Tehdessäni graduani tai väitöskirjaani perehdyin toisen Luther-tutkijan eli Sammeli Juntusen saksankieliseen väitöskirjaan Der Begriff des Nichts bei Luther in den Jahren von 1510 bis 1523. Toisin sanoen Juntunen kirjoitti Lutherin käsityksestä ei-mistään. Nyt joku saattaa mielessään kysyä, onko järkeä kirjoittaa peräti väitöskirjaa ei-mistään. Juntusen väitöskirjan luettuani voin todeta, että todella kannattaa. Nimittäin ei-mikään koskettaa todennäköisesti sinunkin arkeasi ja ehkä jopa syvimpiä hengellisiä kokemuksiasi.
Länsimaisen ei-minkään käsitteen taustalla on Raamatun lisäksi mm. uusplatonistinen filosofia, jonka juuria en tässä blogissa lähde tarkemmin erittelemään. Sen sijaan paljon tärkeämpää on ainakin kaltaiseni luterilaisen hengellisen elämän kannalta se, mitä Luther ajatteli kyseisestä käsitteestä. Hänen mukaansa Jumala aika ajoin tekee ihmisen ei-miksikään eli riistää tältä ylpeyden, omaisuuden, läheisen, terveyden tms. Hyvä esimerkki tällaisesta ei-miksikään tekemisestä on Raamatussa Jobin kirja, joka on mielestäni ehkä upein kirja Raamatussa ja jonka tulkinnasta Luther ei Vanhan testamentin professorina yllättäen jättänyt jälkeensä merkittävää työtä. Jobin kirjassa nimittäin viaton Job tehdään useamman kerran ei-miksikään. Jumala sallii häneltä otettavan pois omaisuuden, lapset ja lopulta terveyden.
Samalla tavoin Raamatussa myös itse Kristus tehdään ei-miksikään: hän joutuu kärsimään äärimmäistä fyysistä kipua, kuolemaan halveksittavalla tavalla, joutumaan läheistensä hylkäämäksi sekä kokemaan ristillä myös äärimmäisen hengellisen hylkäämisen. Jobin ja Kristuksen elämä ei kuitenkaan pääty äärimmäiseen kärsimykseen, vaan voittoon. Ensinnäkin Job ymmärtää kärsimyksen jälkeen, että hän ei ymmärrä täysin edes Jumalan luomaa maailmaa. Miten hän siis voisi ymmärtää kaikilta osin tuon monimutkaisen maailman Luojaa, jossa on myös salattu puolensa. Voittonsa kruununa Job saa syvemmän ymmärryksen lisäksi myös lisää omaisuutta ja lapsia.
Toiseksi Kristuksen kärsimyksessä ja ylösnousemuksessa tapahtuneessa kuoleman voittamisessa itse Jumala käy läpi ihmiselämään kuuluvan fyysisen, henkisen ja hengellisen kärsimyksen. Jumala ei vain etäältä katso ihmiskuntaa kuin ihminen muurahaiskekoa, vaan itse alentuu yhdeksi pieneksi ihmiseksi kaikkine rajoitteineen. Jumalasta kertoo jotain hyvin syvää se, että hän itse haluaa kokea kaikkein pahimmatkin ihmiselämän puolet pystyäkseen auttamaan meitä, joita koetellaan.
Näin ollen Kristuksen ja Jobin kärsimys ja ei-miksikään tekeminen ei ollut turhaa, vaan avasi täysin uudenlaisen todellisuuden. Etenkin Jobin tarinaan varmasti moni voi samaistua, vaikka elämässä ei tapahtuisikaan yhtä pahoja asioita. Eikö meidän jokaisen elämässä ole monia enemmän tai vähemmän merkittäviä vastoinkäymisiä? Eivätkö nuo vastoinkäymiset ole usein sellaisia vastoinkäymisiä, jotka opettavat jotain etenkin, jos niitä haluaa aidosti kuunnella?
