Näkökulmani auttamistyöhön on muuttunut radikaalilla tavalla. Nuorempana olin klassisen kirkasotsainen ja naiivikin idealisti. Näin ihmiset ennemmin auttamisen objekteina eli sellaisina, joita pitää paapoa ja uskoa sinisilmäisesti kaikessa, vaikka he olisivatkin valhetta täynnä. Uskoin, että pelkkä materiaalinen apu muuttaa ihmisten elämän radikaalilla tavalla. Uskoin, että pelkkä raha, asunto, ruoka ja muu välttämätön hyödyke ajaa kaikki ongelmat pois.
Tuolloin en osannut kunnolla tunnistaa ihmisiä tai edes omaa itseäni motivoivia tekijöitä. Päässäni jyskytti lähinnä uhkaava Matteuksen evankeliumin uhkaava kuvaus viimeisestä tuomiosta (Matt. 25:31-46), jossa taivaaseen pääsyn ehtona näytti olevan se, onko auttanut nälkäisiä, kodittomia, vankeja jms. Teologisessa ja Raamattua tarkemmin tutkiessa, huomasin, että kertomus menee myös paljon syvemmällekin kristittynä olemiseen kuin vain ulkoisesti hyviin töihin.
Nyt kun olen ammatiksenikin tehnyt auttamistyötä jo jonkin aikaa, on näkökulmani auttamiseen monipuolistunut huomattavasti ja muuttunut radikaalistikin. Vaikka onkin totta, että auttaminen ja lähimmäisen rakkaus ovat kristinuskon kovaa ydintä, se ei enää mielestäni tarkoita sitä, että kristityn pitää muuttua naiiviksi, liian kiltiksi ja harmittomaksi kynnysmatoksi, joka uhraa oman elämänsä ja tarpeensa kokonaan muiden hyväksi.
Vaikka en kynnysmaton tiellä edennytkään täysin päätyyn asti, tunnistan sen vaarat. Kynnysmatoksi ryhtyminen ei nimittäin palvele ketään. Ensinnäkin kynnysmaton asemaan suostuva tekee väkivaltaa itselleen. Hän tuskin haluaa nähdä tilannetta, jossa korsto hakkaa kadulla ikäihmistä. Siitä huolimatta hän pieksee itseään vähintäänkin mielessään ja tukahduttaa oman ja pahimmillaan lähipiirin oikeuden hyvään elämään. Miksi toisen kaltoin kohdellun ihmisen suojeleminen on tärkeää, mutta ei oman itsen? Eikö Kristuskin kehottanut rakastamaan kuin itseä?
Toiseksi kynnysmatto antaa vaarallisen ja virheellisen viestin kaikille muille. Hän antaa erittäin epähoukuttelevan, aivan liian ankaran ja ankean kuvan kristillisyydestä. Kynnysmatto erehtyy luulemaan, että Jumalan kuvaksi luotu ihminen onkin todellisuudessa luotu hylkiön kuvaksi.
Kolmanneksi täysin alistetun ihmisen seurassa oleminen ei ole nautittavaa, vaan hyvin outoa ja myös kiusallista. Kynnysmaton seurassa oman mielen valtaa hyvänolon sijaan sääli. Tekee oikein pahaa katsoa ihmistä, joka on täysin henkisesti nujerrettu.
Koetko olevasi kynnysmatto? Jos koet, et ole yksin. Ensinnäkin lupaan rukoilla sinun puolestasi, että uskaltaisit arvostaa myös omia tarpeitasi ja siten tehdä myös lähipiirisi elämän siedettäväksi.
Toiseksi haluan muistuttaa Kristuksen esimerkistä. Vetäytyihän Hänkin ajoittain lepäämään, nautti ruoasta, pukeutui arvokkaasti jne. Osasipa Hän tarvittaessa osoittaa vihansakin tai pelkonsakin.
