Miten usein kuulet kristittyjen julistajien puhuvan hengellisestä pahuudesta tai hengellisestä väkivallasta kristinuskon parissa? Oman kokemukseni jonkin verran tällaista puhetta on viime vuosina ollut etenkin kristillisessä mediassa. Sen sijaan varsinaisessa julistustyössä kokemukseni mukaan esimerkiksi hengellisestä väkivallasta ei kovinkaan usein puhuta tai ainakin siitä voisi puhua useammin.
Olen nimittäin tutkinut, opettanut ja katsellut kristinuskoa ja etenkin luterilaisuutta muutaman vuosikymmenen ajan ammattilaisena. Mitä pidemmälle aikaa menee, sitä tärkeämmäksi näen kristinuskon merkityksen nimenomaan turhien pelkojen vapauttajana. Kaikkein syvimmällä tasollaan kristinusko vapauttaa ennen kaikkea kuoleman pelosta.
Syyttä kirkkovuoden suurin juhla ei olekaan kuolemaan ja ylösnousemukseen kiteytyvä pääsiäinen, jonka ympärille oikeastaan koko kristinusko pohjimmiltaan rakentuu. Sen vuoksi ehdoton suosikkivirteni onkin idän kirkolta isona lahjana saatu pääsiäistropari eli virsi 90:
”Kristus nousi kuolleista ja kuolemallaan kuoleman voitti ja haudoissa oleville elämän antoi.”
Paremmin mielestäni ei voi kristinuskon vapauttavaa ja iloa tuottavaa sanomaa eli evankeliumia tiivistää! Jumalan luoma upea ja käsittämättömän moniulotteinen maailmamme on toki upea ja iso lahja. Se ei kuitenkaan voi koskaan tarjota samaa syvää lohtua kuin Kristuksen ylösnousemukseen kiteytyvä ilo, toivo, usko ja rakkaus.
Syvimmällä tasolla kristinusko tai paremmin sanottuna Kristus vapauttaa myös esimerkiksi taikauskosta ja erilaisten henkiolentojen pelosta sekä antaa voimaa, rohkeutta ja toivoa kestää kaikenlaisia vastoinkäymisiä ja joskus kääntää jopa pahimmat tragediat voitoksi tai hopeareunuksiksi.
Syvimmällä tasollaan kristinusko saa myös ihmisen näkemään puhtaan ja brutaalin rehellisesti itsensä niin hyvine kuin huonoine puolineen. Syvimmällä tasollaan jokainen päivä on mahdollista katua vääriä valintoja tai omaa pahuutta sekä pahoja tekoja, pyytää niitä anteeksi Jumalalta ja jatkaa kehittymistä ihmisenä viisaampana ja nöyrempänä.
Jos kristinuskon syvin sanoma on siten vapauttaa ihminen pahuuden, kuoleman ja kärsimyksen kahleista vapauteen ja iloon Jumalassa, miksi niin usein kristillinen sanoma kääntyy tunkkaiseksi tai lakihenkiseksi tässä maailmassa? Miksi kristinuskosta on usein se kuva, että kristityt ovat jotain ihmeen nipottajia?
Yksi syy on toki se, että jotta kristinuskon voimakas sanoma voitaisiin ohittaa, siitä tulee rakentaa ensin valheellinen ja naiivi kuva. Tuota valheellista kuvaa on sitten helppoa kritisoida esimerkiksi absurdina tai lapsellisena. Kovimmat kristinuskon kriitikot harvoin edes haluavat ymmärtää esimerkiksi kristinuskon syvintä sanomaa tai sitä käsittämätöntä moninaisuutta ja monipuolisia ulottuvuuksia, joita siihen liittyy. Onhan kristillisiä suuntauksiakin niin monenlaisia.
Toinen syy on se, että vika on meissä julistajissa. Liian usein ainakin minulta unohtuu juurikin tuo kristinuskon syvin vapauttava tehtävä. Se unohtuu kaiken muun viriketulvan ja hälyn keskellä. Siksi onkin erittäin hyvä, että edes kirkkovuosi muistuttaa hyvin usein pääsiäisen perimmäisestä ilosta. Hyvääkin tarkoittavien ja ammattitaitoistenkin julistajien on tärkeää muistaa aina ajoittain palata perusasioiden äärelle.
