Suomen evankelis-luterilainen kirkkomme ei ole viime vuosina saanut kovinkaan paljon rakkauden tunnustuksia. Kirkkoa retuutetaan milloin liian tiukaksi, liian löysäksi; liian konservatiiviksi, liian liberaaliksi; liian pakolaismyönteiseksi, liikaa suomalaisuutta korostavaksi; liian homovastaiseksi, liian homomyönteiseksi jne. Damned if you do, damned if you don´t.
Tarkemmin miettiessä herää myös kysymys, onko kirkkoa koskaan kehuttu. Uudessa testamentissa Mestarimme ja Vapahtajamme kiteytti tämän dilemman oivallisesti: ”Johannes tuli, hän ei syö eikä juo, ja ihmiset sanovat: ’Hänessä on paha henki.’ Ihmisen Poika tuli, hän syö ja juo, ja ihmiset sanovat: ’Mikä syömäri ja juomari, publikaanien ja muiden syntisten ystävä!’ Mutta Viisauden teoista Viisaus tunnetaan!” (Matt. 11:18–19).
Vaikka pieni juutalainen haaramme onkin laajentunut maailman merkittävimmäksi uskonnoksi, on sen historia uskomattoman hyvän ja armon lisäksi myös kipujen ja kiistojen historiaa. Me kristityt emme ole osanneet aina aidosti kuunnella eri tavoin ajattelevaa, vaan langenneet omien näkemystemme pakkosyöttämiseen. Liian usein input on tukossa ja outputista puuttuu sordiino. Myös ulkopuolelta kirkkoa on syytetty joskus aiheellisesti, mutta usein myös aiheetta. #keisarinero #vapaa-ajattelijat
Erilaiset kiistat ja näkemykset lienevät kirkon osa myös tulevaisuudessa. Tärkeää olisi kuitenkin pohtia sitä, miten kirkkoa voisi uudistaa rakentavalla tavalla. Voisiko kritiikin esittää niin, että niin omat kuin toisenkin kristityn kasvot säästyisivät liialta häpeältä ja häpäisemiseltä? Voisiko kritiikin esittää niin, että se rakentaisi niin omaa kuin toisenkin hyvinvointia? Voisiko katseen siirtää hieman useammin negatiivisesta positiiviseen? Voisiko ottaa tavaksi hymyillä, kannustaa ja kehua enemmän? Voisiko rakastaa enemmän?
Tähän positiivisuuden savottaan aion antaa oman panokseni ja aloitan sen tänään:
Rakastan kirkkomme. Nuorena miehenä etsin totuutta ja aitoa välittämistä – löysin molemmat kirkostamme. Kirkollamme on hallussaan kaikkein suurimmat Jumalan lahjoittamat aarteet: usko, toivo, rakkaus, anteeksianto, välittäminen, sakramentit jne. Erityisen kunnostautunut kirkkomme on tieteen arvostamisessa sekä inhimillisen elämän ja etenkin kärsimyksen monipuolisessa ymmärryksessä. Kirkossamme on myös tilaa hengittää, eikä sen ongelmiin juurikaan kuulu hengellinen väkivalta. Tällaisen instituution palveluksessa on hyvä elää ja olla. Tälle kirkolle ja etenkin sen Herralle olen syvästi kiitollinen; olen noussut kuolemasta elämään.
Hyvää pohdintaa Voitto.
Ihmisen seksuaalinen identiteetti on hyvin monimutkainen ja herkkä alue. Kaikki ihmiset ovat määrättyyn ikään asti seksuaalisesti ikään kuin ”vapaita”, kunnes jotain tapahtuu. Harva muistaa omaa ensimmäistä seksuaalista stimulaatioita, jolloin seksuaalinen herääminen tapahtuu.
Omasta elämästäni voin sanoa, että ei ole ollut mitenkään itsestään selvää, että seksuaalinen viitekehys olisi ollut itseni sisään kirjoitettu automaatio jo syntymässä.