Kolmanneksi muutos kynnysmatosta vastuulliseksi ihmiseksi on hyvä aloittaa jo tänään pienin askelin. Opettele sanomaan kohtuuttomiin vaatimuksiin ei ja tee joka päivä vähintään yksi asia myös oman hyvinvointisi eteen. Ja jos haluat pelata tosi isoilla panoksilla, lähde rohkeasti tekemään töitä unelmiesi toteuttamiseksi!
Lopuksi on todettava, että joskus toki paras auttaminen on hyvin konkreettista aineellisen avun antamista tai esimerkiksi arkisen ystävällisyyden osoittamista. Auttaminen ei kuitenkaan voi koskaan poistaa myös ihmisen omaa halua parantua. En yksinkertaisesti voi auttaa sellaista ihmistä, joka ei halua tulla autetuksi tai paremmin sanottuna halua osallistua oman elämänsä parantamiseen. Sen sijaan sellaisen ihmisen auttaminen, joka oikeasti kaipaa apua ja hyviä neuvoja sekä on valmis tekemään sinnikkäästi asioita oman hyvinvointinsa eteen, on erittäin suuri ilo auttaa. Tällaisen ihmisen auttaminen on yksi parhaista ja miellyttävimmistä asioista maailmassa. Siinä on ikään kuin tuoksua kadotetusta viattomuuden tilasta paratiisissa.
”Päässäni jyskytti lähinnä uhkaava Matteuksen evankeliumin uhkaava kuvaus viimeisestä tuomiosta (Matt. 25:31-46), jossa taivaaseen pääsyn ehtona näytti olevan se, onko auttanut nälkäisiä, kodittomia, vankeja jms. Teologisessa ja Raamattua tarkemmin tutkiessa, huomasin, että kertomus menee myös paljon syvemmällekin kristittynä olemiseen kuin vain ulkoisesti hyviin töihin.”
Hyviä huomioita ja tärkeä kirjoitus. Blogistin viittaamassa profetiassa Jeesus sanoo: ”kaikki, mitä olette tehneet yhdelle näistä minun vähimmistä veljistäni”. Mikäli asiaa tarkastelee tiukasti Raamatun kontekstissa, niin Jeesus itse kertoo, ketkä ovat Hänen vähimpiä veljiään ja sisariaan ja äitejään (Mat.12:48-50). Hän viittaa pieneen laumaan, valittuihin.
Tiukan tunnustuksen sisäistäneellä kynnysmatolla on vaara, että hän ryhtyy valikoimaan autettavia ja hylkimään toisuskoisia. Tuskin uskonnollinen maailma tunnistaa niitä, jotka tekevät Jumalan tahdon. Ei juutalaisuuskaan tunnistanut kirkkauden Herraa. Miten kristillisyys pystyisi tunnistamaan Jumalan valittuja?
Valitut joutuvat vainotuiksi viimeisinä aikoina ja mikäli pysytään Raamatun esikuvissa, niin vainoajia tulevat olemaan kristityt ja ehkä muidenkin uskontojen edustajat.
Blogistin tapa nähdä vähimpinä veljinä jokainen uskonnosta riippumatta on hyvä tulkinta, koska se estää omien suosimisen: annan yösijan saman uskoiselle, mutta en oudolle, muukalaiselle, vieraan uskonnon edustajalle. Näitä jakolinjoja menee kristillisten liikkeiden välillä, miekka on heilunut ja roviot palaneet. Oikeamielinen, lammas, ei erottele ihmisiä uskonnon, kansallisuuden, ihon värin tmv. perusteella.
Parasta auttamista on yhtyeiskunnallisiin epäkohtiin vaikuttaminen kaikilla mahdolisilla etenkin poliittisella tasoilla.
