Eilen Espoon kapituli teki päätöksen, jossa Hyvinkään seurakunnan kappalaiselle Anne Blomqvistille annettiin varoitus rangaistuksena samaa sukupuolta olevien avioliiton siunaamisesta. Olen yksi kyseisen instanssin seitsemästä ääni- ja puheoikeutetusta jäsenestä. En voi luonnollisestikaan blogissani avata tai kertoa suljetun kokouksen keskustelusta tarkemmin. Kotimaa24 kuitenkin julkaisi eilen päätöksen (http://espoonhiippakunta.evl.fi/@Bin/576428/Samaa+sukupuolta+olevan+parin+avioliiton+siunaaminen+AB.pdf) perusteluineen uutisoidessaan aiheesta, joten siitä saa perustellun käsityksen, miksi kyseiseen ratkaisuun päädyttiin.
Päätös on ymmärrettävästi nostanut jonkin verran kohua sosiaalisessa mediassa. Aihe on ollut viimeisen 15 vuoden aikana kestosuosikki niin kirkollisessa kuin maallisessakin mediassa. Samana aikana myös yhteiskuntamme ja myös kirkon näkemys homoseksuaalisuuteen on muuttunut sallivammaksi. Myös omaa näkökulmaani asiaan olen tarkentanut ja pohtinut matkan varrella. Tieto esimerkiksi sukupuoleen liittyvästä moninaisuudesta on lisääntynyt viime vuosikymmenien aikana. Myös monien ihmisten aktiivinen toiminta on muuttanut yhteiskunnallista ja kirkollistakin ilmapiiriä sallivammaksi.
Nopeahko muutos sallivampaan suuntaan on myös herättänyt ainakin minun mielessäni sen kysymyksen, miten kirkon tulisi asiaan suhtautua tai kannattaako kirkon ylipäätään sanoa mitään kovin varmaa näkökulmaa asiaan. Kun esimerkiksi luin 2010-luvun vaihteessa silloisen virkanikin puolesta piispainkokouksen selvityksiä asiasta, huomasin, että niin Raamatun kuin tieteellisen tiedon perusteella voi hyvin päätyä hyvin niin kielteiseen kuin myönteiseen mielipiteeseen homoseksuaalien tasavertaisesta parisuhteesta. Seksuaalisuuteen ja seksuaalietiikkaan liittyvät kysymykset ovat toki vielä tätä rajattua teemaa paljon laajempi ja moninaisempi vyyhti. Siksi onkin tärkeää jatkossa myös pohtia, millä tavoin kirkkomme kannattaa ottaa ylipäätään seksuaalisuuteen ja perhesuhteisiin virallista kantaa.
Joka tapauksessa on selvää, että samaa sukupuolta olevien avioliittoon on perusteltua kirkon sisällä ottaa kumpi tahansa kanta. Samansuuntaiseen tulokseen päätyy myös Eila Helanderin piispainkokoukselle tekemä Selvitys Suomen evankelis-luterilaisen kirkon vihkioikeudesta luopumisesta ja avioliittoon vihkimisen merkityksestä kirkon identiteetille (2017). Vaikka perusteet olisivat olemassa myönteisellekin kannalle, kirkkomme virallinen linjaus on tällä hetkellä se, että avioliittoon vihkiminen tai siunaaminen on tarkoitettu vain miehen ja naisen väliselle parisuhteelle. Tuomiokapituli ei voi muuttaa tätä näkökulmaa, vaan se kuuluu kirkolliskokoukselle.
Henkilökohtaisesti toivon, että kirkolliskokous tekisi mahdollisimman pian ensinnäkin päätöksen, jossa todettaisiin, että kirkossa on perustellusti olemassa kahdenlainen näkökulma samaa sukupuolta olevien avioliittoon. Toiseksi toivoisin sitä, että kirkolliskokous laatisi teologisesti perustellun ja yhtäläisen kaavan, jossa niin hetero- kuin homoparien puolesta voidaan rukoilla (huom. nykyisissäkin kaavoissa nimenomaan rukoillaan siunausta). Kolmanneksi toivoisin, että kirkko selkiyttäisi avioliittoon liittyvää siunauksen teologiaansa Raamatun pohjalta. Nykytilanteessa keskusteluissa ja kannanotoissa avioliiton siunaamiseen liitetään nimittäin mitä erikoisimpia näkökulmia. Tarkemmin avioliiton siunauksen teologiaa avasin jo vuosi sitten tähän teemaan liittyvässä blogimerkinnässäni (https://www.kotimaa.fi/blogit/pappisasessorin-elamaa/).
