Eilen Espoon kapituli teki päätöksen, jossa Hyvinkään seurakunnan kappalaiselle Anne Blomqvistille annettiin varoitus rangaistuksena samaa sukupuolta olevien avioliiton siunaamisesta. Olen yksi kyseisen instanssin seitsemästä ääni- ja puheoikeutetusta jäsenestä. En voi luonnollisestikaan blogissani avata tai kertoa suljetun kokouksen keskustelusta tarkemmin. Kotimaa24 kuitenkin julkaisi eilen päätöksen (http://espoonhiippakunta.evl.fi/@Bin/576428/Samaa+sukupuolta+olevan+parin+avioliiton+siunaaminen+AB.pdf) perusteluineen uutisoidessaan aiheesta, joten siitä saa perustellun käsityksen, miksi kyseiseen ratkaisuun päädyttiin.
Päätös on ymmärrettävästi nostanut jonkin verran kohua sosiaalisessa mediassa. Aihe on ollut viimeisen 15 vuoden aikana kestosuosikki niin kirkollisessa kuin maallisessakin mediassa. Samana aikana myös yhteiskuntamme ja myös kirkon näkemys homoseksuaalisuuteen on muuttunut sallivammaksi. Myös omaa näkökulmaani asiaan olen tarkentanut ja pohtinut matkan varrella. Tieto esimerkiksi sukupuoleen liittyvästä moninaisuudesta on lisääntynyt viime vuosikymmenien aikana. Myös monien ihmisten aktiivinen toiminta on muuttanut yhteiskunnallista ja kirkollistakin ilmapiiriä sallivammaksi.
Nopeahko muutos sallivampaan suuntaan on myös herättänyt ainakin minun mielessäni sen kysymyksen, miten kirkon tulisi asiaan suhtautua tai kannattaako kirkon ylipäätään sanoa mitään kovin varmaa näkökulmaa asiaan. Kun esimerkiksi luin 2010-luvun vaihteessa silloisen virkanikin puolesta piispainkokouksen selvityksiä asiasta, huomasin, että niin Raamatun kuin tieteellisen tiedon perusteella voi hyvin päätyä hyvin niin kielteiseen kuin myönteiseen mielipiteeseen homoseksuaalien tasavertaisesta parisuhteesta. Seksuaalisuuteen ja seksuaalietiikkaan liittyvät kysymykset ovat toki vielä tätä rajattua teemaa paljon laajempi ja moninaisempi vyyhti. Siksi onkin tärkeää jatkossa myös pohtia, millä tavoin kirkkomme kannattaa ottaa ylipäätään seksuaalisuuteen ja perhesuhteisiin virallista kantaa.
Joka tapauksessa on selvää, että samaa sukupuolta olevien avioliittoon on perusteltua kirkon sisällä ottaa kumpi tahansa kanta. Samansuuntaiseen tulokseen päätyy myös Eila Helanderin piispainkokoukselle tekemä Selvitys Suomen evankelis-luterilaisen kirkon vihkioikeudesta luopumisesta ja avioliittoon vihkimisen merkityksestä kirkon identiteetille (2017). Vaikka perusteet olisivat olemassa myönteisellekin kannalle, kirkkomme virallinen linjaus on tällä hetkellä se, että avioliittoon vihkiminen tai siunaaminen on tarkoitettu vain miehen ja naisen väliselle parisuhteelle. Tuomiokapituli ei voi muuttaa tätä näkökulmaa, vaan se kuuluu kirkolliskokoukselle.
Henkilökohtaisesti toivon, että kirkolliskokous tekisi mahdollisimman pian ensinnäkin päätöksen, jossa todettaisiin, että kirkossa on perustellusti olemassa kahdenlainen näkökulma samaa sukupuolta olevien avioliittoon. Toiseksi toivoisin sitä, että kirkolliskokous laatisi teologisesti perustellun ja yhtäläisen kaavan, jossa niin hetero- kuin homoparien puolesta voidaan rukoilla (huom. nykyisissäkin kaavoissa nimenomaan rukoillaan siunausta). Kolmanneksi toivoisin, että kirkko selkiyttäisi avioliittoon liittyvää siunauksen teologiaansa Raamatun pohjalta. Nykytilanteessa keskusteluissa ja kannanotoissa avioliiton siunaamiseen liitetään nimittäin mitä erikoisimpia näkökulmia. Tarkemmin avioliiton siunauksen teologiaa avasin jo vuosi sitten tähän teemaan liittyvässä blogimerkinnässäni (https://www.kotimaa.fi/blogit/pappisasessorin-elamaa/).