Historiassa on lukuisa esimerkkejä yhden ihmisen mahdollisuudesta auttaa ratkaisevasti miljoonia lähimmäisiään. Naisen asema alkoi parantua Suomessa olenaisesti Ibsenin Nukkekodin teatteri-esityksen jälkeen ja naisasia ja työväestö alkoivat saada ymmärrystä pyrkimyksilleen Minna Ganthin ja ’Työmiehen vaimon’ mukana. (Kts Mikko Juva ’Valtionkirkosta kansankirkoksi’ H:ki 1960 ; Suomen Kirkkohistoriallinen Seura sivut 113, 115 ja 123)
Seppo Heinola :”Parasta auttamista on yhtyeiskunnallisiin epäkohtiin vaikuttaminen kaikilla mahdolisilla etenkin poliittisella tasoilla. ”
…sanoo paraskin sosialisti (?) -tietäjä. Kun tämän ”itikan ääni” ei koskaan kuulu eikä tule kuulumaan ”poliittiseen taivaaseen”, niin voisitko puolestani herätellä tämän sivuston poliittisilla tasoilla eläviä blogisteja, että poistaisivat blogeissaan olevat kommenttini, jotka olen uudelleen ilmoittanut asiattomiksi vastaus-painikkeen alla olevan ”ilmoita asiaton kommentti”-painikkeen avulla.
Seppo Heinola :”Parasta auttamista on yhteiskunnallisiin epäkohtiin vaikuttaminen kaikilla mahdollisilla etenkin poliittisella tasoilla. ”
Hölttä ”…sanoo paraskin sosialisti (?) -tietäjä.”
En ole sosialisti enkä tieäjä joten molemmat Tuulan adhominemit olivat ns. p…..ä.
Pitänee toistaa huomioni ja lähteeni:
Naisen asema alkoi parantua Suomessa olenaisesti Ibsenin Nukkekodin teatteri-esityksen jälkeen ja naisasia ja työväestö alkoivat saada ymmärrystä pyrkimyksilleen Minna Ganthin ja ‘Työmiehen vaimon’ mukana. (Kts Mikko Juva ‘Valtionkirkosta kansankirkoksi’ H:ki 1960 ; Suomen Kirkkohistoriallinen Seura sivut 113, 115 ja 123)
Voi lainata tarvittaessa tuonJuvan hienon teoksen, kuuluu kotikirjastooni.
Seppo Heinola :”En ole sosialisti enkä tieäjä joten molemmat Tuulan adhominemit olivat ns. p…..ä.”
Hätä ei lue lakia ja kun ensin ei tapahtunut mitään, ennätin jo pelätä, että näinkö kovasydämistä todella on ”kristillinen lähimmäisen rakkaus”. Sain kuitenkin viestini jälkeen O.Seppälältä sähköpostiviestin, jossa hän sanoi, että pyyntöni on kuultu ja että he tekevät parhaansa, mistä kiitos hänelle, joten toivottavasti nämä nyt ovat lopulliset jäähyväiseni tältä henk.koht. ”aasin sillaltani”.
Kristityt on kutsuttu kantamaan toinen toistensa kuormia, siis auttamaan toinen toistaan.
Moni hakeutuu juuri sen takia kirkon töihin jotta heille avautuisi auttamisen mahdollisuus . Kirkko onkin hyvä taustaorganisatio auttamiselle. Työ lähtee ihmisten avuntarpeesta eikä vain yksityisen työntekijän ispiraatiosta. Ammatti auttaminen on hienoa. Siinä jää oma minä taustalle ja kuitenkin onnistuessaan tuntee suurta tyytyväisyyttä.
Kun puhutaan työn tuottamasta tyytyväisyydestä alkaa syyttely siitä että persoona tekee auttamistyötä tunteakseen itsensä hyväksi tai tärkeäksi tai muuten omahyväiseksi. Mikään ei voi olla enemmän väärin. Auttamistyö kasvattaa. Vähitellen , monen vaiheen kautta, syntyy realistinen näkemys siitä mikä voisi lähimmäiselle olla hyväksi.
On hieno paradoksi siinä että mitä paremmin onnistuu auttamaan lähimmäistään niin sitä vähemmän itsekkääksi itsensä tuntee vaan voi kokea puhdasta, itsekyydestä vapaata, iloa siitä että onnistunut auttamaan lähimäisen elämän laadun kohottamisessa.