Tällaisesta ei-miksikään tekemisen kiertokulusta, jossa ihminen menettää jotain olennaista ja sen kautta löytää jotain parempaa ja syvempää, käytti Luther termiä annihilaatio. Sen mukaan Jumala riistää tarvittaessa kristityltä tämän ylpeyden tai elämän tärkeitä asioita. Kun kristityltä katoaa terveys, omaisuus, läheiset jne., hän ei kuitenkaan katoa tyhjyyteen, vaan ikään kuin tippuu Jumalan kämmenelle. Luterilaisen kaikkein syvimmän hengellisen kokemuksen ytimessä onkin nimenomaan kärsimyksen kautta Jumalan ja Hänen todellisen armonsa löytäminen. Syvin luterilainen hengellinen kokemus kätkeytyy siten pimeyteen, eikä hyviin fiiliksiin.
Lutherin käsitys ei-miksikään tekemisestä ei ole minulle teoriaa, vaan myös mitä syvimmässä määrin hengellisen elämän käytäntöä. Oman elämäni pahimmat kokemukset ovat paradoksaalisesti olleet samalla elämän parhaita. Monesti olenkin jälkikäteen (huom. ei välttämättä sillä hetkellä) ollut Jumalalle kiitollinen ei-miksikään tekemisestä. Samaan hengenvetoon on tosin todettava, että en vieläkään ymmärrä kaikkea sitä, mitä olen joutunut kärsimään. Kärsimykselle ei aina näytä löytyvän erityistä syytä. Olennaisinta on kuitenkin se, että keskellä synkintä hetkeä olen tuntenut Kristuksen läsnäolon kaikkein voimakkaimpana ja armollisimpana. Ei-miksikään tekeminen on aina palauttanut minut muistamaan sen, että elämässäni en voi pohjimmaista olemassaolon luottamusta asettaa mihinkään ihmiseen tai asiaan. Inhimillisen avun loppu on jumalallisen alku.
Synkimmät hetket ovat myös antaneet omaan elämään terveemmän perspektiivin. Pienessä muodossa tuo synkimmän hetken kokemus tapahtuu, kun siunaan ihmisen työssäni hautaan. Jokaisella kerralla mieleen palautuu kolme elämässä tärkeää asiaa: muista Kristusta, tavoittele unelmia jo nyt ja panosta kaikista läheisimpiin ja parhaimpiin ihmissuhteisiin.
Jos siis sinä, arvoisa lukija, joudut keskelle tukalaa tilannetta elämässäsi, älä luovu toivosta. Muista, että synkimmän hetken keskellä on erittäin vaikeaa nähdä poispääsyä tilanteesta tai tilanteen muuttumista. Anna synkimmällä hetkellä itsellesi aikaa toipua, pohtia ja kuunnella, mitä kärsimys puhuu tai tarkemmin sanottuna, mitä Jumala puhuu kärsimyksen keskellä. Kun Jumala armossaan päästää sinut lopulta kärsimyksestäsi (pun intended), muista, että sellaista iloa, riemua ja rauhaa sekä syvyyttä elämään on mitenkään muuten vaikea löytää kuin juuri tuo kärsimyksen jälkeinen voitto ja ilo. Juuri tästä suurimman tuskan jälkeen koittavasta voitosta ja ilosta kertoo myös tällä hetkellä vietettävä kirkkovuoden tärkein aika eli ylösnousemusta ja kuolemasta saatua voittoa juhlistava pääsiäisaika.