Kolmas syy on se, että liian usein hengellisyyteen sekoittuu ihmisen omia traumoja, vajavuutta ja joskus silkkaa pahuutta. On myös olemassa aidosti pahoja julistajia, jotka esimerkiksi omiin näkyihinsä vedoten saavat ihmisiä tekemään täysin hulluja asioita. Äärimmillään pahat paimenet johdattavat ihmiset tekemään joukkoitsemurhia tai äärimmäisen epäterveitä elämänvalintoja.
Valitettavasti kristilliset lahkot – tai oikeastaan ennen kaikkea niiden johtajat – usein palvelevatkin Jumalan sijaan lahkon johtajan itsekkäitä mielihaluja. Puhdas ja aito narsisti on suoraan sanottuna äärimmäisen tuhoisa julistaja ja hengellinen opettaja.
Neljäs syy on se, että kirkko on vaarassa ajautua epärelevantiksi ja epäkiinnostavaksi etenkin nuorille. En oikein näe tähän mitään muuta parannusta kuin sen, että yritän vaikuttaa siihen mihin voin eli omaan itseeni. Yritän paremmin ja avoimemmin ymmärtää ihmisiä, maailmaa ja Jumalaa.
Uskon, että meistä kirkon näkyvämmistä edustajistakin tulee kiinnostavampia, kun aidosti kiinnostumme muistakin kuin kirkollisen kuplan sisällä elävistä ihmisistä. Tämä nimittäin pätee kaikkeen vuorovaikutukseen. Jos haluat ihmisten kiinnostuvan sinusta, ole ensin aidosti ja vilpittömästi ilman mitään ennakko-oletuksia kiinnostunut heistä. Siinä on sekin hyvä puoli, että siinä avautuu uskomattomia näkökulmia myös maailmaan ja Jumalaan. Siinä voi jopa itsekin oppia jotain ja tarkentaa omia hengellisiä näkemyksiäänkin.
Jokaisen meidän sisällämme nimittäin elää ainutlaatuinen ja upea universumi.
Siihen aikaan, kun itse olin vielä työelämässä, silloisella ala-asteella sai vielä opettaa Raamatun kertomuksia ihan sellaisina kuin ne Raamatussa ovat (en ole seurannut nykyisiä kirjoja). Ne kyllä kiinnostivat oppilaita. Ja lähes joka luokallani oli pari poikaa, jotka osoittivat erityistä kiinnostusta.
Meillä oli tapana usein pääsiäisen aikaan esittää näytelminä pääsiäisen tapahtumia. Kerrankin oli tekeillä tavallista isompi näytelmä, ja mietin vähän huolestuneena, suostuisiko kukaan ottamaan Jeesuksen roolia. Kun alettiin tehdä osajakoa, eräs poika tuli supattamaan minulle: ”Minä tahtoisin ainakin olla Jeesus.” Toinen poika kuuli sen ja sanoi: ”Mutta minä olisin paras Jeesus.” Minä totesin vähän epäröiden, että minä kyllä ajattelin, että T— olisi Jeesus. Hänkin oli halukas. Minulla oli kolme kilpailevaa ehdokasta! Runsaudenpula teki valinnan hiukan vaikeaksi.
Sellainenkin on jäänyt mieluisana muistona, kun eräs kuudesluokkalainen poika, joka ei ollut kovin innostunut koulunkäynnistä, sanoi loppukeväällä: ”Minä en muista mistään muista aineista mitään, mutta uskonnosta muistan kaiken.” Pyysinkin seurakuntaa antamaan hänelle stipendin, sillä hän oli ollut aina hyvin aktiivinen tunneilla ja menestynyt kokeissakin.
Kerran päivänavauksessa soitin Jaakko Löytyn laulun ”Hawash”. Eräs poika ihmetteli, miksi tällainen laulu, eihän se ole hengellinen. Totesin, että kyllä siinä varmaan on jokin hengellinenkin idea, mutta en vaan oikein tiedä, mikä se on. Silloin tuo edell.kappaleessa mainitsemani poika viittasi ja alkoi selittää: ”No, ihan selvästi…” Ja silloin vasta minullekin selvisi tuon kappaleen hengellinen juju. Ei hän turhaan saanut stipendiä.
Nämä ovat vain yksittäisiä mieluisia muistoja, ja kerroin nämä vakavien pohdiskelujesi kevennykseksi.