Ps. Lopuksi on todettava, että olen aiheesta pyrkinyt asiallisesti ja kunnioittavasti keskustelemaan sosiaalisessa mediassa. Monet tuohon asialliseen keskusteluun pystyvät, mutta valitettavasti joukossa on paljon myös vihapuhetta viljeleviä ihmisiä niin homoseksuaalisuuden puolustajien kuin vastustajienkin joukossa. Vaikka tiedänkin, että vihan taustalla on usein pelko ja että on helpompi huudella digitaalisesti kuin kasvotusten, on joskus vihapuhetta vaikea ymmärtää. Erityisen vaikea sitä on ymmärtää siksikin, että sitä harjoittavat ihmiset tekevät vihapuheella hallaa usein myös ajamalleen asialle.
Jouni, kiitos rakentavista pohdinnoistasi. Minusta olennaista tässä on se, että luterilaisen teologian mukaan Jumala on antanut avioliiton niin kuin muitakin tehtäviä esivallan hoitoon. Kirkko tunnustaa täysiksi avioliitoiksi kaikki nekin siviilimenoin vahvistetut avioliitot, joiden kanssa kirkolla ei ole mitään tekemistä. Luterilaisen käsityksen mukaan papin vihkimys ei tuo avioliittoon itseensä mitään lisää (mutta parille kyllä siunausta ja muuta elintärkeää). Kirkon dokumenteissa sanotaan ihan selvästi, että siviilivihkimyksellä vahvistettu avioliitto on täsmälleen yhtä paljon avioliitto kuin papin vahvistama.
Jos esivalta hoitaa tehtävänsä huonosti tai väärin, kirkon tulee kehottaa sitä muuttamaan päätöksiään ja käytäntöjään. Ääritapauksessa kirkko voi tehdä kapinan esivaltaa kohtaan ja ottaa sen tehtäviä hoitoonsa. Kirkko arvosteli valtion aikeita muuttaa avioliittoinstituutiota. Kirkko ei kuitenkaan ole sanoutunut irti valtion avioliittolainsäädännöstä. Päinvastoin piispainkokous piti myös samaa sukupuolta olevien avioliittoja avioliittoina. Piispainkokous jopa piti mahdollisena niiden (siis avioliittojen, ei vain liiton osapuolten) puolesta rukoilua päiväjumalanpalveluksessa siinä missä muidenkin siviilivihkimyksellä vahvistettujen avioliittojen. Jos kirkko olisi halunnut jättää ne tunnustamatta avioliitoiksi tai sanoutua niistä irti, tätä ei ainakaan olisi pitänyt tehdä, koska tämä on mitä selkeimmin avioliiton tunnustamista kirkon itsensä sisällä. Se vertautuu siihen, että juuri rukoilemalla jumalanpalveluksessa esivallan puolesta kirkko tunnustaa esivallan. On ollut tapauksia, joissa kieltäytymällä rukoilemasta esivallan puolesta kirkot ovat kieltäytyneet tunnustamasta vallinnutta esivaltaa.
On silti selvää, että avioliiton laajentaminen samaa sukupuolta olevien välille ei ole kirkon perinteisen avioliittokäsityksen mukaista. Moni muukaan valtion asia ei ole kirkon käsityksen mukainen eikä kirkolle mieleen. Ei kirkko silti irtisanoudu niistä. Keisarin syrjäyttäminen ja tasavalta eivät taatusti olleet kirkon valtiokäsitysten mukaisia. Kirkko kuitenkin ymmärsi mukautua esivallan oikeuteen määrätä asioistaan ja alkoi rukoilla presidentin puolesta kun se aiemmin oli rukoillut keisarin puolesta. Kirkko tekee viisaasti, kun se antaa valtion hoitaa sille kuuluvat asiat, jos valtio ei muutu peräti saatanalliseksi kuten natsi-Saksassa, ja tottelee esivaltaa, kuten Paavali ja Luther kehottavat. Se on raamatullista ja muutenkin teologisesti mitä perustelluinta.
On toki hyvä, että kirkko myös kirkolliskokouksessa ja virallisissa dokumenteissaan toteaa niin valtiomuodon kuin avioliittoinstituution muutokset. Lähtökohtaisesti kirkko kuitenkin kunnioittaa niissä esivallan ratkaisuja. Ja hoitaa niitä koskevia palvelutehtäviään. Jollei, kirkon on tehtävä niistä selkeä irtisanoutuminen. Tähän tarvittaisiin kirkolliskokouksen päätös jos mihin. Tämä ei ole minusta yhtään sen valtiokirkollisempaa kuin mitä luterilainen teologia on.
