Pappisasessorin parahdus: Pahuus!

Synnintunnustus on mahtava asia!

Mitä mieltä olet jumalanpalvelusten synnintunnustuksesta? Pidätkö sitä jäänteenä muinaisesta ajasta tai vanhentuneena asiana? Olisi aidosti mukavaa kuulla näkökulmasi kommenttiosiossani. Minä nimittäin mielelläni joka kerta tunnustan syntini muun muassa siitä yksinkertaisesta syystä, että se muun muassa estää sokeutumasta täysin omille puutteilleni. Alla kerron myös muutaman näkökulman siihen, miksi en pidä synnistä tai pahuudesta puhumista tai niiden tunnustamista vanhentuneena asiana.

Syventymiseni analyyttisemmin pahuuteen alkaa minun kohdallani akateemisesta maailmasta. Nimittäin väitöskirjaa tehdessä huomasin, että pahuudessa ja siihen liittyvissä erityiskysymyksissä on vielä paljon tutkittavaa. Väitöskirjassani (2012) käsittelinkin ajatusta väistämättömästä pahuudesta, joka Lutherin mukaan eri muodoissaan kohtaa koko luoma- ja ihmiskuntaa. Vaikka Lutherin mukaan ihmisessä on jäljellä hyvääkin, pahuus on ikään kuin väistämättömästi tahrannut niin ihmisen kuin maailmankin. Väistämätön pahuus kohtaa maailman niin syntinä, ahdistuksena kuin monessa muussakin muodossa. Synnillä Luther ei tarkoittanut mitään yksittäisiä tekoja tai elämänaluetta, vaan ylipäänsä ihmisen vääristynyttä olemusta ja asennetta niin Jumalaa, ihmisiä ja luomakuntaa kohtaan. Lutherille pahuus oli ennen kaikkea sokeutta vapaaksi tekevälle totuudelle.

Vaikka Luther oli monessa suhteessa oman aikansa lapsi ja toki hänen pahuuskäsitykseensä kuuluu vanhentuneita elementtejä, itse käsitys pahuuden ytimestä on yllättävän ajaton. Väitöskirjaa varten nimittäin tutustuin myös pahuuteen liittyviin tunnettuihin sosiologisiin kokeisiin (mm. Milgramin sähköshokkikokeet ja Stanfordin vankilakoe) sekä muun muassa kansanmurhiin (mm. Ruanda).

Kaiken oppimani perusteella pystyin toteamaan, että myyttinen pahuus näyttää eri muodoissaan olevan vakaasti läsnä maailmassa. Toisaalta pahuus on kuin saippua. Mitä enemmän sitä tutkii, sitä monimuotoisemmaksi, lipevämmäksi ja vaikeammin hahmotettavaksi se tulee. Kun yrittää löytää pahuuden ytimen, tulee huomanneeksi, että ihmisten tekemän pahuuden suhteen musta-valkoinen suhtautuminen antaa usein liian pinnallisen kuvan. Parhaimmissakin ihmisissä on monimutkaisella tavalla niin pimeys kuin valokin kietoutuneina toisiinsa. Toisaalta joissain tilanteissa pahuus on helpompi tunnistaa, kuten seuraava radikaalia pahuutta tarkasteleva luku osoittaa.

Pahuus totalitarismissa ja sodassa

Olen palannut tänä vuonna uudelleen muun muassa pahuustematiikkaan muun muassa lukemalla Neuvostoliitossa kasvaneen Aleksandr Solzenitsynin Vankileirien saariston, jonka julkaisu suomettuneessa Suomessa yritettiin estää 1970-luvulla. Tuon entisen toisessa maailmansodassa taistelleen puna-armeijan kapteenin näkökulma rakkaan kotimaansa todellisuuteen löi häntä todenteolla kasvoille.  Hänet nimittäin passitettiin ohuin perustein rintamalla käydyn taistelun jälkeen vankileirille. Myöhemmin Solzenitsynenistä tuli menestynyt Nobel-kirjailija, joka kynän mahdilla asetti aikapommin entisen Neuvostonliiton tuhoutumiselle. Nimittäin juurikin salassa kirjoitetussa Vankileirien saaristossa Solzenitsyn paljasti Neuvostoliiton banaalin pahuuden. Teos paljastaa, kuinka uskomattomalla ja mielettömällä tavalla totalitaristinen järjestelmä lähetti omia kansalaisiaan vankileireille, kidutettavaksi ja teuraaksi.