Ps. Lopuksi on todettava, että olen aiheesta pyrkinyt asiallisesti ja kunnioittavasti keskustelemaan sosiaalisessa mediassa. Monet tuohon asialliseen keskusteluun pystyvät, mutta valitettavasti joukossa on paljon myös vihapuhetta viljeleviä ihmisiä niin homoseksuaalisuuden puolustajien kuin vastustajienkin joukossa. Vaikka tiedänkin, että vihan taustalla on usein pelko ja että on helpompi huudella digitaalisesti kuin kasvotusten, on joskus vihapuhetta vaikea ymmärtää. Erityisen vaikea sitä on ymmärtää siksikin, että sitä harjoittavat ihmiset tekevät vihapuheella hallaa usein myös ajamalleen asialle.
Ko. papin selityksessä kuulosti ainakin tyhmältä vedota siihen, ettei siunauksella ole juridisia vaikutuksia.
Miten se voi olla millään lailla merkittävä asia? Jos hän siunaisi bordellin, ydinjätettä suoraan Itämereen dumppaavan laitoksen tms, voisiko vedota ei-juridisuuteen?
Jori, lainaan tässä nyt vastaustani samaa aihetta koskien K24:n uutisoinnissa:
Koteja, työpaikkoja ja kouluja sekä muita julkisia rakennuksia voidaan toki siunata kirkkokäsikirjan mukaan, mutta niiden kaikkien kärkenä on siunata ne ihmiset, jotka asuvat, työskentelevät tai opiskelevat po. paikoissa.
Kirkkorakennusten / muiden sakraalitilojen vihkiminen käyttöönsä poikkeaa tästä, koska kirkkorakennukset vihitään Jumalan sanan julistamisen ja sakramenttien toimittamisen paikoiksi.
Itse en ole koskaan kieltäytynyt siunaamasta samaa sukupuolta olevia pareja. Teen sen kuitenkin aina kirkkomme järjestyksen mukaisesti: he saavat siunaukset messussa, kun tulevat ehtoollispöytään ja saavat messun lopussa Herran siunauksen. Tämä suurempaa siunausta en voi kenellekään luvata, sukupuolesta, identiteetistä ja suuntautumisesta riippumatta.
Nyt olisi hyvä muistaa kaiken propagandististen heittojen ja keskinäisen piikittelyjen keskellä, että avioliitosta puhuttaessa olemme aivan erilaisen asian äärellä kuin mikään näistä edellä mainituista. Kirkko voi siunata vain sellaisen avioliiton, joka on sen opin mukainen.
Sen sijaan kaikenlaisia ihmisiä ja kaikenlaisissa suhteissa olevia ihmisiä voidaan aina siunata, vaikka kirkko olisi näistä ihmissuhteista ja ihmisten henkilökohtaisista valinnoista mitä mieltä tahansa.
Ei ihmisiä jätetä siunaamatta siksi, että he elävät kirkon opin vastaisesti. Kuka meistä muuten voisi saada koskaan mitään siunausta?
Samaa sukupuolta olevien parisuhteen / avioliiton rukoushetkessä taas tuota erityistä avioliiton siunausta ei käytetä, ettei annettaisi vaikutelmaa, että kirkko siunaa sellaisen avioliiton, jota se ei voi pitää aitona avioliittona. Rukoushetki ei ole siis kirkollinen toimitus, eikä siinä saa käyttää avioliiton vihkimiseen tai sen siunaamiseen kuuluvia osia.
Voisin kuitenkin itse käyttää samaa sukupuolta olevien rekisteröidyn parisuhteen/avioliiton rukoushetken lopussa Herran siunausta, jossa nämä (kaikki läsnä olevat) ihmiset siunataan. Herran siunaushan kuuluu jokaiseen messuun ja myös vapaaseen rukoushetkeen sovellettavaksi.