Vesa Hirvonen
Vesa Hirvonen. Jo Uuden testamentin kirjeissä (!) kehotetaan rukoilemaan esivallan puolesta. Käytännöllä on siis jopa apostoliseen aikaan ulottuvat juuret. Annat selväsanaisesti ymmärtää, että kirkon pitäisi mielestäsi nyt sopeutua sen ulkopuolelta tulevan paineen edessä. En ymmärrä. Eivätkö vanhan kirkon tunnustajat ja marttyyrit kyenneet rukoilemaan esivallan puolesta ja samanaikaisesti kieltäytymään saman esivallan vaatimuksista, kun ne sotivat kristillistä uskonkäsitystä vastaan? Samalla en ole yllättynyt nykytilanteesta, kun ajatellaan asioita muutaman vuosikymmenen perspektiivistä. Yhtäältä koetaan jonkinlaisena pakkona sukupuolineutraalien avioliittojen hyväksyminen ja jopa kirkollinen siunaaminen/vihkiminen. Toisaalta ei ole vuosikymmeniin edes vakavasti yritetty saada heteropareja avioon vaan on hyväksytty näiden avosuhteet aina kummeiksi päästämistä myöten. Jotain on pahasti pielessä, kun väen väkisin halutaan vihkiä pieni vähemmistö eikä välitetä suuren enemmistön vihkimättömyydestä. Ja kumpikin menettely on samalla syvästi ristiriidassa kirkon perinteisen ymmärryksen kanssa.
Jouni Turtianen kirjoitti:
”Nyt tulemme Espoon tuomiokapitulin johtopäätökseen: kirkon avioliittonäkemyksen mukaan ei ole mahdollista kirkollisesti siunata sellaista avioliittoa, joka ei ole kirkon opin mukainen.”
Asia ei liene kuitenkaan näin selvä ja se tulee esiin kirkkojärjestyksestä.
Kirkkojärjestyksen mukaan (luku 2, §20) voidaan myös muutoin kuin kristillisen kirkon järjestyksessä solmittuja avioliittoja siunata: ”20 § Avioliitto, joka on solmittu muussa kuin evankelis-luterilaisen kirkon käyttämässä järjestyksessä, voidaan pyydettäessä siunata.”
Minulla ei ole tiedossa, onko kapituli harkinnut mahdollisuutta olla rankaisematta pastoria tähän pykälään vedoten. Ehkä Jussi Koivisto voi avata tarkemmin tämän kirkkojärjestyksen merkitystä päätöksenteolle.
Kari Latvus
Tuossa lauseessa lukee:”Avioliitto, joka on solmittu muussa kuin evankelis-luterilaisen kirkon käyttämässä järjestyksessä, voidaan pyydettäessä siunata.”
Siinä ei siis lue että avioliitto, joka ei muodoltaan vastaa evankelis-luterilaisen kirkon avioliitto-opetusta, voitaisiin pyydettäessä siunata.
Seikka miksi kirkossamme ei nykytilanteessa ole lupa toimittaa samaa sukupuolta olevan avioparin siunausta, ei ole byrokraattinen vaan fundamentaalinen. Kyse ei siis ole hallinnosta tai järjestyksestä, vaan opista.
Vesa Hirvonen :”…olennaista tässä on se, että luterilaisen teologian mukaan Jumala on antanut avioliiton niin kuin muitakin tehtäviä esivallan hoitoon.”
Ortodoksikirkon näkökulmasta olennaista on se, että avioliitto on juutalaisuudesta omaksuttu sakramentti, joka on miehelle ja naiselle annettu mahdollisuus ja velvollisuus.
Onko kaikki, mitä ei erikseen ole sallittu, kiellettyä? Vai olisiko kaikki, mitä ei erikseen ole kielletty, sallittua? Miten kirkon säädöksiin suhtaudutaan?
Martti Pentti
Kyse ei perimmälti ole säädöksestä vaan uskonymmärryksestä sekä siitä tuleeko yksittäisen papin sitoutua kirkon yhteiseen uskonymärrykseen. Kyse on perimmältään myös siitä mitä kirkko on. Perimmiltään kirkko ei ole hallinnollisilla säädöksillä rakentunut instituutio, vaan tunnustuksensa mukaisesti toimiva yhteisö, jolle hallinnolliset säädökset antavat vain toiminnallisen kehikon.
Kirkon papisto on sitoutunut opettamaan avioliitosta kirkon tunnustuksen mukaisesti. Tunnustuksen ajanmukaisen tulkinnan vahvistaa kirkolliskokous mm. kirkkokäsikirjan vahavistamisen yhteydessä. Toisin toimiessaan pappi samalla myös opettaa toisin, siis vastoin kirkon tunnustusta. Näin hän toimii vastoin pappislupaustaan.