Solzenitsynenin kirja paljastaa karulla tavalla myös sen, että totalitaristisessa valtiossa pahuus ei piile pelkästään johdossa, vaan enemmistössä kansalaisia. Solzenitsynin mukaan omien kansalaisten tuhoaminen olisi voitu välttää, jos esimerkiksi kotoa ”kuulusteltavaksi” haetut olisivat asettuneet vastarintaan niitä vastaan, jotka asettuivat tukemaan totalitaristista valtiota. Teurastus oli toisin sanoen mahdollista vain siksi, että osa halusi kuulua teurastajiin ja osa alistui teurastukselle ilman selkeää vastarintaa.

Tosin kaikki eivät alistuneet systeemin edessä ja Solzenitsyn kertoo muun muassa tapauksia urheista ortodoksipapeista, jotka valeoikeudenkäynneissä sanan voimalla paljasti vainoajien mielettömyyden ja pahuuden. Solzenitsynin teoksesta olisi varmasti lännessäkin tullut isompi hitti, jos se ei olisi myös sisältänyt liittoutuneiden länsimaiden kannalta kiusallisia yksityiskohtia sodassa harjoitetussa tyrannista.

Kuten kaikki tietävät, Neuvostoliitto oli kommunistinen valtio. Kuitenkaan kommunismi ei ollut kansallissosialismin vastakohta, vaan vähintään sen serkku tai jopa sisarus. Aivan samantyylinen pahuuden mekanismi toimi myös Natsi-Saksassa ja se voi toimia enemmän tai vähemmän missä tahansa yhteisössä. Tämä tuli hyvin havainnollisella tavalla ilmi, kun vierailin Auschwitsin pahamaineisella vankileirillä, jossa tuhottiin lukemattomia juutalaisia, romaneja jne.

Minut yllätti se tuhovimma, joka leirillä paljastui. Ehkäpä Suomessakin on sen entisestä liittolaisesta ajoittain hieman liian ruusuinen kuva. Natsit eivät halunneet vain tuhota juutalaisia aikuisia, vaan (yhdessä Neuvostoliiton) kanssa käytännössä koko Puolan mukaan lukien sen sivistyneistön, akateemikot, luterilaiset, papit jne. Erityisen koskettava oli kuitenkin se, miten natsit surutta tappoivat ja muun muassa käyttivät julmissa lääketieteellisissä kokeissa niin lapsia kuin naisiakin.

Jos kuitenkin puhutaan epäinhimillisestä kiduttamisesta sodan yhteydessä, Neuvostoliitosta ja Natsi-Saksasta vie ehkä voiton Japani ja etenkin sen yksikkö 731. Kyseinen yksikkö muun muassa kehitti kemiallista asetta, jolla se voisi tartuttaa ruton mahdollisimman helposti. Yksilöiden kannalta karmeimmat asiat kuitenkin liittyivät siihen, että kyseisessä yksikössä leikeltiin elävältä ihmisiä lääketieteellisiä kokeita varten.

Jos haluat sukeltaa kliinisen ja lääketieteen kaapuun puettuun pahuuden ytimeen, kannattaa perehtyä kyseisen yksikön toimintaan. Kuitenkin pieni varoituksen sana: se ei sovi kaikkein herkimmille. Joka tapauksessa Japanin tekemät sotarikokset muistuttavat siitä, että pahuuden irti pääseminen voi tapahtua missä tahansa kulttuurissa, jossa ihmisiä jaotellaan parempiin ja huonompiin esimerkiksi etnisyyden tai sukupuolen mukaan.