Tätä ei kaiketi kukaan voi papilta kieltää, koska tällaiseen virkaan pappi on vihittykin: lausumaan Herran siunaus kokoon tulleelle seurakunnalle (siunaus on latinaksi “benedicare”, kirjaimellisesti “puhua hyvää” näistä koolla olevista ihmisistä).
Anne Blomqvist (tai kukaan muu tuomiokapitulille tiliä tekemään joutuneista papeista) tuskin olisi saanut minkäänlaista rangaistusta siitä, että olisi rukoillut samaa sukupuolta olevien parien kanssa ja puolesta ja siunannut kokoon tulleen seurakunnan Herran siunauksella. Se olisi mennyt aivan yhteisten pelisääntöjen mukaisesti.
Hän ja muut kapitulille tiliä tehneet papit valitsivat toisin. He halusivat pelata omilla säännöillä ja asettaa oman avioliittokäsityksensä kirkon yhteisen avioliittokäsityksen edelle. Valitettavasti.
Haluamme kuitenkin puhua heistä hyvää Jumalalle.
Jouni, eikö kuitenkin ole näin: 1) voisit siunata vaikka parturiliikkeen, siihen ei olisi ainakaan teologista estettä, ja 2) et siunaisi bordellia.
Jori, totta: en voisi siunata sellaista, mikä on vastoin kirkon oppia (vaikka tietäisin, että seurakuntalaiseni tai jopa sen papitkin kävisivät tuossa bordellissa).
Hiusten leikkaamista ei ole tietääkseni Raamatussa kielletty muilta kuin nasiirilupauksen tehneiltä (4 Moos 6. luku). Vieraissa käyminen on (taisi olla kuudes pykälä Kymmenessä käskyssä).
Siksi julkinen siunaus ulottuisi tässä tapauksessa parturiliikkeen henkilökuntaan ja siellä käyviin asiakkaisiin.
Mitä tulee taas prostituoituihin, niin jokaisen prostituoidun, joka on tullut yksityisesti pyytämään esirukousta elämäänsä, olen AINA myös siunannut. Ja jokaisen bordelliin hairahtuneen asiakkaan, joka yksityisesti (tai miksei myös julkisesti!) on syntinsä tullut minulle tunnustamaan, olen myös AINA siunannut.
Looginen johtopäätös edellisestä: ihmisiä siunataan, ei rakennuksia / instituutioita. Niin Jumala toimii.
Varmasti Espoon kapitulilla olisi ollut mahdollisuus tehdä toisenlainenkin päätös, kun kysymyksessä oli solmitun avioliiton siunauksesta! Itse en kannata kapitulien rankaisuja sateenkaaripareja vihkineiden pappien osaltakaan, mutta ne vielä sentään ovat kuitenkin konservatiivisuudessaan nykytilanteessa jotenkin käsitettävissä. Mutta tämä Espoon päätös ei!
KP, kannattaisiko tässä asiassa pohtia asiaa nimenomaan siitä näkökulmasta, jossa tuomiokapitulilla on toimivaltaa – ei sellaisessa asiassa, jossa sillä ei sitä ole?
Tuomiokapituli voi päättää vain pappiensa toimien oikeellisuudesta suhteessa siihen, mihin ovat pappisvalassaan sitoutuneet ja mitä kirkko opettaa. Kirkolliskokous taas päättää siitä, mikä on kirkollinen avioliitto ja keitä siihen voidaan vihkiä.
Eikö tämä ole mielestäsi pelisääntöjen mukaista?
Mielelläni myös kuulisin sen, mikä olisi ollut parempi päätös. Jos nimittäin nyt olisi nostettu kädet ilmaan ja esitetty, että kirkolla ei ole virallista kantaa, mitä siitä olisi seurannut seuraavalla kerralla? Meillähän on esimerkkejä Lapuan hiippakunnasta siitä, että sielläkin pappi toimitti ihan omalla tavallaan kastetoimituksen ja vastoin kirkon tarkkoja ohjeita. Pitäisikö kaikki tällaiset asiat painaa villaisella ja jättää tekemättä se tehtävä, mikä meille kapitulin jäsenille on määrätty? Ainakin itse joudun myös miettimään isompaa kuvaa.