Kulttuurilla, läheisillä (tai niiden puuttumisella) ja ympäristöllä on ollut vahva merkitys siihen miten olen ”seksuaalisesti” rakentunut. On myös selviä todisteita siitä, että tietyissä olosuhteissa ihminen saattaa syttyä esim. eläimiin. Onko se normaalia? Siihen ei ole yhtä oikeaa vastausta, jollei tiedetä, mikä on normaalia.
Normaalista poikkeava seksuaalinen käytös on yleisempää kuin ajattelemme, ja on monen tasoista fetismiä ja addiktiota, joiden seurauksena normaali seksuaalinen käytös häiriintyy.(jos aikuisen miehen ja aikuisen naisen välinen yhtyminen on oletuksena normi.) Mikään tiede ei ole pystynyt vielä aukottomasti perustelemaan synnynnäistä seksuaalista taipumusta määrääväksi tekijäksi.
Lukkoon lyötyjä käsityksiä ihmisen seksuaalisesta suunt. ei kannata näin ollen tehdä puoleen jos toiseen.
Itse olen sitä mieltä, että ihmisten väliset ihastumiset ja rakastumiset pitää ymmärtää, sen viitekehyksen sisällä, että ihminen syntyy seksuaalisesti vapaaksi ja olosuhteilla on erityisen merkittävä vaikutus seksuaaliseen suuntautumiseen.
Itse olen lähtöisin ahdistavista oloista ja mennyt seksuaalisesti rikki ja ajautunut viettien vietäviksi, ilman mitään ohjausta. Nykyisin olen monesta parantunut, mutta silti edelleen ”ns.kävelykeppien” varassa kompuroiva aviomies.
Vammat ovat pysyviä, ja niiden kanssa joutuu elämään parantuen päivä päivältä.
Nämä kaikki ongelmat näen synnin seuraukseksi, joka maailmassa vaikuttaa langenneen ihmisen tähden.
Paavali sanoo:
”Mitä siis sanomme? Onko laki syntiä? Pois se! Mutta syntiä en olisi tullut tuntemaan muuten kuin lain kautta; sillä en minä olisi tiennyt himosta, ellei laki olisi sanonut: ”Älä himoitse”.
Mutta kun synti otti käskysanasta aiheen, herätti se minussa kaikkinaisia himoja; sillä ilman lakia on synti kuollut.”
Laki sanoo edelleen:
”Ettekö tiedä, että teidän ruumiinne ovat Kristuksen jäseniä? Ottaisinko siis Kristuksen jäsenet ja tekisin ne porton jäseniksi? Pois se!
Vai ettekö tiedä, että joka yhtyy porttoon, tulee yhdeksi ruumiiksi hänen kanssaan? Onhan sanottu: ”Ne kaksi tulevat yhdeksi lihaksi”.
Mutta joka yhtyy Herraan, on yksi henki hänen kanssaan.
Paetkaa haureutta. Kaikki muu synti, mitä ikinä ihminen tekee, on ruumiin ulkopuolella; mutta haureuden harjoittaja tekee syntiä omaa ruumistansa vastaan.
Vai ettekö tiedä, että teidän ruumiinne on Pyhän Hengen temppeli, joka Henki teissä on ja jonka te olette saaneet Jumalalta, ja ettette ole itsenne omat?
Sillä te olette kalliisti ostetut. Kirkastakaa siis Jumala ruumiissanne. 1.Kor.6
Vaikka Paavali puhuukin tässä Hengellisestä haureudesta, joka on valheessa elämistä, on siinä meille selvä esimerkki siitä, että vääryyden tunnustaminen on kaiken hengellisen elämän elinehto.
Omalle kohdalle voisin sanoa, että en tiennyt haureudesta mitään, ennen kuin laki sanoi: eläkää siveellisesti.
Jos homouden ei olisi katsottu olevan vastoin Jumalan tahtoa, niin kukaan ei tietäisi sen olevan syntiä, mutta nyt meillä ei ole millä kieltäisimme synnin.
Jos taas kiellämme synnin, niin Totuus ei ole meissä, sanoo Johannes kirjeessään.
”Mutta jos me valkeudessa vaellamme, niinkuin hän on valkeudessa, niin meillä on yhteys keskenämme, ja Jeesuksen Kristuksen, hänen Poikansa, veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä.