Lopuksi on todettava aiheeseen liittyen pari tärkeää seikkaa. Ensinnäkin tiedän maailmassa olevan myös sellaista epäinhimillistä kärsimystä, jolle on vaikea löytää mitään mielekästä hopeareunusta. Tuollaisen kärsimyksen edessä ainakin itse joudun myöntämään oman ymmärryksen kapasiteettini rajallisuuden. Toiseksi vaikka kärsimyksellä ja ei-miksikään tekemisellä on monesti jalostava puolensa, ei omaa elämää missään nimessä kannata muokata kärsimysnäytelmäksi, vaan päinvastoin vastuullisen elämän sekä hyvyyden ja onnen tyyssijaksi. Lutheria mukaillen: piruja ei kannata maalata seinille, koska ne maalautuvat sinne itsekseen vallan hyvin.
En oikein osaa rinnastaa Jobia ja Jeesusta täysin. Job todellakin menetti kaiken josta voi olla riippuvainen tai sellaista joka määrittelee hänen sosiaalisen asemansa mutta hänen sisäinen , jumalaan ankkuroitu olemuksensa , hänen identiteettinsä, säilyi. Sanoma on siis että hän siis menetti vain epäoleellisia asioita vanhurskaus perspektiivissä. ( Että vaimot ja lapset käsitellään omaisuutena , särähtää hieman korvaan).Hyvien ystävien ihmettely siitä ,että miten voit kaiken tämän jälkeen uskoa vanhurskaaseen Jumalan on hyvä kysymys. Käännettynä meidän aikaamme : Miten voi uskoa vanhurskaaseen Jumalaan Auswitchin jälkeen?
Kuolema , todellinen kuoleminen , ei ole kaiken , siis omaisuuksien , menettämistä ,vaan myös olemuksen ;identiteetin, kuolema. Uudestisyntymisessä kuolemasta emme saa Jobin tapaan lapsia ja lampaita , vaan olemme kokonaan uusi luomus. Jeesuksen sanojen mukaan muut samanhenkiset ovat meidän veljiä ja sisariamme satakertaisesti siihen nähden mitä voimme menettää kääntymyksen kautta.
Esikuvat ovat esikuvia. En oikein usko että Jobiin vetoamalla voi lohduttaa kaikkensa menettänyttä.Se on vetomista uskoon, joka ei ole ankkuroitu siihen miten ihmisen psyyke toimii. Sen sijan voi olla sellainen lähimmäinen joka ei kyseenalaista menetysten ja niiden aiheuttamien kärsimysten todellisuutta. Sellainen lähimmäinen joka kestää kuunnella sata kertaa saman menetyksen tarinan ilman että jättää kärsivän yksin kärsimään.
Kiitos kommentista. Tosiaan tuota omaisuusnäkökulmaa on hyvä pohtia. Vaikka läheisten ihmisten arvoa ei omaisuudessa voi mitata (vaikka tällaisiakin tendenssejä on toki historian kuluessa ollut) , pointtina oli se, että se on iso menetys läheiselle. Jobin kirja on minulle ollut hyvin lohdullinen, joten siksi puhun siitä – kaikille se toki ei välttämättä ole.
Ihminen ei ole koskaan ”ei-mikään”. Kaikki kohtaavat joskus kärsimystä, usein itseaiheutettua. Jospa kaikki saisivat sen tuloksena lisää mammonaa, mutta kun ei saa. Jotkut menettävät kaiken, eivätkä koskaan saa korvausta, ei henkistä, eikä materiaalista. Uskokin menee. Ja lisää lapsia ? Ei kiitos. Maailmahan olisi jo aikaa sitten ylikansoitettu. Yleensä lopputos on päinvastainen. Kärsimys sinänsä on epäoikeudenmukaista, koska se yleensä kurittaa jo muutenkin heikossa asemassa olevia. Ei apua saa.
Kiitos kommentista. Kärsimys koskettaa varmasti kaikkia, mutta joidenkin kärsimys on käsittämättömän suuri. Kohtuuttomankin kärsimyksen edessä kuitenkin harvoja tärkeitä kysymyksiä on se, miten tulla toimeen sen kanssa: katkeroituako vai yrittääkö löytää voimaa, toivoa, kannustusta tai lohtua. Tsemppiä ja voimaa!