Kiitos, Jussi, asiallisesta ja hyvästä tilannekuvauksesta toimessasi asessorina. Arvostan todella paljon sitä, että pelaat sovituilla säännöillä, vaikka itse tunnet kipua siitä, että yhteiskunnan ja kirkon avioliittokäsitykset eivät ole yhdenmukaiset ja ehkä sinun omaan ajatteluusi sopivammat.
Kiitos Jouni kannustavasta viestistäsi. Minä arvostan vastavuoroisesti sinun asiallista ja kannustavaa tapaasi todella paljon. Mielenkiintoista on muuten se, että viime viikolla sain hirveän määrän somessa kuraa, kun puolustin seksuaalivähemmistöjen oikeuksia. Tänään taas olen saanut kuraa hirveät määrät muilta seksuaalivähemmistöjen oikeuksien puolustajilta (persoonaan menevää haukkumista, uhkailua jne.), kun pyrin perustelemaan eilistä päätöstämme. Mielenkiintoisia aikoja elämme.
Jussi,
näinhän se menee. Mutta ole huoleti, ei sinun silmässäsi ole tukkia (vaikka joku niin väittääkin). Sinä toimit pelisääntöjen mukaan niinkuin tehtäväsi on/katsot asioita isommasta kuvasta, et niinkuin joku yksityinen ihminen haluaisi sinun toimivan.
Kiitos Salme kannustavasta kommentista.
Jouni, kyllä piispat pitivät syksyn 2016 selonteossaan samaa sukupuolta olevien avioliittoa avioliittona. Sen puolesta todettiin voitavan rukoilla päiväjumalanpalveluksessa niin kuin muidenkin avioliittojen. Näin siitä huolimatta, että avioliiton osapuolina eivät ole kirkon perinteisen käsityksen mukaisesti mies ja nainen.
Vesa Hirvonen
Vesa Hirvonen :”…kyllä piispat pitivät syksyn 2016 selonteossaan samaa sukupuolta olevien avioliittoa avioliittona.”
Ehkä piispakunta vain halusi välttää ”kiintiönaisten” raivoa joko seksuaalisesta häirinnästä tai syrjinnästä tai muusta ”normatiivisudesta”, joka olisi seurausta siitä, että he olisivat vain halunneet olla kuten Jeesus ja hänen apostolinsa, vailla ainoatakaan naista.
Vesa, tästä asiasta voidaan tietysti käydä semanttista väittelyä vaikka maailman tappiin, mutta siitä, että tunnustaa valtion lain oikeaksi valtiossa, ei seuraa, että se olisi laki myös kirkossa, jolla on perustuslaillinen oikeus päättää tässä asiassa omasta laistaan.
Kausaalisuus lainsäädännössä ei toimi yli perustuslain. Sen saivat huomata myös sote-valmistelijat, kuten varaan olet huomannut.
Kiitoksia selvityksestä Jussi Koivisto.
Tutustuin tuomiokapitulin sinulla julkaistuun tiedotteeseen ja tehtyyn päätökseen, Luin myös Anne Blomqvistin selvityksen. Nähdäksenne olette tehneet tuomiokapitulissa hyvää ja täsmällistä työtä.
http://espoonhiippakunta.evl.fi/hallinto_lakiasiat/hallintotiedotteet/hallintotiedotteet/hallintotiedotteet-2017/
Itse asian suhteen pallo on nyt kahdella taholla. samanaikaisesti kun kirkolliskokouksen perustevaliokunta työstää omaa mietintöään aloitteeseen kirkon avioliittokäsityksen laajentamisesta eri tuomiokapituleissa ratkotaan nykytilaa käytännön tapausten kautta.
Tahtotilan ilmaus on selvä: kirkkomme papisto on edelleenkin hiippakuntiensa kaitsennassa. Niinpä polulta poikenneille annetaan varoitus. Tästä on muodostunut eri hiippakuntien yhteinen linja.