Niin Neuvostoliitossa, Natsi-Saksassa kuin Japanissakin julmuudet rakentuivat ajatukselle epäkelvoista ihmisistä, jotka piti tuhota ”parempien” tieltä. Mielenkiintoista on kuitenkin se, että noihin epäkelpoihin kuului niin naisia, lapsia kuin vaikkapa yhteiskunnan peruspilarit (mm. akateeminen sivistyneistö). Mielenkiintoista on myös se, että vainot eivät kohdistuneet myöskään mitenkään epä-älyllisempään rotuun tai ihmisryhmään – päinvastoin. Vaikka ihmisiä ei kannata luokitella älykkyyden mukaan eri rotuihin tai ihmisryhmiin, on kuitenkin hyvin tunnettu tosiasia, että holokaustissa tuhottujen askenasijuutalaisten älykkyysosamäärä on huippuluokkaa ja heidän joukossaan on harvinaisen paljon Nobel-palkittuja ja tieteessä menestyneitä (mm. Albert Einstein). Siinäkin mielessä natsien puhe heidän ylemmästä rodustaan näyttää vähintäänkin erikoiselta. Nykyisten saksalaisten kunniaksi on kuitenkin nostettava hattua, miten hyvin he ovat osanneet käsitellä itsekriittisesti lähihistorian pimeitä tapahtumia.

Entä onko Suomi tai suomalaiset pahoja? Miten suomalainen lintukotomme? Onko pahuus vain kaukana maailmalla? Kuten edellä mainitut esimerkit osoittavat, kukaan tai mikään valtio tuskin selvisi viattomana sodasta. Ei myöskään Suomi, vaikka objektiivisestikin arvioiden kuuluimme ennemmin muun muassa Baltian maiden ja Puolan tavoin suurvaltapolitiikan uhreihin. Suomi joutui puun ja kuoren väliin ja yritti valita kahdesta pahasta pienemmän pahan.

Talvisota oli selkeästi oikeutettu ja sankarillinen sota hyökkääjää vastaan, mutta jatkosodan oikeutus on helpompi kyseenalaistaa (esim. monimuotoinen suhde Natsi-Saksaan ja laajenemisyritykset). Suomi toisaalta myös kuuluu toisen maailmansodan sankareihin siinä mielessä, että se ei taipunut suurvallan hyökkäyksen alla ja säilytti pienenä maana hämmästyttävällä tavalla itsenäisyyden.

Joka tapauksessa edellä mainitut esimerkit osoittavat, että sota ikään kuin antaa ihmiselle hetkellisesti mahdollisuuden päästää oma pahuutensa irti. Tällainen poikkeustilanne ruokkii valitettavasti yleensä ihmisyyden pimeintä puolta. Toisaalta kyse on osin myös siitä, että se mikä on jo arjessa läsnä, tulee sodassa näkyväksi. Sodassa niin sanotut tavalliset ihmiset paljastavat aiemmin julkisen fasadin taakse piiloutuneen pimeämmän puolen luonteestaan. Sota poistaa kasvoilta arkisen hymyn, jonka taakse kätkeytyy hirviö.

Sotasankarit

Toisaalta sota paljastaa myös kiirastulen tavoin kullan. Kaikki sodat sisältävät myös tarinoita käsittämättömän hyvistä ja sankarillisista miehistä ja naisista, jotka tunnistivat pimeän puolensa ja pystyivät ehkä juuri siksi pitämään sen aisoissa. Nämä sankarit pystyivät välttämään pahuuden kutsua ja jopa valjastamaan aggression sekä tuhoavien voimien uhan myönteiseksi voimaksi. Nämä sankarit muistuttavat omalla toiminnallaan siitä, että pahuuden edessä taipuminen ei ole väistämätöntä, vaikka elämään väistämättä kuuluisikin pahuus eri muodoissaan.

Tällainen henkilö oli tuhansia juutalaisia pelastanut Oskar Schindler, joka oveluudellaan pelasti tuhansien juutalaisten hengen. Vierailinkin myös hänen sankaritekojensa paikalla eli nykyisessä Kasimirin kaupunginosassa yöpyessäni Krakovassa. Mielenkiintoista onkin se, että tuolle entiselle juutalaisvainojen alueelle on ilmeisesti palaamassa yhä enemmän juutalaisia. Samoin oli mielenkiintoista huomata, että esimerkiksi Auschwitsissa vieraili muun muassa Israelin armeijan sotilaita. Onneksi ennen kaikkea juutalaisiin kohdistunut holokausti ei täysin onnistunut mielettömässä tuhovimmassaan.

