Vuosi sitten hiljaista viikkoa vietetiin hieman samanlaisissa tunnelmissa. Kirkon ison paaston aikaan sattui myös silloin kovia Korona-toimia. Tällä kertaa olen aistinut, että tunnelma on kuitenkin Suomessa viime vuotta turhautuneempi, masentuneempi ja väsyneempi. Se ei ole mikään ihme mm. pitkän eristäytymisen takia. Moni on menettänyt toimeentulonsa ja terveytensä.
Synkissä tunnelmissa elettiin myös noin pari tuhatta vuotta sitten ensimmäisellä hiljaisella viikolla. Poikkeuksellista innostusta, syvällisyyttä, ihmetystä ja ristiriitaakin aikaansaanut Jeesuksen ympärille muodostunut kansanliike oli tulossa matkansa loppuun – tai ainakin siltä vaikutti.
Ensin Jeesus vangittiin kyseenalaisin ja sekavin perustein, hänen opetuslapsensa ja läheisimmät ystävänsä hylkäsivät tai pettivät hänet kaikkein tärkeimmällä ja vaikeimmalla hetkellä, häntä kidutettiin käsittämättömällä julmuudella, hänet häpäistiin, häntä pilkattiin ja lopulta hänet murhattiin ristille tuskallisen kuoleman kautta.
Synkempää, hirveämpää ja ankeampaa loppua tuskin olisi voinut kuvitella tuolle kansanliikkeelle ja ennen kaikkea sen Mestarille. Näytti siltä kuin koko maailman pahuus olisi vyörytetty hänen päälleen. Kaikkein pahinta oli, että Jeesus näytti kokeneen myös itse Isän hylkäävän hänet.
Aika ajoin nykyäänkin saamme lukea uutisista hirveistä ihmiskohtaloista tai sitten nuo hirveät asiat saattavat tapahtua juuri Sinulle, arvoisa lukija, tai minulle. Ne saattavat herättää Jumalan suuntaan kysymyksen: ”Miten tällaista voi tapahtua?” tai ”Miksi?”. Tai sitten ne voivat herättää myös syvän rukoushuokauksen: ”Auta!”
Käsittämättömän pahuuden ja kärsimyksen edessä emme kuitenkaan välttämättä saa suoraan rukousvastausta. Sen sijaan saatamme joutua pitkänkin aikaa kulkemaan pimeässä autiomaassa. Tuossa pitkässä autiomaassa onnellinen loppu voi näyttää täysin mahdottomalta. Voi jopa tuntua, että toivo ja kaikki elämänilo on kadonnut matkan varrelta. Tällaista tuskaa Mestarimmekin todennäköisesti koki ristillä – kidutetun aikakäsityshän muuttuu siten, että aika kuluu auttamattoman hitaasti.
Usein juuri epätoivoisimmalla ja pimeimmällä hetkellä me myös käännymme kaikkein voimakkaimmin Jumalan puoleen. Rukous ei ole enää totuttuja sanoja, vaan siihen yhtyy kaikkein pienimmätkin solut kehostamme. Saattaa tuntua siltä, että koko keho huutaa Jumalan puoleen. Jostain syystä me ihmiset olemme sellaisia, että suurimmassa hädässä meistä yleensä tulee kaikkein uskonnollisimpia.
Usein tuon kaikkein synkimmän hetken jälkeen myös tapahtuu kaikkein ihmeellisimpiä asioita. Synkimmällä hetkellä Jumala usein näyttää suurimman voimansa ja armonsa. On kuin Hän juuri voimien loppuessa laittaisi valot päälle ja näyttäisi tarinan loppuhuipennuksen, mikä onkin oikea yllätyskäänne. Yhtäkkiä koko pimeä vaellus saa merkityksensä. Ja vieläpä sellaisen merkityksen, jota ei olisi voinut ikinä itse kuvitella. On kuin Jumala osoittaisi noina hetkinä myös sen, miten vajavainen on oma näkökulmamme elämään Jumalan perspektiivin rinnalla. Kaiken kärsimyksen takana on ollut meille käsittämätön Jumalan suunnitelma.