Eri asia sitten kuinka pitkälle tällä linjalla mennään. Varoitus on nimityksensä mukaisesti varoitus, tilaisuus korjata toiminta. Entä jos henkilö toimii jatkossakin samoin varoituksesta huolimatta? Onko mietitty missä vaiheessa menee pappisvirka jäähylle?
Kiitos Jukka kommentistasi. Valitettavasti en voi kommentoida tulevia mahdollisia tapauksia.
Yst. t.
Jussi
Aivan.
Kysymys olikin retorinen, esitetty tietoisena siitä ettei tuomiokapitulin jäsenet voi antaa asiaan liittyviä ennakkolausuntoja.
Miten on päädytty siihen tulokseen, että sallivuus on lisääntynyt?
..kirkossa
Kun jotain sallitaan, jotain varmaan lakataan sallimasta. Kun erilaisuus hyväksytään, ei samanlaisuus ole enää ylpeyden aihe.
Jussi, haluan ensinnäkin kiittää Sinua siitä, että kirkollisena päätöksentekijänä asetut avoimesti julkisuudessa keskustelemaan tehdyistä päätöksistä. Se on uutta ja erittäin tervetullutta avoimuutta kirkossamme. Toiseksi haluan pyytää anteeksi niiden samaa sukupuolta olevien vihkimistä ja siunaamista kannattavien puolesta, jotka ovat epäasiallisesti hyökänneet kimppuusi. Kolmanneksi haluan hahmotella vastausta kysymykseesi, mikä olisi ollut parempi päätös.
Espoon kapitulin paperissa on nähdäkseni kaksi erityisen ongelmallista kohtaa:
1) S. 3 ylhäällä kapituli toteaa, että ”Blomqvistin kaava sisältää elementtejä, jotka on kielletty piispainkokouksen ohjeistuksessa”. Piispainkokouksen rukousohjeistus v. 2011 tehtiin rekisteröityjä parisuhteita ajatellen. Kun piispat syksyllä 2016 ohjeistivat rukousohjeistuksen soveltamista samaa sukupuolta olevien avioliittoihin (joita he selvästi pitivät avioliittoina), ohjeisiin ei sisältynyt kieltoja käyttää avioliittoon liittyviä rukous- ym. elementtejä (toisin kuin rekisteröidyn parisuhteen tapaukseen annettuihin ohjeisiin selkeästi sisältyi). Ohjeistuksen soveltaminen avioliittojen tapaukseen tehtiin ilmeisesti tarkoituksella väljäksi. Miksi Espoon kapituli puhuu ”kielletyistä elementeistä”, kun sellaisia ei piispainkokouksen syksyn 2016 ohjeistuksessa enää mainita?
2) Toiseksi ss. 4-5 ohitetaan melko kevyesti vihkimisen/siunaamisen puolustukseksi esitetty argumentti, että mahdollisen vihki/siunauskiellon pitäisi olla kirkkojärjestyksessä tai kirkkolaissa, koska sillä tasolla kirkossamme seurakuntalaisille yhtäältä taataan oikeus toimituksiin ja toisaalta rajoitetaan oikeuksia niihin. Kukaan ei ole väittänyt, että vihkimisen/siunaamisen edellytyksistä pitäisi kaikkien yhdyskuntien kohdalla säätää laissa tai kirkkojärjestyksessä. Vihkimisen/siunaamisen edellytyksistä pitää säätää laissa tai kirkkojärjestyksessä NIIDEN uskontokuntien tapauksessa, joilla muutkin vastaavat rajoitukset on annettu kirkkojärjestyksessä tai kirkkolaissa.
Mielestäni parempi päätös tulisi, jos kapituli ottaisi nämä näkökohdat huomioon, kun sille mitä ilmeisimmin tehdään oikaisupyyntö päätöksestä.
Vesa Hirvonen
Vesa, lämmin kiitos kannustavasta kommentista ja anteeksipyynnöstä, vaikka minulla ei koskaan ole esimerkiksi sinun toiminnastasi ollut mitään moittimista – päinvastoin. Nytkin harjoitat juurikin sitä rakentavaa keskustelua, joka edistää asiaa. Lämmin kiitos siis rakentavista näkökulmistasi asiaan. Pistän ne muistiin ja pohdintaan.