Jos sanomme, ettei meillä ole syntiä, niin me eksytämme itsemme, ja totuus ei ole meissä.
Jos me tunnustamme syntimme, on hän uskollinen ja vanhurskas, niin että hän antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä.
Jos sanomme, ettemme ole syntiä tehneet, niin me teemme hänet valhettelijaksi, ja hänen sanansa ei ole meissä.1.Joh.1
Minua itseäni on askarruttanut Uuden Testamentin (UT) suhde Jumalan asettamaan lakiin. Ehkä en vieläkään ymmärrä lain ja evankeliumin suhdetta täysin…mutta:
Jeesus sanoo että toisalta laki on voimassa pienintä piirtoa ja kirjainta myöten (Matt. 5, Luuk. 16) mutta toisaalta laki on ymmärrettävä kahta käskyä vasten (nk. kaksoiskäsky): Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi ja Jumalaa kaikesta sydämestäsi (Matt. 7:12, Matt. 22:40).
Jotkut ovat sanoneet että koska tuossä kaksoiskäskyssä on tuo jälkimmäinen kohta, on ne UT:n homokohdat ymmärrettävä ehdottomina kieltoina. Mutta omasta mielestäni se ei oikein sovi Jeesuksen julistuksen luonteeseen että nuo kohdat Matt 7:12 ja Matt 22:40 tarkoittaisivat että tuon lähimmäisenrakkauden lisäksi olisi jotain erityisiä lainkohtia, joita on noudatettava, vaikka ei ole ymmärrettävissä mitään maallista syytä että miten siinä tehdään lähimmäiseölle pahaa.
Minusta tässä tulee — anteeksi, että käytän ilmaisua liberaalien suurin kompastuskivi. Juuri tuo lain ja evankeliumin suhde ja rakkauden kaksoiskäsky. Tosin siihen myös voi kompastua moni konservatiivikin. Tunnustuskirjat puhuvat toiselle puolelle tietä nyykähtäneistä antinomisteista ja toiselle puolelle tietä nyykähtäneistä legalisteista. Olen itse ollut huomaavinani, että osa liberaaleista on selkeitä antinomisteja ja osa selkeitä legalisteja. Liberaalit yleensä, joko kieltävät lain joko osittain, tai sitten kokonaan. Ongelma ei ole mielestäni niinkään siinä, etteivätkö he osaisi lukea, vaan siinä, että he eivät ole sisäistäneet mielestäni Kristuksen evankeliumin koko syvyyttä ja leveyttä. Tosin, samaa vaivaa on varmasti monella konservatiivillakin, mutta yleensä konservatiivit eivät ryhdy sentään riisumaan Kristukselta ylösnousemusta ja Jumalan Pojan asemaa ja 100% synnittömyyttä ja 100% sovitusuhrin asemaa. Rakkauden kaksoiskäsky on 100% LAKIA. Luterilainen tunnustus opettaa asian käsittääkseni siten, että AINOASTAAN KRISTUS ON KYENNYT TÄYTTÄMÄÄN LAIN viimeistä piirtoa myöten. Luterilainen tunnustus myös tukeutuu käsittääkseni Uuden testamentin opetukseen siinä, että jos ihminen yrittää itse omilla toimillaan pelastua (täyttää lain) hän joutuu täyttämään sen viimeistä piirtoa myöten, ja kun hän yrittää tehdä sen, hän joutuu VT profeetan tavoin epätoivoon, ja joutuu toteamaan hukkuvansa. Yleensä konservatiiviset kristityt ovat joutuneet haaksirikkoon ja ovat joutuneet 100% asettamaan toivonsa yksinomaan Kristuksen ristinsovitustyöhön. Joskus olen pohtinut, että ainakin osa liberaaleista sen sijaan kuvittelee pelastuvansa omien tekojensa avulla, sillä heidän julistuksensa painopiste on usein pelkkää LAIN julistamista. Kuitenkin se, että minusta tuntuu, että osa ei ole juuri ymmärtänyt tuota pelastuksen valtavuutta Kristuksen