Jobia tulivat kiusaamaan jumaluusoppineet . Heidän puheensa olivat hienoja ja sopisivat kontekstista irrotettuna nykypapin tai piispan suuhun. Heiltä Job ei saanut vastausta kärsimyksiinsä, mutta ei myöskään Herralta.
Miten tämä liittyy kirkkoon ja laajemmin kristillisyyteen? Paavit ja piispat ovat pulskia poikia ja hyvin hekin osaavat jakaa uskonnollisia kliseitä. Mutta se on yhtä kaikki suolan hiertämistä ”Jobin” haavoihin.
Kiitos blogistille mielenkiintoisen aiheen nostosta.
Kiitos kommentista. Paavin ja piispojen habitukseen en halua ottaa kantaa.
Job oli Jumalan valittu ja silti sai kärsiä, Jeesus oli Jumalan valittu ja silti sai kärsiä…
Israel on Jumalan valittu ja on saanut kärsiä, Juutalaiset… Tekivätkö he pahaa, koska saivat kärsiä? Syyn ja seurauksen laki ei aina päde, kun Jumala kasvattaa lapsiaan.
Moni kärsii ja kaikki kuolevat. Miksi Jumalani, miksi?
Ihminen joka on Jumalan oma, saa kuristusta aamusta iltaan, mutta moni jumalaton saa elää vapaasti ilman suuria murheita. Miksi näin? Koska Jumala rakastaa omia lapsiaan. Tätä on monesti vaikea käsittää, mutta jokainen joka on blogistin tavoin kokenut jotain erityistä siitä, että Jumalan hylkäämä saa kuitenkin Häneltä lohdun ja kokemuksen, jota voidaan sanoa Armoksi. Raamatussa toistuu jatkuvasti ajatus: ”Hänen Armonsa pysyy iankaikkisesti” ja Hänen Armonsa ja Lupauksensa ovat lohtu niille, jotka Häneen turvaavat kaikilla teillään, vaikka pimeys kävisi ylitsemme, on Hänen Armonsa pysyvä aina meidän edessämme.
Me olemme unohtaneet tämän: ”Jos hänen poikansa hylkäävät minun lakini eivätkä vaella minun oikeuksieni mukaan, jos he minun säädökseni rikkovat eivätkä noudata minun käskyjäni, niin minä rankaisen vitsalla heidän rikoksensa ja heidän pahat tekonsa vitsauksilla; mutta armoani en minä ota häneltä pois enkä vilpistele uskollisuudestani. En minä liittoani riko, enkä muuta sitä, mikä on minun huuliltani lähtenyt. Ps.89:30-34
Ps. Job = on alkukielellä ”ristinkantaja” tai taakankantaja.
”Mutta me tiedämme, että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat, niiden, jotka hänen aivoituksensa mukaan ovat kutsutut.” (Room. 8:28)
Christian Scriver (2. tammikuuta 1629 Rendsburg – 5. huhtikuuta 1693 Quedlinburg), joka oli menettänyt 12 omaistaan kirjoitti: ”Jonka Jumala haluaa johdattaa taivaaseen, sen hän laskee helvetin kuiluun.” (Sielun aarre 1-3)
Niin kävi myös Jobille, jota Saatana sai Jumalan luvalla koetella äärimmäisellä tavalla. Job kuitenkin totesi: ”Otammehan vastaan Jumalalta hyvää, emmekö ottaisi vastaan pahaakin?”
Se, mistä kirjoitat, on vahvaa teologiaa, jota soisin kirkossamme olevan enemmän esillä. Tuosta käytetään myös Lutherin termiä ristinteologia. Kirkkoomme tulleet ja sinällään hyvät vaikutteet muualta jättävät helposti tällaiset hengellisen elämän ja teologian ”syvävirrat” sivuun. Kiitos, että nostit asian esille. Btw: Olen muuten kokenut elämässäni samaa kuin sinä.