Muun muassa antiikin filosofiassa ja myös teologiassa on kultaista keskitietä pidetty ihanteena. Ihmisen on esimerkiksi hyvä välttää synkkää epätoivoa ja sen toista ääripäätä eli äärimmäistä ylpeyttä. Kohtuullisuus onkin monessa asiassa hyve. Ei ole esimerkiksi järkevää treenata liikaa tai liian vähän, syödä liikaa tai liian vähän jne. Toisaalta kohtuullisuutta ja kultaista keskitietä ei kannata sekoittaa keskinkertaisuuteen.
Mitä keskinkertaisuus sitten oikein on? Se riippuu hyvin paljon tietenkin siitä, miten ja missä yhteydessä jokin määritellään keskinkertaiseksi. On selvää, että me ihmiset olemme yleensä eri asioissa keskinkertaisia. Olemme todennäköisesti keskinkertaisia kokkeja, autokuskeja, kirjoittajia jne. Toisin sanoen monet taitomme on keskinkertaisia. Emme pysty todennäköisesti olemaan maailman huippuja esimerkiksi 30 eri osa-alueella. Monissa asioissa voimme olla jopa surkeita. Tiedostan esimerkiksi itsessäni tuskallisen hyvin monta asiaa, missä minun pitäisi kehittyä. Jos puhutaan eri taidoista, keskinkertaisuus onkin aika neutraali ja rehellinen asiantilan toteaminen.
Keskinkertaisuudesta olen kuitenkin puhunut viime vuosina aivan toisessa mielessä. Jos nimittäin puhutaan henkilökohtaisesta kehittymisestä ihmisenä, en halua tyytyä olemaan keskinkertainen. Haluan kasvaa, kehittyä ja oppia jatkuvasti eri elämänalueilla, jotta voisin olla optimaalisin mahdollinen versio Jussi Koivistosta. En siis halua verrata omaa kehitystasoani muihin, vaan ennemmin siihen, millainen olin vaikkapa vuosi sitten ja millainen haluaisin olla yhden, viiden tai vaikkapa viidentoista vuoden päästä. Toisin sanoen keskinkertaiseen versioon Jussista tyytyminen olisi minulle tappio.
Viime vuosina olenkin käynyt syvää prosessia itseni löytämisessä uudelleen. Tuo prosessi on ajoittain hyvinkin kivulias. Keskinkertaisuudesta irti yrittäminen on tarkoittanut minun kohdallani omien puutteiden rehellistä kohtaamista kasvoista kasvoihin sekä samalla rehellisyyttä omien haaveiden ja haavojen suhteen. Omasta keskinkertaisuudesta irti pääseminen ei ole helppo, vaan vaikea ja joskus jopa kivulias prosessi. Se tarkoittaa käytännössä jatkuvaa johdonmukaista työskentelyä oman itsen ja tavoitteiden suhteen sekä myös jatkuvaa yrittämisestä johtuvaa epäonnistumista sekä epäonnistumisten sietämistä ja niistä oppimista.
En usko, että omasta keskinkertaisuudesta irti pääseminen voi tapahtua millään muulla tavoin kuin sillä, että myöntää nöyränä olevansa jatkuva oppija eri elämänalueilla ja että pystyy sietämään oppimisprosessin erheitä sekä toipumaan niistä mahdollisimman nopeasti. Pohjimmiltaan keskinkertaisuudesta irti pääseminen tuleekin ainakin minun kohdallani lähelle kristillistä kilvoittelua ja myös kilpaurheilijan mentaliteettia.
Mitä hyötyä sitten tuosta prosessista on? Rehellisesti sanottuna en vielä tiedä – aika näyttää, millaiset ovat sen hedelmät. Olen kuitenkin huomannut, että tuon prosessin myötä oma itsetuntemukseni on vahvistunut ja ihmissuhteet syventyneet. Olen myös oppinut hahmottamaan paremmin sen, keitä kannattaa kuunnella ja pitää omassa lähipiirissä. Lähipiiriini en enää haluakaan päästää ihmisiä, jotka yrittävät tuputtaa omia valintojaan minun valinnoikseni tai jotka eivät halua minulle hyvää. Koen olevanikin rikas, koska minulla on prosessin myötä tullut elämään myös monia uusia ja hienoja ystäviä. Osaankin arvostaa ihmissuhteita aivan eri tavoin kuin ennen.
Prosessista on ollut myös se hyöty, että katson maailmaa ja myös omaa työtäni pappina aivan uusin silmin. Olen rohkeasti lähtenyt tutustumaan eri maailmoihin avoimin mielin. Ns. perinteinen pappeus on ainakin minun kohdallani mennyttä maailmaa, ainakin jos sillä tarkoitetaan kirkon seinien sisäpuolelle ja pieniin aktiivikristittyjen piireihin jäämistä. Minulle kirkko on myös siellä, missä jatkuvasti kohtaan erilaisissa alakulttuureissa eläviä ihmisiä uteliaalla ja oppivalla asenteella ja minkäänlaista pätemisen tarvetta välttäen. Vain aidosta ja rehellisestä kohtaamisesta voi syntyä jotain puhdasta ja hyvää.
Tuon prosessin myötä myös monet papin työtehtävät ovat saaneet uuden ulottuvuuden. Pystyn nykyään kohtamaan esimerkiksi toimituksissa ihmisiä aivan eri syvyystasolla kuin ennen. Melkeinpä jokainen toimitus ja kohtaaminen on nykyään hyvin merkityksellinen. Papin työ on siinäkin mielessä upea työ, että siinä jatkuvasti muistaa myös oman elämän olennaiset asiat. Esimerkiksi joka kerta arkun äärellä mieleen tulee se, että ainakin minulle on tämän lyhyen elämän ajan tärkeää ruokkia omaa hengellisyyttä, hyviä ihmissuhteita sekä rohkeasti ja muiden mielipiteistä välittämättä tavoitella omia unelmia. Silloin ei elämä tunnu lainkaan keskinkertaiselta. Silloin elämä ei ole vain hengissä pysyttelemistä, vaan seikkailunomaista elämistä kaikkine kipuineen ja onnistumisineen.
Ps. tätä blogia kirjoittaessa ja pohtiessa luin Prodigyn Keith Flintin kuolemasta, R.I.P. Prodigyn musiikki ja etenkin oheinen varhaisvaiheen musiikkivideo teki minuun aikoinaan syvän vaikutuksen (kyseisellä videolla Flint tanssii upean sykähdyttävästi): https://www.youtube.com/watch?v=svJvT6ruolA
Seuraava voisi olla oman ainutlaatuisuutensa tunnustaminen. Sitä tuskin pääsee kokemaan, Ennen keskinkertaisuuden tunnustamista.
Jokainen meistä on toki ainutlaatuinen ja siten oma optimaalisuus ja keskinkertaisuuskin vaihtelevat yksilöittäin.
Ne molemmat on helppo sanoa, mutta prosessointi onkin sitten ihan eri setti.