ansion perusteella, he välineellistävät ihmisarvon juuri näihin kysymyksiin homoseksuaalisen käyttäytymisen sallimisesta, sekä vaikkapa esimerkiksi kysymykseen naispappeudesta. Konservatiiveille naispappeuskysymys lienee helpompaa hyväksyä, kuin homoseksuaalisen käyttäytymisen pitäminen Jumalan tahdonmukaisena lahjana. Asia päätynee siinä pääasiassa kahteen tähtäyspisteeseen. Kristillinen Jumalan sananmukainen normatiivi ja tavoiteltava ideaali on heteroseksuaalinen, elämänmittainen avioliitto. Tätä esimerkiksi Kuopion hiippakunnan piispa Jari Jolkkonen on opettanut avioliittokysymyksessä. Aina toki ideaali ei toteudu, mutta ajattelen, että konservatiivit ajattelevat, että ideaalia ei ole silti syytä purkaa, koska ideaali on hyvä ja oikea, vaikka se ei sitten aina toteutuisikaan. Toinen syy ideaalin purkamattomuuteen on se, että sen lisäksi, että laki ohjaa kristittyjä toimimaan Jumalan tahdon mukaisesti (vrt. vanhempi katekismuksen opetus laista, se osoittaa juuri synnin ja syyllisyyden, ja siten siis on romuttamassa taikka oikeammin romuttaa ihmisen omat tikapuut ja ajaa hänet Kristuksen ristinjuurelle armoa tarvitsevaksi armon kerjäläiseksi. Piispa Eino Sormusen katekismus oppikirjan mukaan, ”Kerjäläisiä me olemme”. Jos laki puretaan, ihmisistä tulee niitä omahyväisiä omavanhurkaita, jotka rakentelevat omia tikapuita taivaaseen. Kyse on siis lain 2. käytön vesittymisestä.
Laki ja Evankeliumi Jeesuksessa Kristuksessa (Sovitus ja Vapauttaminen Kristuksen ristinsovitustyön tähden) ovat siis keskenään jännitteessä, eikä sitä jännitettä pidä mennä lain vesittämisen tai lain tai evankeliumin vääristämisen kautta poistamaan.
Lainausmerkit pääsivät alkuosan Voitto Kotiahon tekstin ympäriltä puuttumaan. Anteeksi!
Juuri näin, lakia ja Armoa ei saa sekoittaa, mutta niitä ei myöskään saa erottaa toisistaan. Laki pysyy muuttumattoman loppuun asti ja Armo pysyy ehdottomana loppuun asti. Toista ei voi olla ilman toista, kuitenkin ne ovat sekoittamattomat, musta ja valkoinen.
Harmaata liejuvettä ei kukaan janoinenkaan voi juoda, varsinkin jos ”sekoittajat” sitä ihmiselle vielä tarjoavat puhtaana ja kirkkaana vetenä.
”Erityisen kunnostautunut kirkkomme on tieteen arvostamisessa sekä inhimillisen elämän ja etenkin kärsimyksen monipuolisessa ymmärryksessä. Kirkossamme on myös tilaa hengittää, eikä sen ongelmiin juurikaan kuulu hengellinen väkivalta. Tällaisen instituution palveluksessa on hyvä elää ja olla. Tälle kirkolle ja etenkin sen Herralle olen syvästi kiitollinen…”
Kiitos samoin!
Kiitos Marja-Sisko kommentista.
Hyvin kuvaat kirkon tilannetta. Teit niin tai näin, aina se on väärinpäin.
Luin viime viikolla Kai Sadinmaan Ilmestyskirjan, jossa hän mätkii kirkkoa kuin vierasta sikaa. Hän raivoaa kuin rakastettuunsa pettynyt ihminen, joka vetäytymisen sijaan haluaa kuuluttaa koko maailmalle, miten huono ja surkea rakastettu oikeasti on.
Minua se loukkaa ja aloin ihmetellä miksi. En tosin itse ole koskaan sillä tavoin moittinut kirkkoani, vaikka olen nähnyt paljon sellaista, mitä on ollut ikävä nähdä. Olen jopa ollut melkoisen häijyyden kohteena ja tiedän, mihin uskovaiset kykenevät.