Voi olla, että yleinen ilmapiiri on niin muututnut, että nuorten asenteet eivät enää ole yhtä myönteisiä. Ja nämä olivat alakoululaisia. Varmaan yläkoulussa kiinnostusta ei ainakaan yhtä avoimesti näytetä.
Ehkä edellinen kommenttini ei ollut paras tapa aloittaa tätä keskusteluketjua, mutta meiä uskovaisia on joskus täällä syytetty turhasta vakavuudesta ja kielteisyydestä. Eipähän ollut ainakaan sellainen.
Mitä tulee varsinaiseen aiheeseesi, en ihan päässyt jyvälle, mitä tarkoitat hengellisellä pahuudella. Se on aika harvinainen ilmaus. Hengellisestä väkivallasta kyllä puhutaan somessa paljonkin, ja hyvä on, että pimeyden töitä uskalletana tuoda valoon.
Mutta ajattelisin, että sellainen aihe ei oikein sovi julistukseen, jossa on keskityttävä evankeliumiin ja juuri noihin myönteisiin asioihin, mitä mainitsit: pelon voittamiseen, vapautumiseen erilaisista kahleista. Mutta julistuksen ohella seurakunnissa pitäisi mielestäni olla keskusteluryhmiä, joissa kokoonnutaan paitsi Raamatun myös ajankohtaisten kysymysten äärelle, keskustellaan rohkeasti, mutta opetellaan samalla kunnioittavaa erimielisyyttä. Kaikki eivät käy lukemassa KOtimaa24:ää :).
Nipotuskin on kovin henkilökohtainen kokemus. Yksi kokee nipotuksena sen, minkä toinen aivan oleellisena asiana. Emme varmaan koskaan pääse eroon siitä, että asioilla on erilaisia painoarvoja ihmisten mielessä.
Hengellinen pahuus koskien usein tietämättömiä ja ymmärtämättömiä Ihmisiä kirkossa ja sen eri viitekehyksiä koskien on haasteellinen asia ottaa esille.
Tietysti syrjimisen asia kehyksistä erotessa on ja usein voi olla totta millä aiheutetaan asianosaiselle pahuuden synnyttämiseen rinnastettavaa tuskaa ja kärsimystä.
Edellistä auttaisi kansankirkkomme tarjoama oikea opetus. Missä sitä kuullaan Paavalin ja Lutherin mukaan.
Sitten on asia Meidän eksistentiaalisuutemme mahdollisuuksissa henkisessä orientaatiossa kurottaa asioihin joiden alkuperä ja synty ei vastaa alkuperäiseen haasteeseen mielessämme.
Näin asia, tai asiat voivat saada toisenlaisen fokuksen alkuperäiseen asiaan, ja jopa asian näyttämään itse pahuuden aiheuttamalta vaikkei mistään sen kaltaisesta ollut kysymys.
Näin oikean seurakuntaopetuksen salliminen kirkon rivijäsenille olisi tärkeää vaikka siitä nyt erikirjoisen, sallivan, myös erilaisen hengellisyyden ymmärtämisen, ja kirkkopolitiikan nimissä kieltäydytään.
Yhteensä ja erikseen kirkon tulevaisuuteen näyttävät maksavat rivijäsenet suhtautuvan vakavammin päätöksessään pysyä kirkon jäseninä kuin kirkon uskoon ja tahtoon antaa oikeaa opetusta seurakuntajäsenyyden harjoittamisen asiassa.
Muutenhan laiskan puoleista eroamista ei voi selittää.
Entisenä opettajana jäi vieläkin askarruttamaan tuo nuorison ilmeisesti yhä lisääntyvä kiinnostumattomuus. Arvelen, että mitä teoreettisemmaksi uskonnonopetus käy, sitä varmemmin näin käy. Mitkä lienevät uuden op.ministerin kaavailut sisältöjen suhteen? Päässeekö Raamatun kiinnostava kertomusaines enää esiin lainkaan? Kiinnostaisi mennä entiselle koululle tutustumaan opetussisältöihin, mutta en kehtaa urkkia.
Yksi nuorison – ja varmaan muidenkin – kiinnostumattomuuden syy on seurakuntien pitäytyminen vanhassa messukaavassa. Se kertakaikkiaan ei puhu nuorten kieltä eikä tavoita heidän ajatusmaailmaansa. Olen tätä kirjoittanut monissa blogeissa, kyllästymiseen asti.