Toista maailmansotaa seurannut rauhanaika Euroopassa ja juurikin hyveellisten sankarien ihannointi muistuttaakin hienolla tavalla siitä, että pahuus ei lopulta voittanut. On hämmästyttävää, miten pahasta Euroopan sotatantereesta rakentui vain muutamassa vuosikymmenessä esimerkiksi Euroopan Unioni, joka toimii tällä hetkellä edellä kävijänä maailmassa esimerkiksi rauhan ja ilmastonmuutoksen ehkäisyn suhteen. Hyvyys näyttää edelleenkin olevan paljon väkevämpi voima kuin pahuus.

Toisaalta sotien sankaritkaan eivät ole puolijumalia tai pahuudesta vapaita. Lähihistoriassa Ruandan kansanmurha on tästä hyvä esimerkki ja etenkin Paul Kagame, Ruandan nykyinen presidentti. Kagamen toimet presidenttinä nimittäin tuskin kestävät kaikilta osin päivänvaloa. Siitä huolimatta Kagamen johtamat joukot pysäyttivät käsittämättömän kansanmurhan, jossa lyhyessä ajassa murhattiin lähes miljoona ihmistä.

Samaan aikaan Yhdistyneiden kansakuntien läsnäolosta ei selkeästi alimitoitetulla miehistöllä ollut juuri mitään hyötyä kansanmurhan ehkäisyssä. Ilman Kagamea ja tämän joukkojen päämäärätietoista ja hyvin organisoitua sotilaallista puuttumista olisimme saaneet katsoa todennäköisesti vieläkin masentavampia uutisia. Aiheesta seikkaperäinen ja mielenkiintoinen kuvaus on juurikin Ruandan silloisen YK-joukkojen komentajan Roméo Dallairen teos Shake Hands with the Devil. Kyseisessä teoksessa Dallaire ei säästele sanojaan arvostellessaan YK:n poliittista toimintaa ja mielenkiinnottomuutta Ruandassa kärsiviä kohtaan.

Ajatuksia pahuudesta ja sen voittamisesta

1900-luvun radikaalin pahuuden tapahtumat kaikkine hirviömäisyyksineen laittavat kuitenkin miettimään, millä tavoin pahuutta vastaan olisi parasta taistella ja mitä pahuudesta tulisi ajatella. Ensinnäkin olen tullut yhä varovaisemmaksi sanomaan mitään ehdotonta tai varmaa, koska tunnistan nykyään myös oman rajallisuuteni paremmin. Tässä kuitenkin muutama pohtiva näkökulma siihen, mitä olen pahuudesta oppinut niin tutkimusteni, papin työni kuin elämänkokemukseni kautta:

1. Pahuutta on erittäin vaikeaa määritellä. Raamatun mukaan pahuudella on monet kasvot ja sanana paha merkitsee useaa asiaa: mm. moraalista pahuutta, ihmisten toisilleen tekemää pahaa, syntisen sydämen vääristymää, jotain arvotonta tai korruptoitunutta, epämiellyttävää, kivuliasta tai vahingollista. Se tarkoittaa myös esimerkiksi sitä vaivaa, ahdistusta ja kurjuutta, jota ihmiskunta ja etenkin Israel joutuu kärsimään.

2. Joissain tapauksissa Jumala näyttää myös pahuuden sallia tapahtuvan, mutta silloin Jumala ikään kuin käyttää pahuutta instrumenttina jollekin hyvin tärkeälle (mm. Job tai Jeesuksen vaiheet).

3. Tiede ei itsessään tarjoa tarpeeksi aineksia syvällisen ja hyvän maailmankatsomuksen rakentamiseksi, vaikka se auttaakin maailmankatsomusten järkevyyden arvioinnissa. Tiedekin voi kääntyä pahuuden aseeksi, kuten Japanin lääketieteelliset kokeet paljastavat. Siksi tiede äärimmäisen tärkeänä asiana ei koskaan yksin riitä ihmisen eettiseksi ohjenuoraksi.

4. Kukaan ihminen ei ole pimeästä puolesta vapaa. Ne, jotka kieltävät oman pahuutensa, ovat sille kaikkein sokeimpia. Oikeastaan oman pahuutensa kieltävät ihmiset ovat kaikkein vaarallisimpia juurikin tuon sokeuden takia. Se, että ihminen ei tunnista omaa pimeää puoltaan, tarkoittaa myös sitä, että tuo pimeä puoli ei ole ihmisen omassa hallinnassa.

