Kristinuskossa on paljon kyse sisäisestä varmuudesta tai sen puutteesta. Itse Herrakin oli monissa toimissaan hyvin varma (esim. ihmeet, julistus tai vaikkapa rahanvaihtajien ajaminen ulos temppelistä), mutta koki myös epävarmuuden hetkiä etenkin Getsemanessa ja ristillä. Hänen opetuslapsensakin joutuivat elämään saman jännitteen välillä: rohkea varmuus vai pelokas huoli. Oikeastaan tässä suhteessa niin Kristus itse kuin opetuslapsetkin olivat hyvin inhimillisiä, vaikka Kristuksen varmuus monissa asioissa kumpusi Hänen jumalallisesta luonnostaan.
Yksi ihmisyyden peruskulmakivistä onkin tarve varmuudelle. Lapsi toivoo varmuutta siitä, että hänestä pidetään huolta, tapahtuipa mitä tahansa. Nuori toivoo varmuutta siitä, että hän tulisi hyväksytyksi ikätoveriensa seurassa. Aikuinen toivoo varmuutta työuran, taloudellisen toimeentulon ja parisuhteen sekä lasten osalta. Ikäihminen toivoo varmuutta siitä, että hänen elämänsä ei ole mennyt hukkaan ja että kuoleman salaisen verhon taakse kätkeytyy iloinen yllätys.
Varmuuteen pyrkiminen on siten niin kristittyjen kuin kaikkien muidenkin perusominaisuus. Olen itsekin ollut tähän asti hyvin varmuuteen ja turvallisuuteen pyrkivä ihminen. Isojen elämänmuutosten myötä olen kuitenkin oppinut entistä enemmän arvostamaan epävarmuutta. En voi oikeasti tietää, kuolenko huomenna vai vasta 60 vuoden päästä. En voi edes tietää sitä, tuleeko tästä päivästä hyvä vai huono. Miksi ihmeessä hakea varmuutta tulevaisuuden suhteen, kun sen osalta ei koskaan voi olla varma?
Vaikka toisaalta uskon vahvasti siihen, että omien päämäärien ja unelmien eteen kannattaa tehdä töitä, myös kaiken epävarmuus ja katoavaisuus on hyvä pitää mielessä. Tämä yksi ja ainutlaatuinen elämä tulee joskus väistämättä lakkaamaan. Miksi en siis oppisi ennemmin nauttimaan elämän yllätyksellisyydestä ja arjen ainutlaatuisista hetkistä? Miksi en tuulen tavoittelun sijaan ihmettelisi vastasyntyneen lapsen tavoin maailmaa, maailmankaikkeutta sekä esimerkiksi kaikkia ainutlaatuisia ihmisiä, joita päivittäin kohtaan? Jos tällä tavoin osaan tarttua hetkestä kiinni, myös tarve varmuudelle häviää huomaamatta kuin aamuinen usva.
Ehkäpä Jumala on luonut meille epävarmuuden sietämisen ja hetkeen tarttumisen lahjaksi. Sitä ajatellen ajattelin laatia ja lausua seuraavan En tiedä -rukouksen, johon voit halutessasi yhtyä:
Rakas kuoleman voittanut Kristus,
En tiedä, enkä halua tietää, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.
Otan vastaan kädestäsi kaiken hyvän
– myös rangaistuksen, koska tiedän,
että molemmat ovat Sinun lahjasi minulle.
En osaa edes pyytää mitään tulevaisuuden suhteen,
koska omat pyyntöni ovat niin vajaita niiden rikkauksien edessä,
joita sinä päivittäin lahjoitat minulle.
Kiitän sinua siitä, että olet antanut minulle kyvyn ihmetellä
maailmaa ja siihen kätkeytyviä salaisuuksia.
Toivon, että voisin elää Sinulle kunniaksi ja lähimmäisteni iloksi
– tapahtuipa mitä tahansa.
Aamen.
Eikös puhe ollut kirkon ydinsanomasta, eikä selvästi KonostilaisestaTuomaan evankeliumista ?
Tuomaan evankeliumi sisältää selkeästi harhaanjohtavaa tekstiä. Harhaanjohtavuudella tarkoitan opetusta, joka vie pois Kristillisen opin ydinsanomasta. Knostilaisuutta vastaavia oppeja löytää kyllä ihan nykyajastakin. Yhteistä näille on salaperäisyys ja siihen liittyvät henkisen kasvun mahdollisuudet. Nehän ihmisiä on aina kiehtoneet. Harva sensijaan pyrkii paneutumaan kirkon ydisanoman yksinkertaiseen ja selkeään ytimeen. Mitä enemmän sitä oppia tutkii, niin sitä ihmeelisempänä se avautuu. Jännä paradoksi siinä. Harhan kiinnostavuus piilee salaisessa tiedossa sen ymmärtämisen mahdollisuuksissa. Oikea oppi koetaan tylsänä ja liian yksinkertaisena. Joten harhaan mennyt ei oikeaa oppia osaa lainkaan arvostaa.
Uskonnosta ja sen vaikutuksesta yksilöön ja yhteiskuntaan voidaan keskustella loputtomasti. Mutta sydämen usko Jeesukseen on aina henkilökohtaisena kokonaisvaltainen, niin että se koskettaa koko persoonallisuutta. Ihmisen itsetieto ja kokemus on uudestisyntyminen Jumalan lapseksi. Hän on täällä ”vieras ja muukalainen” ja se luo eron henkimaailmassa. Uskovainen on joukossa mukana, mutta ei mene mukaan syntiin, vaan väistyy siitä pois. Eräs evankelista istui bussin perällä ja sydämessään rukoili toisten matkustajien puolesta. Bussin hiljentäessä pysäkille sen etuosasta nousi nuori mies poistuakseen, mutta katsoi bussin takaosaa päin ja sinkosi suustaan: ”Satan is king”. Taistelu on todellista henkivalloissa. Eihän meillä olekaan koskaan taistelu ihmisiä vastaan, vaan rukoillen olemme Jeesuksen, Voittajan puolella ihmisten pelastamiseksi. Silti uskovia vainotaan, mutta me vain esirukoilemme heidän puolestaan. Taivas on todellinen ihmeellinen Päämäärä! Siksi Jeesukseen uskovina emme koskaan häviä; ”Elämä on minulle Kristus ja kuolema on voitto!”
Kaikki Kristytyt ovat vastuussa Jumalalle omista teistaan, eikä valtiolle.
Hyvä kirjoitus. Omassa elämänvaiheessani (71v.) etenen kuitenkin varmuudesta. Elävälle ihmiselle ainoa varma asia on kuolema. Sen tietoisuus syvenee päivä päivältä.Samalla varmuus elämän jäljelläolevan ajan ja hetkien arvosta kirkastuu kaiken keskellä. Mutta otetaanpa epävarmuus tai varmuus avainsanaksi, yhtä mieltähän olemme.