Uusimuotoisissa messuissa, joita siellä ja täällä, esim.joissain messuyhteisöissä järjestetään, nuoria, lapsia ja nuoria perheitä on suuret määrät. Jos musiikki on monipuolista ja liturgia supistettu, nuoriakin saadaan mukaan. Jos he esim.rippikouluaikana tutustuisivat tällaisiin messuihin, voisi heitä nähdä mukana myöhemminkin. Mutta nyt he käyvät vain rippikoulun vaatimat minimikerrat.
Kyllä saarnoissakin on mahdollista antaa opetusta. Mutta ilmeisesti ne eivät ole riittävä foorumi antamaan kattavaa kuvaa krist.uskon koko sisällöstä. Syntyy liian sirpaleinen käsitys. Lakihenkisyydestä nykysaarnoja on turha moittia. Sitä kyllä osataan karttaa. Mutta ennenkuin osaa saarnata krist.vapaudesta uskottavasti, sen on täytynyt tulla omakohtaisesti koetuksi.
Vieäkö ehdittäisiin karistaa fossiilin leima?
Aikanaan myös Kristus joutui hengellisen, henkisen ja fyysisen väkivallan uhriksi. Kuten Mark.14 toteaa: ”Ja muutamat rupesivat sylkemään häntä ja peittivät hänen kasvonsa ja löivät häntä nyrkillä ja sanoivat hänelle: ”Profetoi!” Oikeudenpalvelijatkin löivät häntä poskelle.” Ihmettelen miksi ns. ”oikeudenpalvelijatkin” antoivat nyrkkiensä puhua? Eikä ainoastaan he vaan Rooman vallan sotilaatkin heittäytyivät polvilleen ja pilkaten sanoivat: ”Ave rex Judaeorum!” Ihmeellistä vimmastumista miehelle, joka teki vain ja ainoastaan hyvää. Mikä tai kuka mahtoikaan saada heidät tälläisen vimman valtaan. Myyttinen pahuus, vai persoonallinen äly?
Olisiko tuon ”myyttisen pahuuden” syvin olemus kenties ilmaistavissa Nietzschen sanoin: ”Kärsimyksen näkeminen tekee hyvää, kärsimyksen aiheuttaminen vielä parempaa.” Vai onko tuo meille sivistyneille ”kulttuuri-ihmisille” hieman epäsopiva ilmaus, liittäen meidät myyttisen pahuuden syvimpään olemukseen, jota on hieman vaikea yhdistää nykyään hengelliseen julistukseen?
Kosti. Miksi sitä on vaikea yhdistää julistukseen? Maailmahan on täynnä väkivaltaa ja tehokas media tuo kaiken nähtäväksi olohuoneisiimme. Eikä meille riitä tosielämän väkivalta. Kuvitteellinen väkivalta tarvitaan lisäksi. Sen jos minkä luulisi olevan hyvä lähtökohta julistukselle, koska kristinuskolla on juuri siihen vastaukset. Mutta onko se siivosyntisten joukko, joka sunnuntaisin vaivautuu kirkkoon, oikea kohderyhmä väkivallasta saarnaamiselle?
Tulee mieleen Vanhan testamentin sana ajasta ennen vedenpaisumusta: ”Maa tuli täyteen väkivaltaa.” Se oli paisunut niin hallitsemattomaksi, että Nooan julistus ei enää tehonnut. Se ei ollut enää inhimillisin voimin pysäytettävissä. Joskus tuntuu, että nyt on samoin. Ja samoin oli Sodomassa ja Gomorrassa. Jumalan oli puututtava suoraan tilanteeseen.
Mutta omassa historiassamme on valoisampia kokemuksia. Pohjanmaalla häjyjen kulttuuri kukistui, kun Jumalan Henki vaikutti niin tehokkaana vastavoimana. Ja Lestadius kukisti Lapissa viinapirun.
Onko väkivalta myyttistä? Raamattuhan selittää sen alkuperän. Mutta kysyisin, voiko väkivalta ja pahuus ylipäätään olla hengellistä. Käsite ”hengellinen” kuuluu nimenomaan kristinuskoon ja johtuu Pyhästä Hengestä. Eikä hänessä ole mitään pahuutta. Eikö olisi relevantimpaa puhua uskonnollisesta pahuudesta. Toki on mahdollista puhua hengellisten yhteisöjen pahuudesta.
