksessa on tietoa tällaisista kirkollisista ja muuallakin yhteiskunnassa käydyistä keskusteluista tai arvioista, että Räsänen nimenomaan olisi haalinut tehtävää itselleen. Horisontti-ohjelman haastattelussa Räsänen vastasi kysymykseen, halusiko hän tehtävää, että halua oli hänellä itsellä mutta myös toisin päin eli häntä haluttiin siihen. Tämä on kirjoitettu tämän uutisen tekstiin. Räsäsen Horisontti-haastattelu on nauhalla, tässä mainitsemaani kohtaa ei ajettu lähetyksestä ulos.
Esim. valtiopäiväneuvos Erkki Pulliainen kirjoittaa uudessa kirjassaan Ylivertaisuus sivulla 39: ”Ministeri Räsänen teki oman uransa kannalta kaikesta päätellen keskisuuren poliittisen väärin asemoinnin junailemalla itsensä kirkkoministeriksi.”
Tämän uutisen perusteella, kuten tekstistä käy ilmi, vahvistusta saanee nimenomaan Räsäsen väite, että häntä olisi myös toivottu tehtävään. Yksi hyvä syy tähän voisi nimenomaan olla Arhinmäen kuulumattomuus kirkkoon, kuten tekstistä käy ilmi.
Yst Johannes
Kiitos Johannes vastauksesta.
Uutisen ilmaisu ”sisäministeri Päivi Räsäselle (kd), jonka on huhuiltu suorastaan kaapanneen asiat salkkuunsa kulttuuriministeriöstä.” kuulosti tosiaan huhuilulta, joten oli hyvä saada ”lihaa luiden päälle” kuten sanonta kuuluu. 🙂
Ymmärrän. Mukava kun kysyit. Yst. Johannes
Kirkon jäsenyyden pitäisi olla vapaaehtoinen, jonkinlaiseen ymmärrykseen perustuva. Onko se sitä nykyisellään, kun paaperot halutaan kastaa suoraan tissiltä. Edelleen veriuhriajatus synnin kertakaikkisesta poisottamisesta ihmiseltä ei ole lapselle kuuluvaa opetusta vaan on omiaan sotkemaan kasvavan mieltä, missä tunteen ja järjen olisi hyvä pysyä ystävinä mahdollisimman pitkään. Ruotsalainen Piispa Esaias Tegner on kuvannut oppia Teurastajan Aatteeksi. Lähes samasta syystä koulunsa aloittavia ei ensimmäiseksi saisi viedä kirkkoon. Kirkon ja valtion kumppanuussuhde on lopetettava. Joku voi lisäksi vielä huomata ehdottaa, että koko perisyntiajatus on Ihmisarvoa loukkaava, kun Vanhasta Testamentista suoraan lukemalla asialle huomaa toisen ymmärryksen, missä Jumala antaa Ihmiselle suurenmoisen omantunnon lahjan ja tehtävän. Tätä kirkkomme kunnioittaa kieltämällä Ihmiseltä mahdollisuuden henkiseen ja moraaliseen edistymiseen ja kehittymiseen ponnistuksen ja tahtomisen kautta. Tarpeellisissa asioissa lainohjauksen tulee olla Valtion ja kirkkomme suhteita määrittävä tekijä. Kirkkoministeriä ei näin valmistelunkaan puolesta tarvita vaan asioiden syyt ohjaavat tarvittavaa prosessia mihinkä hallinnossa on valmiiksi henkilöstöä. Valtion ja kirkon eron jälkeen ei eduskuntaankaan tarvitse tuoda yhtään kirkolliseen kuuluvaa asiaa.
Minun mielestäni valtionhallinnossa tulee olla taho, joka hoitaa valtion ja uskonnollisten yhteisöjen väliset suhteet. Aivan samaan tapaan kuin valtio hoitaa suhteensa esimerkiksi yrityksiin, urheiluseuroihin tai kansalaisjärjestöihin.
Tällä hetkellä kirkollisista asioista vastaavan ministerin hallinnonalan oleellisin tehtävä lienee uusien uskontokuntien hyväksyminen. Periaatteessa voitaisiin esittää kysymys, miksi valtion tulee hyväksyä uudet uskontokunnat ja miksi uskontokuntaan kuuluminen on välttämätöntä kirjata väestötietojärjestelmään. En ole pohtinut tarkemmin, mutta ehkä uskonnollisiin yhteisöihin voisi soveltaa yhdistyslainsäädäntöä siinä missä mihin tahansa muuhunkin aatteelliseen yhdistykseen. Yhdistyksen uskonnollinen luonne ei välttämättä vaadi erillislainsäädäntöä jolloin valtion ei myöskään tarvitse antaa hyväksyntäänsä uskonnolliselle yhteisölle.
