Pappisasessorin parahdus: Mites tuo ensimmäinen kausi meni niin kuin omasta mielestä?

Lokakuun alussa on pappisasessorin vaali tai oikeastaan ennakkoäänestys on jo menossa. Mielelläni jatkaisin toisellekin kaudelle, mutta en ole koskaan pitänyt valintaani ensimmäiselle tai toiselle kaudelle mitenkään varmana. Äänestäjät lopulta päättävät, miten päättävät ja sitä päätöstä kunnioitan.

Haluan kuitenkin tehdä pienen katsauksen siihen, miten oma kauteni on mennyt. Hyviä asioita on paljon. Ensinnäkin olen saanut tehdä töitä erittäin osaavan ja ammattitaitoisen väen kanssa. Aina kun olen mennyt kapituliin, siellä on ollut aurinkoinen ja hyvä vastaanotto. Olen myös iloinnut siitä, miten ammattitaitoisten ihmisten kanssa olen saanut tehdä töitä.  Työni on sisältänyt mm. kappalaisten ja kirkkoherran virkojen täyttöjen valmistelua, rovastien arvomerkkien myöntämisen valmistelua, ylemmän pastoraalitutkinnon lopputöiden arvioimista ja opponenttina toimimista, piispantarkastukseen osallistumista, piispantarkastuksen jälkitarkastuksen toimittamista, lääninrovastien ja kirkkoherrojen kokouksia jne.

Eniten olen iloinnut tehtävästäni valvoa uusien pappien perehdytysprosessia ja mahdollisuudesta auttaa siinä. Olen voinut ilokseni todeta, että meillä on ollut erinomaisia uusia pappeja ja perehdyttäjiä. Olen myös iloinen siitä, että ainakin Espoon hiippakunnassa juuri tähän panostetaan. Olen nimittäin kuullut paljon (kauhu)tarinoita siitä, miten papit ennen perehdytettiin laittamalla heidät saman tien erittäin vaativiin tehtäviin ilman tarkempaa ohjaamista ja neuvomista. Espoon hiippakunnassa ainakin pyritään siihen, että jo ordinaatiokoulutuksen yhteydessä uusi pappi saa lisänäkökulmaa ja hyvää ohjeistusta papin monipuoliseen, antoisaan ja monenlaista osaamista vaativaan työhön. Omalta osaltani olen halunnut antaa tilaa myös papin identiteetin pohtimiselle. Nimittäin nykyaika ei ole varmaankaan helpoimpia aikoja papin työlle ainakaan pääkaupunkiseudulla sen monenlaisten haasteiden ja maallistumisen takia.

Tärkein tehtäväni pappisasessorina on toki ollut päätöksenteko ja päätöksentekomateriaaliin tutustuminen. Usein päätöksentekoon liittyvää materiaalia on useampi sata sivua kokousta kohden, joten tarkkaan lukeminenkin vie aikaa. Toki päätöksenteko ei ole aina ollut helppoa. Yksi vaikeimmista päätöksistä koski varoitusta, jonka annoimme papille, joka oli vastoin kirkon ohjetta toimittanut avioliiton siunauksen samaa sukupuolta olevalle pariskunnalle. Sen osalta olen saanut paljon kritiikkiä – varmaan osin siksikin, että olen avoimesti kertonut asiasta ja halunnut tehdä tässäkin asiassa hallintoa läpinäkyväksi. Olen jo useamman kerran käsitellyt aihetta tässäkin blogissa, joten en sitä lähde kovin paljon enää avaamaan (ks. esim. https://www.kotimaa.fi/blogit/pappisasessorin-parahdus-rangaistus-avioliiton-siunaamisesta/). Blogeistani käy myös ilmi, että tein vuonna 2016 aloitteen, jossa yritin aidosti pohtia Raamatun siunauskäsitystä avioliittoon sekä sen suhdetta nykytietoon sekä kokemukseen siitä, miten homoseksuaalit kaipaavat tuomitsemisen sijasta hyväksytyksi tulemisen kokemusta (ks. https://www.kotimaa.fi/blogit/pappisasessorin-parahdus-parisuhteiden-siunaukseen-johdonmukaisuutta/).

Mielestäni tein johdonmukaisen aloitteen, mutta se ei ole saanut kirkossa vastakaikua ainakaan vielä. Toisaalta olen aina ollut oman tieni kulkija ja loppujen lopuksi minulle ei ole tärkeää se, olenko suosittu. Tärkeintä minulle on se, että voin olla mahdollisimman rehellinen itselleni sekä muille ja uskaltaa sanoa ääneen myös ajatuksia, jotka saavat osakseen kritiikkiä. Toisin sanoen haluan olla rohkea, uskollinen arvoilleni, ajattelulleni ja Jumalalle.

Eniten pappisasessorikaudella minua on harmittanut kirkon hajautuminen ennen kaikkea avioliittokysymyksessä sekä ne kovatkin äänet, joita asian tiimoilta on kuulunut. Valitettavan moni on reagoinut asiaan ensimmäisen tunteen perusteella perehtymättä tarkemmin kirkon päätöksentekoon asiasta. Toisaalta ymmärrän tämän, koska aihe ei ole helpoimmasta päästä teologisesti tai juridisesti – juristitkin käyvät asiassa omaa vääntöään. Ymmärrän myös tunnekuohut ja turhautumisen – moni varmasti toivoisi nopeampaa edistystä kirkossa. Sitä minäkin toivon, mutta teologisesti, juridisesti ja sielunhoidollisesti perustellulla tavalla.

Yhteenvetona voin todeta, että kauteni aikana olen käynyt läpi isoja myllerryksiä kapitulin tehtäviin liittyen sekä myös omassa yksityiselämässäni. Nämä pappisasessorivuodet ovat radikaalilla tavalla muuttaneet minua ihmisenä. Isoin kysymys on ollut etenkin tänä vuonna se, millaiseksi ihmiseksi haluan kasvaa ja millaiseen tulevaisuuteen haluan panostaa. Tähän kysymykseen vastauksen etsimistä haluan joka tapauksessa jatkaa.