Jos esimerkiksi mietimme Mestariamme, Jeesusta, mitä hänen elämänsä ja ylösnousemuksensa olisi ollut ilman piinaviikkoa. Miten Jeesus olisi voinut silloin jopa kokemuksen tasolla ymmärtää, mitä ihmisen elämässä voi tulla pahimmillaan eteen. Miten hän olisi samaan aikaan jumalaisena voinut asettua mitättömän ihmisen rinnalle lohduttamaan ilman omaa kokemusta äärimmäisestä inhimillisestä tuskasta? Eikö ilman hiljaista viikkoa Jeesus ja itse Jumala olisi jäänyt enemmän etäiseksi ja vaikeammin tavoitettavaksi? Eikö ilman hiljaista viikkoa Jeesuksen tarina olisi ollut paljon laimeampi?
Saman kysymyksen voi esittää myös muuten. Onko sellainen kirja, elokuva, sarja jne. kiinnostava, jossa päähenkilöllä kaikki menee kuin Strömsössä ilman mitään vaikeuksia? Kuinka moni meistä pystyy samaistumaan täydelliseen elämään ja täydellisiin ihmisiin? Uskaltaisin sanoa, että aika harva. Eikö meitä sykäytä ennemmin ns. altavastaajatarinat, jossa aliarvioidun ja epätodennäköisen voittajan tie menestykseen käy uskomattomien vaikeuksien kautta?
Eikö tuollaiset tarinat meidän omassakin elämässä ole kaikkein sykähdyttävimpiä etenkin silloin, kun olemme jaksaneet toivoa toivottomuuden keskellä? Silloin olemme ehkä jopa kokeneet Jumalan armollista suojelua? Eikö siten tietynlainen paini kärsimysten ja joskus jopa Jumalan itsensä kanssa sekä sitä seuraava siunaus ole lopulta elämämme yksi merkityksellisimmistä hetkistä?
Voi hyvin olla, että Sinä arvoisa lukija et koe näin. Tämä kirjoitus on kirjoitettu hyvin subjektiivisesta näkökulmasta käsin. Se on kuitenkin kirjoitettu ennen kaikkea lohduttamaan ja antamaan Sinulle lohtua toivottomuuden ja hankalan Korona-ajan keskellä. Älä menetä toivoasi, uskoasi ja rakkauttasi, ystäväni, kärsimyksen keskellä. Käännä katseesi Kristuksen puoleen ja olen aika varma, että saat tavalla tai toisella kokea ylösnousemuksen ja pääsiäisen riemun sydämessäsi.
”Mutta kaikissa näissä ahdingoissa meille antaa riemuvoiton hän, joka on meitä rakastanut. Olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eivätkä mitkään voimat, ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.”
(Damaskoksen tiellä ylösnousseen Kristuksen kohdanneen apostoli Paavalin kirjeestä roomalaisille, 8:37-39, parikymmentä vuotta Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen jälkeen, Kirkkoraamattu 1992)
Armorikasta hiljaista viikkoa ja pääsiäistä!
Valoa ja uskoa elämäämme antaa usko yhteen Korkeimpaan, Jumalaan, joka on hengessä mikana syntymässä saamassamme lähimmäisen rakkauden mentaliteetissa. Ei muuten.
Ei kolmiyhteisessä jumalassa, joista Jeesus kirkon opin mukaan ylösnoustessaan heitti täysin heitteille rakastettunsa Maria mahdollisine omine lapsineen, jotka sitten tutkijoiden mukaan joutui jatkaakseen elämäänsä pakenemaan Ranskan Provenceen. Lisäsi kirkon uskontunnustus, Jeesus tuomitsee meitä ihmisiä ei rakasta.
Huomaan blogistin huomanneen Jeesuksen ajan käytännöistä viittaamisen psalmin alkujakeisiin.
Näin ymmärrettiin viittaamalla koko psalmin sisältöön mikä kirjoituksessanne tulee esille.
Tästä kiitos kirjoittajalle.
Jäipähän pois, psalmit numeroituina jakeina ovat myöhäsyntyisempää toteutusta.
Kirjoituksenne on kovin hyvä ja sopii hartaus tai todistuspuheenvuoroksi.
Pieni ja kovin lyhyt miinus tulee julkituomattomasta asiasta Jeesuksen lausuneen koko psalmin lausumalla sen alusta. Tämä asia hartauspuheessa hyvin katsoisi paikkaa kirjoituksenne lopussa. Mutta vakavasti tätä ei tarvitse ottaa.