Vieläkin lapsista: kun heille annetaan runsaasti oikeaa tietoa kristinuskosta, vääristävä tieto ei niin helposti mene läpi. Eräs nuori äiti mietti ahdistuneena, miten ikinä pystyy varjelemaan lapsensa esim. huumeilta. Hän sai neuvon: anna heille paljon Raamatun sanaa. Jumala itse käyttää sitä ja varjelee sen avulla. Vastuu siirtyy hänelle. Ihminen on yksin avuton pimeyden valtoja vastaan.
Anita. Evlut. kirkon sivusto näyttää määrittelevän hengellisen väkivallan (hengellinen väkivalta on henkistä väkivaltaa) ilmenemisen mm. seuraavasti:
”Hengellistä väkivaltaa, voi ilmetä niin vanhoissa uskonnoissa, perinteisten kirkkokuntien sisällä kuin uusissa uskonnollisissa liikkeissäkin. Riski joutua hengellisen väkivallan uhriksi on yleensä suurempi esimerkiksi fundamentalistisissa lahkoissa, joissa on voimakas karismaattinen johtaja. Fundamentalismi on protestanttisissa kirkoissa ja lahkoissa esiintyvä ajattelutapa, joka haluaa turvata eräät kristinuskon perusasioiksi käsittämänsä lähtökohdat (eli fundamentit) tieteellisen teologian, erityisesti eksegetiikan, ja eräiden luonnontieteiden tutkimustuloksia vastaan.”
On myös ollut huomattavissa, että sana syntiinlankeemus tuntuu olevan liikaa nykyajan ihmisille, (näilläkin palstoilla) puhumattakaan siitä, että ”myytisen pahan” taustalla olisi persoonallinen älykäs henki, joka on ollut murhaaja ja valehtelija alusta asti, kuten Jeesus toteaa. On ilmeisesti helpompi puhua nykyään jostakin myyttisestä pahuudesta, joka on ikäänkuin jokin iso möhkäle, johon ei oikein saada otetta ja jolla on erilaisia ilmenemismuotoja, kuin todeta, että kaiken takana on Jumalan vastustaja Perkele, joka tosin on poistettu sanana 1992 raamatunkäännöksestä. Ilmeisesti siksi, että se on liian yleinen ”normaalissa” kielenkäytössä.
Kristinuskolla, jos millä on hyvät mahdollisuudet, kuten toteat, liittää tämä persoonallinen paha julistukseensa, mutta paljon on vettä virrannut Lutherin taistelusta Saatanan kanssa tähän päivään, että Saatana on muuttunut lähinnä myyttiseksi olennoksi, mitä julistukseen tulee. No myönnän, ettei se aivan näinkään ole, mutta siihen suuntaan on aika lailla menty.
Anita toteat: ”Mutta omassa historiassamme on valoisampia kokemuksia. Pohjanmaalla häjyjen kulttuuri kukistui, kun Jumalan Henki vaikutti niin tehokkaana vastavoimana. Ja Lestadius kukisti Lapissa viinapirun.”
Suoraa puhetta. Niin olihan Pohjanmaa aikoinaan hyvinkin pirun silmätikkunna, kunnes tänne saapui mm. Malmberg ja muita voimakkaita Saatanan vastustajia, että kirkkokin heräsi. Laestadiuksen kirja ”Hulluinhuonelainen” on varsin raikasta ja terävää analyysiä tuon ajan kirkollisesta tilanteesta.
Yksi opettaja valitteli minulle yläasteelaisten kiinnostuksen puutetta ja sanoi syynkin siihen. Alastella kuka tahansa opettajista joutuu pitämään uskontotunnit.
Riippumatta siitä, kuinka vastenmieilinen aine se opettajalle on. Siinä se tylsä mielikuva alasteella lapsille synnytetään.
Juuri näin sen olen itsekin ajatellut. Opettajan asenteet näkyvät läpi ja tarttuvat oppilaisiin. Systeemi ei ole enää hyvä. Jos kukin uskontokunta saisi koulussa hoitaa oman uskonnon opetuksen, tulos olisi parempi. Lapsena saatu hyvä uskonnonopetus on paras tae kirkon tulevaisuudelle.