Aurinkoista päivänjatkoa toivottaen,
Jussi
Tietoisena siitä, ettei Jussi viu tuomiokapitulin jäsenenä asiaa kommentoida kiinnittäisin Vesan esittämään kohtaan 1 kaksi huomiota:
Piispojen vuonna 2016 antaman ohjeen tarkoitus on ilmiselvästi sellainen, että kirkon avioliittokäsitys pysyy 1.3.2017 lakimuutoksesta riippumatta, ei vain muodollisesti, vaan myös käytännössä muuttumattomana. Instituutio joka tätä käsitystä voi muuttaa on kirkolliskokous.
Koska samaa sukuopolta olevien välisessä avioliitosta on juridisesti kyse avioliitosta, on selkeintä että siitä myös käytetään käsitettä avioliitto, kuitenkin sekoittamatta käsitettä kirkon avioliittokäsitykseen. Ei siis käytetä mitään kiertoilmaisua, vaan todetaan, että henkilöt ovat solmineet maistraatissa avioliittolain tarkoittaman avioliiton.
Kirkon avioliittokäsitys ei tule yhteiskunnan lainsäädännöstä, vaan luomiskäsityksestä. Lakimuutoksen jälkeen kyse on yhteiskunnallisen järjestyksen kannalta avioliitosta, mutta lakimuutos ei kuitenkaan ole muuttanut luomisjärjestystä. Sikäli jos kirkossa tulkitaan luomisjärjestystä uudella tavalla ja sitä kautta muutetaan avioliittokäsitystä, avioliittokäsityksen muutoksen peruste ei ole lakimuutos, vaan teologinen uudelleen arviointi.
Sen kaltainen ajatusmalli, että yhteiskunnan lakimuutos muuttaisi samalla kirkon oppia, ellei kirkko itse toisin päätä, perustuu aivan toisenlaiseen kirkkokäsitykseen , verrattuna nykyisen kirkkolakimme linjaamaan käsitykseen kirkosta.
Jukka, luterilainen kirkko tunnustaa valtion oikeuden hallinnoida avioliittoa. Kirkon OPIN mukaan avioliitto on valtion asia. Jos luet uudelleen piispainkokouksen selvityksen syksyltä 2016, huomaat, että piispainkokous tunnustaa samaa sukupuolta olevien avioliitot avioliitoiksi ilman sarvia ja hampaita, piispat eivät käytä ilmaisuasi ”avioliittolain tarkoittama avioliitto”. Tämän osoittaa sekin, että samaa sukupuolta olevien avioliitojen puolesta todetaan voitavan rukoilla päiväjumalanpalveluksessa samoin kuin muidenkin siviilivihkimisellä vahvistettujen avioliittojen. Se että piispainkokouksen mukaan papit eivät nykytilanteessa voi vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja ei johdu siitä, ettei samaa sukupuolta olevien avioliittoja pidettäisi avioliittoina (vaikka niissä osapuolina eivät olekaan yksi mies ja yksi nainen).
Vesa Hirvonen
Vesa, mielenkiintoisia näkökohtia. Kiitos niistä. Kysyisin kuitenkin, eikö ole loogista, etteivät piispat ryhdy haastamaan Suomen valtion laissa määriteltyä avioliittoa, vaan puhuvat siitä vain ”avioliittona” (terminus technicus)?
Vastavuoroisestihan valtion laissa puhutaan vain ”avioliitosta”, vaikka se olisi solmittu siviiliviranomaisen edessä tai kirkollisesti (tai esim. Karhun Kansan toimesta muinaissuomalaisen uskon mukaisesti).
Lainsäätäjä ei ota kantaa vihkioikeuden saaneen yhteisön avioliittonäkemykseen, koska sillä ei ole juridista merkitystä, kun kerran vihitään Suomen lain mukaisesti.
