Pieni lapsi uskoo kaiken olevan mahdollista. Aikuiset kysyvät, mikä lapsi haluaa olla isona. Lapsi vastaa: astronautti, roskakuski, näyttelijä jne. Aikuiset hymähtävät hyväntahtoisesti ja sanovat sehän on hienoa tai niinpä niin. Lapsi kasvaa teini-ikäiseksi. Samalla lapsuuden rajattomat mahdollisuudet alkavat viimeistään koulussa monesta syystä tuntua varsin rajallisilta.
Kuulet päivästä päivään opettajilta, toisilta oppilailta tai vaikkapa vanhemmilta uskomuksia, mikä on mahdollista ja mikä ei ole. Pahimmillaan sinut ”laitetaan ruotuun” ja sinulle sanotaan jopa fyysistä väkivaltaa käyttäen, että sinusta ei ole mihinkään. Vähitellen alat itsekin uskoa siihen, että sinulla on vain ehkä yksi vaatimaton mahdollisuus: yrittää jotenkin kitkutella hengissä. Lapsuuden rajattomat mahdollisuudet on koulittu sinusta kovakätisesti pois ja tajuat vasta kovin myöhään, miten väärässä ympärillä olleet ja alas painavat äänet ovatkaan olleet. Ja mikä traagisinta, miten paljon ne ovat hioneet pois juuri Sinua – sitä Aidointa Sinua.
Kuulostaako tämä kuvitteellinen, joskin elämänkokemuksestani nouseva kuvaus tutulta? Jos mietitään ihmislajin kehitystä pitkällä tähtäimellä, miten monet sukupolvet ovatkaan eläneet negatiivisten äänten kakofoniassa, joka on tuhonnut heidän sisäisen lapsensa. Etenkään tiukoissa sääty-yhteiskunnissa tuskin oli kovin mahdollista toteuttaa satumaisia unelmia – tai ainakin se vaati käsittämätöntä luonteen kovuutta ja motivaatiota.
Tilanne on onneksi kuitenkin muuttumassa ja esimerkiksi tällä hetkellä Suomi on paratiisi, jossa lähes kaikki on globaalisti katsottuna mahdollista – jos tuon mahdollisuuden vain tajuaa ja uskaltaa periksiantamattomalla työllä käyttää hyödykseen. Toisaalta Suomessa on etenkin sodan jälkeen maksettu ikävää hintaa sodan tappioista: selviytymistaistelu ei ole aina paras ympäristö tukemaan unelmia ja mahdollisuuksia. Varsin moni sisäinen lapsi on tuhoutunut katkeroituneessa, pessimistisessä ja kateellisessa sekä ylettömän alkoholin ja päihteiden käytön täyttämässä nurkkakuntaisessa kulttuurissa, jossa ruodusta poikkeamista ei ole aina katsottu kovin suopeasti.
Mistä sitten tiedän tämän? Tämä teema on useasti tullut minua mm. papin työssä vastaan. Myös omassa elämässäni olen joutunut viime vuosina pohtimaan, minne katosi se pieni lapsi, joka äitini mukaan talvisin heittäytyi lumihankeen tuijottamaan ihmeellistä tähtitaivasta ja universumin saloja. Tuon pohtimisen myötä olen päättänyt nostaa sisäisen ja herkän lapsen minussa taas etusijalle. En anna sen lannistua jatkuvasti mm. fitnessinnostukseeni tai oman polkuni seuraamiseen kohdistuvista ilkeistä tai kateellisista kommenteista, ennakkoasenteista ja epäreilusta kohtelusta.
Oikeastaan ne kaikkein ilkeimmät kommentit ovat minulle parasta polttoainetta. Jokin minussa sykähtää taistelemaan kovemmin sisäisen lapsen puolesta perusteettoman vihan keskellä. On myös todettava, että olen siinä mielessä siunattu, että elämässäni on monta minua tukevaa läheistä perheenjäsentä, ystävää ja ylipäänsä hyvääkin ihmistä. Kiitos paljon teille kaikille; arvostan teitä enemmän kuin ehkä arvaattekaan!
Kaikkiin ns. vihaajiinkin suhtaudun empaattisesti ja toivon teillekin sydämestäni kaikkea hyvää. Syy negatiivisuuteen ei nimittäin pohjimmiltaan ole minussa, vaan niissä toteutumattomissa unelmissa ja pahassa olossa, jota toisia alas painavat ihmiset kokevat sisällään. On traagista, että niin moni pyrkii tuhoamaan toisten elämää sen sijaan, että käyttäisi rajallisen energiansa oman elämänsä rakentamiseen oman näköiseksi.