Valtioneuvoston edustajan osallistuminen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokoukseen on historiallinen jäänne, josta voitaisiin hyvin luopua. Käsitykseni mukaan edustaja ei nykyisinkään ole äänestänyt kokouksessa vaikka hänellä virallisesti äänioikeus onkin. En myöskään näe lisäarvoa sille, että kirkon säännöt on kirjattu lakiin. Kirkolliskokous voisi päättää yhdistyksen järjestyssäännöistä nykyisellä tavalla ilman että sääntömuutokset kierrätetään eduskunnan kautta. Miksi kirkkoon kuulumattomien tai muihin uskontokuntaan kuuluvien kansanedustajien tulisi saada äänestää evankelis-luterilaisen kirkon järjestyssäännöistä?
Näinä päivinä tällainen lupauksen uudistamistilaisuus on arvossaan. Muistutus siitä, mihin on sitoutunut kirkon palvelukseen lähtiessään. Muistutus siitä, että on työssä Jumalan valtakunnan elopelloilla ja vastuussa ennen kaikkea Jumalalle työssä toimimisestaan.
Tietysti nyt kun niin kovin on korostettu kirkkojärjestyksen ja käsikirjan noudattamista, joku ilkeämielinen voisi kysyä, missä kohtaa kirkkojärjestyksessä on säännös lupauksen uudistamisesta ja mikä sen merkitys ja vaikuttavuus on? Tai mitä sellaisesta on sanottu kirkkokäsikirjassa? Mutta tietysti tätä voisi kysyä vain joku ilkeämielinen.
Ikään kuin olisi olettamus, että jotkut olisivat ilmoittaneet aikovansa toimia rikkomalla lupauksensa. En ole vielä nähnyt yhdenkään papin ilmoitusta, että haluaisivat rikkoa lupauksensa. Sen sijaan eri mielipiteitä on esitetty siitä, mihin lupaus velvoittaa ja oikeuttaa. Tämän vuoksi Tampereella tehty lupauksen uudistaminen on vähintään erikoinen demonstraatio, mutta sisältä tyhjä.
Kirkkojärjestyksellä tuskin on mitään sitä vastaan, että muistutamme itseämme lupauksistamme. Kieltämättä sellainen voi vaikuttaa tyhjältä demonstraatiolta – ja varmaan onkin sitä –, jos lupaukset ja niiden kohteet ovat vain mielipideasia, josta kukin ajattelee tavallaan. Uskoakseni valtaosalle Tampereen tilaisuuteen osallistuneista kirkon usko ja tunnustus ja niihin sitoutuminen merkitsevät kuitenkin jotakin paljon enemmän.
Ulkopuolisista lupauksen uudistaminen voi vaikuttaa tyhjänpäiväiseltä, mutta uskon, että tilanteessa mukana olleet ovat tehneet sen tositarkoituksella.
Minä olen iloinen jo siitä, että joku tahtoo/jaksaa jakaa synodaalikokouksen antia eteenpäin blogin kautta.
Muutamasta kokouksesta olemme saaneet tietoa Kotimaa24-uutisjutun kautta (siis jos on ollut mahdollisuus kulkea maksumuurin läpi).
Olisin kovin iloinen, jos Kuopion, Lapuan, Mikkelin ja Porvoon anti tulisi jotakin kanavaa pitkin hieman enemmän esiin kuin tähän mennessä. Eikä tietenkään tekisi pahaa kuulla lisää muuallakin kokoontuneiden pappien ajatuksista. Ja Tampereelta tietenkin diakoniatyöntekiöiden mietteet kiinnostaisivat.
Jouni Parviainen :”Olisin kovin iloinen, jos Kuopion, Lapuan, Mikkelin ja Porvoon anti tulisi jotakin kanavaa pitkin hieman enemmän esiin kuin tähän mennessä.”
Kiitos Juhani Räsäselle Tampereen hiippakunnan synodaalikokouksen messussa tapahtuneen historiallisen hetken kuvauksesta. Tuo tapahtuma vahvisti uskoa ainakin myös täällä ”ruohonjuuritasolla”.
Kiitos myös Jouni Parviaiselle hyvästä toivomuksesta. Henk.koht. olisin iloinen jos kuulisimme terveisiä ainakin tältä suunnalta
http://www.kuopionseurakunnat.fi/uutiset/-/news/12247092
Kiitos SK, JP ja TH rohkaisevasta palautteesta!