5. Usein ulkonäkö pettää. Joskus kaikkein pahimmilta näyttävät voivat ollakin kaikkein kilteimpiä ja kaikkein söpöimmät ja harmittomimmat kaikkein vaarallisimpia. Monien uhkaavien ihmisten taakse kätkeytyy pelko ja epävarmuus. Monien vaarattomalta vaikuttavien ihmisten taakse kätkeytyy häikäilemätön pahuus ja manipulaatio.

6. Puhumattomuus pahuudesta lisää sen valtaa. Siksi jokainen päivä niin yksilöiden kuin yhteisöjenkin elämässä tulisi omistaa pahuuden ehkäisylle ja hyvyyden ruokkimiselle.

7. Pahuutta ei kannata rinnastaa aggressioon. Aggressio itsessään on luonnollinen ja hyödyllinen osa ihmisyyttä. Ilman aggressiota emme voisi tehdä hyvää. Kysymys onkin siitä, käytämmekö aggressiotamme hyvään vai pahaan. Aggression käyttäminen hyvään on esimerkiksi urheilu tai ylipäätään parempaan ja rakentavaan suoritukseen pyrkiminen. Sen sijaan aggressio on valjastettu pahuudelle silloin, kun ihminen esimerkiksi passiivisaggressiivisena myrkyttää katkeruudellaan itsensä ja lähipiirinsä.

8. Joskus instituutiot ovat voimattomia pahuuden edessä. Tämä näkyi esimerkiksi siinä, miten pahasti YK epäonnistui Ruandan kansanmurhan ehkäisyssä. Silloin lienee oikeutettua, että poikkeukselliset yksilöt ja ryhmät ottavat aktiivisemman roolin pahuutta vastaan taistelussa.

9. Ryhmädynamiikkaan liittyvän pahuuden ytimessä on usein vääristynyt kansallistunne, jossa muita kuin ”omia” aletaan kohdella epäinhimillisesti ja epäinhimillistä kieltä käyttäen. Toisen ihmisryhmän epäinhimillistämisessä ensimmäinen askel fyysiseen väkivaltaan on etäännyttävä ja ihmisyydestä riisuva puhetapa (”torakka”, ”loinen” jne.). Kun toista ihmistä ei enää pidä ihmisenä, on tätä silloin paljon helpompi vahingoittaa fyysisesti – puhumattakaan mahdollisesta eri yksilöille aiheutuvasta mainehaitasta. Siksi on tärkeää myös kiinnittää huomiota siihen, miten puhumme muista ihmisistä.

10. Väkivaltaiseen pahuuden vastustamiseen tulee turvautua vain äärimmäisessä puolustustilanteessa. On myös tärkeää kunnioittaa etenkin kohtalaisen reilun ja toimivan valtion lakeja. Toisaalta on myös tärkeää tunnistaa, että valtioiden lait ovat joskus myös epätäydellisiä tai syrjiviä ja niitä kannattaa tarvittaessa muuttaa laillisin keinoin ennemmin kuin väkivaltaisella vallankumouksella. Vallankumous nimittäin johtaa usein anarkiaan ja syö lapsensa.

11. Pahuus on pohjimmiltaan heikkoutta. Kun yksilöiden tekemiä pahoja tekoja perkaa tarkemmin, taustalta paljastuu usein pelkoa, epävarmuutta, sokeutta omalle pimeälle puolelle, ymmärtämättömyyttä hyvyyden voimaa kohtaan sekä säälittävää ja halveksittavaa heikkoutta.

12. Jokainen voi taistella pahuutta vastaan. Todellinen pahuudesta vapautuminen edellyttääkin ennen kaikkea vastuunottoa omasta elämästä, virheistä ja omista pimeistä puolista.

13. Hengellisessä mielessä ihmisen voi vapauttaa kuitenkin pahuuden haitallisesta kierteestä ainoastaan Jumala. Hyvä ihminen tunnistaa ja tunnustaa Jumalalle pahuutensa. Pahuudesta vakavasti sairastunut ihminen sen sijaan pilkkaa nöyrää itsetutkiskelua.