Sitten tajusin, että rakastan kirkkoani niin kuin sinä. Oivallukseen auttoi mieleen noussut virren 164 säkeistö:
Ja vaikka maailmassa on kirkko vieras niin,
häväisty haavoitettu, revitty uuvuksiin,
sen pyhät vartiossa kuitenkin odottaa,
yön valta milloin päättyy ja aamu aukeaa.
Kiitos Sirkku kommentistasi ja hyvästä pohdinnasta. Uskon siihen vahvasti, että hyvien puolien näkeminen on tärkeää siksikin, että rakastavalla katseella rakkaus leviää.
Se ettei kirkossa ole hengellistä väkivaltaa on kyllä aika outo väite. Kirkon työntekijöiden joukossa on paljon uupuneita. Uupumisen takana taas usein löytyy hankalat suhteet. Savustamien on yksi hyvin yleinen tapa saada joku lähtemään. Tälle kaikelle tietysti voidaan antaa ihan joku muu nimike, kuin hengellinen väkivalta. Sitä se kuitenkin ihan varmasti on ja se on jopa tyypillistä kirkon työyhteisöissä.
Pekka, jos luet merkintäni tarkkaan, sanoin, että ongelmaa hengellisestä väkivallasta ei juurikaan ole. Suomessa ja toki muuallakin mahdollisuudet hengellisen väkivallan toteuttamiseen on helpompia pienissä ja hyvin kontrolloiduissa yhteisöissä. Tosin isommissa ja hyvin löyhästi jäseniään kontrolloivissa yhteisöissäkin sitä toki on, enkä missään nimessä väitä, etteikö kirkossamme sitä esiintyisi. Pointtini oli se, että oman kokemukseni mukaan ns. normaalissa luterilaisessa seurakunnassa on tilaa hengittää ja tilaa erilaisille ihmisille – ainakin isommissa kasvukeskuksissa. Oman kokemukseni mukaan moni työntekijä ja seurakunta-aktiivi on aivan normaali, fiksu ja hyvin käyttäytyvä suomalainen ihminen. Kirkon työntekijät (ainakin papit) tekevät tutkimusten mukaan tosiaan pidempää työviikkoa kuin muut ja tähän olisikin tärkeä tosiaan kiinnittää huomiota. Siinä olet oikeassa. Olen vahvasti sen kannalla, että jokaiselle kirkon työntekijälle tulee taata mahdollisuus myös monipuolisesti muuhunkin elämään.
Kiitos, erinomainen ja tarpeellinen ulostulo.
Kiitos Timo-Matti.
Hyvä kirjoitus.
Eikö Ut:n alkukirkko kuvaa aika hyvin luterilaisen kirkon nykytilaa, väittelyineen, kiistoineen, hapuilimisineen, oppikiistoineen. silmänpalvontoineen, kuten Paavalin oikaistessa Pietaria.
Kyselevä ja keskusteleva kirkko etsii suuntaa ajassa.
Missä ei keskustella ja väitellä eikä sallita erimielisyyttä, siellä ei ole vapautta.
Liberaalien ja konservatiivien väliset kiistat estävät ajamasta jommalle kummalle puolelle ojaa.
Kirkkoa uudistaisin palauttamalla Ut:n alkuperäiset sanamerkitykset. Silloin kirkolla olisi vastauksia ei ainoastaan kristityille, vaan ilosanoma kaikille luoduille.
Kiitos Tapio hyvistä huomioista. Tosiaan kirkonkin kanssa on ollut ja varmaan tulee olemaan, että ei mitään uutta auringon alla. Tämä johtuu jo pelkästään siitä, että me ihmiset olemme joskus hyvin erilaisia. Erimielisyyttä ja erilaisia näkökulmia tulee aina olemaan ja onkin hienoa, jos niistä voidaan avoimesti keskustella. Oikeastaan se, mitä peräänkuulutan blogimerkinnässäni on se, että tuo keskustelu tapahtuisi rakentavalla tavalla ja ilman toisen ihmisen mitätöintiä.