Toisin kuin valtiolle, kirkolle sen sijaan on merkityksellistä, millainen on sen vihkikäytännön taustalla oleva avioliittonäkemys. Ja tämä ratkaisee sen, ketä kirkko / pappi voi vihkiä.
Nyt tulemme Espoon tuomiokapitulin johtopäätökseen: kirkon avioliittonäkemyksen mukaan ei ole mahdollista kirkollisesti siunata sellaista avioliittoa, joka ei ole kirkon opin mukainen.
Dissonanssi syntyy siitä, että kirkon opin mukaan avioliitto on toisaalta sekä Jumalan säätämys (miehen ja naisen välinen liitto) että valtion asia (esivalta-oppi). Tämä kirkon oppi valtion roolista on luonnollisesti syntynyt tilanteessa, jossa sekä kirkon että valtion avioliittonäkemys oli identtinen.
Edellisestä johtuen on myös loogista, että valtion avioliittonäkemyksen muututtua, kirkon esivalta-oppi avioliiton osalta on kriisiytynyt, kun kirkon avioliittonäkemys ei ole muuttunut.
Jos tässä ei olisi mitään ongelmaa ja esivalta-opin mukaan voisimme vain ryhtyä vihkimään samaa sukupuolta olevia pareja ilman kirkon omaa erillistä päätöstä, miksi ihmeessä kirkolliskokoukseen on tuotu edustaja-aloite kirkon avioliittonäkemyksen ”laajentamiseksi”?
Eikö tämä osaltaan todista, että em. dissonanssiin haetaan ratkaisua – ei esivalta-opin muuttamiseksi – vaan kirkon avioliittonäkemyksen muuttamiseksi yhdenmukaiseksi valtion avioliittonäkemyksen kanssa?
Mielestäni tämä nimenomaan osoittaa, että kirkko tarvitsee avioliittoasiassa oman erillisen päätöksen, jos se halua ryhtyä vihkimään samaa sukupuolta olevia pareja valtion muuteutun avioliittonäkemyksen mukaisesti.
Jos taas mitään ei muuteta, kirkko vihkii vain eri sukupuolta olevia pareja, kuten tähänkin saakka. Kirkko puhuu kummassakin tapauksessa ”avioliitosta”, koska esivalta on niin päättänyt. Näin se tekisi vaikka esivalta olisi päättänyt laillistaa polygamian.
Mutta kirkon oma avioliittonäkemys estää vihkimistä avioliittoon / siunaamasta muita kuin eri sukupuolta olevia, yhden naisen ja yhden miehen kerrallaan.
Espoon tuomiokapitulille pisteet selkeästä ja hyvin perustellusta päätöksestä. Ja Jussille vielä kerran pisteet loogisuudesta ja uskollisuudesta pappisvalaansa kohtaan.
Kirkko siis, tai ainakin Espoon hiippakunta, jakaa ihmiset niihin joita voidaan siunata ja niihin joita ei voida. Aivan selvästi siellä ei ymmärretä homoseksuaalisuuden olemusta ja sitä että homoseksuaalisilla ihmisillä ei ole valinnan mahdollisuutta avioitua jonkun muun kun omaa sukupuolta olevan kanssa.
Tuomion sanoma on se, että jos homoseksuaaliset haluavat elää siunatussa parisuhteessa, niin heidän on ”luovuttava” homoudesta ja valittava toista sukupuolta oleva partneri. Luulen että jopa tuomiokapitulin jäsenet hyvin koulutettuina ymmärtävät miten absurdi heidän kannanottonsa homoseksuaalisten näkökulmasta on.
Nyt he levittelevät käsiään ja valttavat sitä että heidän oli pakko tehdä näin onneton päätös mutta laki on laki eikä sille voi mitään. Tämä on tietenkin turhaa puhetta. Kaikkia lakeja tulkitaan . Nyt tiedämme miten Espoon tuomiokapiluli tukitsee niitä.
Tässä on siis lähdetty kirjaimen ankarasta soveltamisesta eikä huomioda sitä mikä on siunauksen henki. Muistaakseni niitä harvoja tuomioita joita Jeesus julisti, koski juuri sellaisia fariseuksia jotka elivät lainkirjaimen eikä lain hengen mukaan.