14. Kaikki pahuus ei ilmene yhtä selvästi kuin esimerkiksi sotatilanteissa. Pahuus on usein arkista. Se tapahtuu joka päivä silloin, kun tuhoamme omaa ja lähipiirimme elämää katkeruudella, päihteillä tai jollain muulla itsetuhoisella käytöksellä. Se ilmenee myös silloin, kun teemme joko aktiivisesti tai passiivisesti pahaa muille tai luomakunnalle. Pahuus tulee näkyviin myös silloin, kun hyväksymme ja hiljaa seuraamme sivusta, kun toiselle ihmiselle tehdään vääryyttä.

15. Joskus pahuus on myös piilotettu rakenteisiin ja olosuhteisiin. On helppoa tehdä hyvää, kun omat olosuhteet ovat hyvät ja turvatut.

16. Vaikeudet opettavat paljon itsestä, elämästä, maailmasta, ihmisistä ja Jumalasta. Vaikeudet toimivat myös usein luovuuden parhaimpana lähteenä. Myös jokaisessa meissä olevan hirviön voi kesyttää ja käyttää eri muodoissaan hyvän edistämiseen. Tunne itsesi – niin hyvine kuin huonoine puolinesi!

17. Joskus pahuutta vastaan on taistelua ja omasta edusta luopumista. Pitkällä tähtäimellä elämä kuitenkin kannattaa muokata sellaiseksi, että hyvyyden ruokkiminen tapahtuu ikään kuin helposti, huomaamattomasti ja myös omaa etua palvellen. Tätä voi olla esimerkiksi ympäristöystävällisellä ja lompakkoa säästävällä autolla ajaminen. Tähän sopii hyvin se Aristoteleen ajatus, että tavat tekevät meistä joko hyvän tai pahan. Siksi oma elämäkin kannattaa kokonaisuudessa rakentaa siten, että se ruokkii ikään kuin huomaamatta ja automaattisesti hyvyyttä.

18. Oikeastaan oman pimeän puolen ja vajavaisuuden tunnistaminen ja sitä vastaan taistelu on äärimmäisen vapauttavaa. Se mahdollistaa muun muassa sen, että tehtyihin virheisiinkin voi suhtautua oppimisen näkökulmasta, rennosti ja ilman epätoivoon lankeamista tai liiallista itsesyyttelyä. Tärkeintä onkin se, että pyrkii kääntämään virheetkin eduksi hyvyyden tiellä.

19. Hyvyys ja ennen kaikkea Kristuksessa ilmennyt hyvyys tulee lopulta voittamaan tavalla tai toisella. Hyvyyden lopullinen voitto pahuudesta on väistämätöntä. Kysymys onkin jokaisen yksilön kohdalla se, haluanko kuulua voittajiin vai häviäjiin.

Edellä mainittujen syiden takia mielelläni joka kerta rohkeasti tunnustan jumalanpalveluksessa syntini Jumalalle ja vielä rohkeammin uskon sitä seuraavaan synninpäästöön. En kuitenkaan tiedä, sainko Sinut, arvoisa lukija, ymmärtämään, miksi kirkossa tunnustetaan synnit niin useasti ja miksi pidän sitä niin tärkeänä.

Vakuutuitpa tai et, osaa asian ehkä minua paremmin, tunteikkaammin ja taiteellisemmin ilmaista edesmennyt 2Pac. Hän kertoo alla olevasta linkistä löytyvällä musiikkivideolla 12-vuotiaan tytön tositapahtumiin perustuvan koskettavan tarinan. Tytön tarina kertoo, miten arkinen ja yhteisöissä lymyävä vastuuton pahuus johtaa usein hirveisiin ihmistragedioihin.

https://www.youtube.com/watch?v=NRWUs0KtB-I

Ps. 2Pac on muuten yksi suosikkiartisteistani jo 1990-luvulta lähtien ja sopii hyvin persoonaltaan tämän artikkelin teemaan, jossa hyvyyden ja pahuuden rajalinjat eivät kulje ihmisryhmien, vaan yksilöiden sisällä. Onkin sääli, miten äärettömän lahjakas ja karismaattinen artisti sekä näyttelijä kuoli luodista erittäin nuorena.

Pps. Väitöskirjani voit lukea täältä: https://helda.helsinki.fi/handle/10138/32840