Uskonymmärrys kuulostaa sanana arvokkaalta. Onko se käsitteenä selkeä? Onko kirkossamme laajaa yhteistä uskonymmärrystä keskeisten kristillisten dogmien ulkopuolella? Viittaan eri hengellisten liikkeiden poikkeaviin käsityksiin vaikkapa seurakunnasta ja virasta.
Kari Latvus, koska kyse on suljetusta kokouksesta, en voi avata tarkemmin esimerkiksi keskustelua. Oleellinen perustelu löytyy tuosta liitteestä, joka on tännekin linkitetty. Olen iloinen siitä, että tällä alustalla käyty keskustelu on ollut rakentavaa ja siitä on saanut itsekin uusia näkökulmia – toisin on ollut sosiaalisen median kanssa.
Hei Jussi,
en oleta, että yksityiskohtia referoitasiin julkisesti. Sen sijaan päätöksen perustelut on hyvä kuulla ja sen vuoksi olisi asialle eduksi jos päätöksen perusteluja avattaisiin tältä osin.
Avoimuus, jota olet omassa blogissasi hienosti jo vienyt eteenpäin, on aina suurta plussaa.
Kari
Kari Latvus
Kuten Jussi Koivisto toteaa päätöksen perustelut löytyvät Sari Anetjärven esittelytekstistä
http://espoonhiippakunta.evl.fi/@Bin/576428/Samaa+sukupuolta+olevan+parin+avioliiton+siunaaminen+AB.pdf
Suoralainaus esittelytekstistä;
”Kirkkojärjestyksen 2 luvun 20 §:ssä säädetään, että avioliitto, joka on solmittu muussa kuin evankelis-luterilaisen kirkon käyttämässä järjestyksessä, voidaan pyydettäessä siunata. Avioliiton siunaamisella toimituksena ei ole oikeusvaikutuksia, kuten avioliittoon vihkimisellä. Avioliiton siunaaminen on kuitenkin yhtä lailla kirkollinen toimitus, johon sovelletaan siten samoja periaatteita kuin kirkolliseen vihkimiseen. Kirkkokäsikirjan kaavoissa ja niin ilmaistuna koko kirkon tehtävän kannalta kummassakin toimituksessa keskeistä on siinä solmittavan tai jo aiemmin solmitun avioliiton siunaaminen. Avioliiton siunaaminen on erityisen selkeästi kirkon oppiin liittyvä asia, josta sillä on perustuslaillinen oikeus päättää.”
Niin ikään esittelytekstissä todetaan:
”Joissakin puheenvuoroissa on todettu, että kirkkokäsikirjan mukainen avioliiton kirkollinen siunaaminen olisi käytännössä lähellä piispainkokouksen ohjeistamaa parisuhderukousta ja että tämän vuoksi samaa sukupuolta olevan siviilivihityn avioliiton kirkollinen siunaaminen ei olisi yhtä vakava poikkeama kirkon säädöksistä kuin samaa sukupuolta olevien kirkollinen vihkiminen. Oleellista kuitenkin on, että vihkimisen tavoin myös avioliiton siunaaminen toteutetaan noudattaen kirkolliskokouksen hyväksymää kirkkokäsikirjan kaavaa, joka rakentuu kirkon voimassaolevalle avioliittokäsitykselle.
Anne Blomqvist on rakentanut oman avioliiton siunaamisen kaavan, jossa on yhdistelty avioliiton siunaamisen ja avioliiton vihkimisen kaavoja sekä omia sanamuotoja. Blomqvistin laatima kaava sisältää elementtejä, jotka on kielletty piispainkokouksen ohjeistuksessa.”
Samoin tekstissä todetaan:
”Kirkossa on käyty ja käydään keskustelua avioliittokäsityksestä ja parhaillaan kirkolliskokouksen käsittelyssä on edustaja-aloite kirkon avioliittokäsityksen laajentamiseksi. On mahdollista, että kirkolliskokous jossain vaiheessa tekee päätöksen kirkon avioliittokäsityksen laajentamisesta tai muuttamisesta. Epäselvyyttä ei kuitenkaan ole siitä, että kirkon avioliittokäsitys on tällä hetkellä miehen ja naisen välinen. On hyvä, että keskustelua käydään. Kuitenkaan keskustelu tai edes yleinen mielipide ei itsessään muuta kirkon virallista avioliittokäsitystä, vaan muutos on tehtävä kirkon omassa demokraattisessa päätöksentekojärjestyksessä kirkolliskokouksessa.”
Mitä perusteluja jäit siis vielä kaipaamaan Kari Latvus?
Jukka tuossa ehtikin jo vastaamaan. Kiitos siitä. Kiitos myös Karille kannustavista sanoista.