Valitettavasti (tai onneksi, koska reaktio on aina elämän merkki) kaltaiseni ihmiset, jotka eivät välitä muiden mielipiteistä ja seuraavat omia polkujaan rohkeasti, on joillekin liian voimakas peili omasta rohkeuden ja päämäärätietoisuuden puutteesta omien unelmien tavoittelemiseksi. Jotkut taas saavat tällaisista ihmisistä inspiraatiota ja innostusta. Ainakin minä saan muista rohkeista ja unelmiaan tavoittelevista ihmisistä huikeasti energiaa ja intoa!
Olen kuitenkin varma, että kaikkein negatiivisimmissakin ihmisissä on sisällä se ihmeellinen lapsi, jolle kaikki on mahdollista. Ehkäpä tuo sisäinen lapsi haluaa enemmän kuin vain hengissä pysymistä tai omien haaveiden turruttamista esim. Netflix-maratoneilla, päihteillä, roskaruoalla jne. Ns. helppo elämä ei tarjoakaan helppoutta ja onnea. Sen sijaan onnea tuo vaikeiden asioiden yrittäminen ja jatkuva epäonnistumisista ilolla oppiminen itselle tärkeiden asioiden toteuttamiseksi. Miten toivonkaan, että se kaikkein epätoivoisinkin ihminen voisi löytää uudelleen sisäisen lapsen ja rajattomat mahdollisuudet!
Ei lienekään sattumaa, että itse Mestari asettaa usein ja jopa negatiivisuudesta närkästyneenä juuri lapsen esikuvaksi:
Jeesuksen luo tuotiin lapsia, jotta hän koskisi heihin. Opetuslapset moittivat tuojia, mutta sen huomatessaan Jeesus närkästyi ja sanoi heille: ”Sallikaa lasten tulla minun luokseni, älkää estäkö heitä. Heidän kaltaisensa on Jumalan valtakunta.”
Mark. 10:13–14
Ps. Tapiolassa järjestetään syyskuun lopulla kastepäivä (ks. lisää tapiolanseurakunta.fi), jossa olen myös yhtenä pappina mukana. Jokaisessa kirkkomme kasteessa luetaan juurikin tuo kohta Markuksen evankeliumista.
Mitä mieltä tänään oltaisiin tuosta lapseen ”koskemisesta” ? Tuo ensimmäiseksi mieleen surullisia asioita. Näitä raamatun tekstejäkin pitäisi päivittää aika ajoin.
Kiitos kommentista Charlotta, varmasti monella voi olla tämä mielleyhtymä, mutta se kertoo enemmän meidän ajasta kuin historiallisesta Jeesuksesta. Mm. siksi suhtaudun Raamatun päivittämisehdotuksiin kriittisesti. Millainen Raamattu meillä olisi, jos sitä jatkuvasti päivitetään? Tutkijan näkökulmasta silloin katoaisi mittaamattoman arvokas lähdekokoelma etenkin juutalaiskristillisen kulttuurin ja uskonnon synnystä. Kristityn näkökulmasta kristinuskosta tulisi taas kovin ihmisen näköinen ja ainakin silloin olisi vaikea puhua Jumalan sanasta.
Olisin mielelläni samaa mieltä asessorin kanssa siitä ,että olisi hienoa jos kaikkien todellinen minä olisi tuo ihmeellinen lapsi jolle kaikki on mahdollista.
Ymmärrän tekstin jonkinlaiseksi yritykseksi tuoda lohdutusta sinne missä toivo jostain paremmasta on kuihtumassa pois. Se lapsi, jota itsekukin kantaa sisällänsä, on kompromissi niistä kahdesta lapsesta jotka kävivät läpi lapsuuden. Toisaalta hän, joka koki kaiken mitä tapahtui tai mitä tuli itse tehdyksi ja toisaalta se, joka halusi tulla jollain tavoin suureksi ja merkittäväksi . Mitä kauemmaksi elämän kulussa jäi tuosta toiveaikuisuudesta sitä suurempi suru ja tunne siitä että on enemmän tai vähemmän epäonnistunut elämänsä suhteen.
Ongelma on siinä ,että vieläkin pitää kiinni alkuperäisestä , usein epäreallisesta haaveesta ,eikä suostu realistiseen itsetutkisteluun siitä ,että millaisten kykyjen ja mahdollisten savutusten kanssa on tultava toimeen. Mentaaliseen karttaan halutaan uskoa enemmän kun siihen millainen maasto todellisuudessa on.
Jos elämän alkutaipaleella lapsi koki odottamattomia traumoja ,niin aikuisuudessa menee paljon voimia yrittää parantaa ja lohduttaa tuota kärsivää sisäistä lasta. Tämä on täysin mahdollista, parantaa lapsen kärsimys ,löytämällä sovinnon itsensä kanssa. Se vaatii paljon sisäistä työtä, mutta se on mahdollista, ei aina yksin, vaan toivon mukaan löytyy henkilöitä jotka voivat jakaa taakan.
Hyvää pohdintaa Markku. Itse näen asian niin, että moni alkaa tehdä tekosyitä itselleen. Monta kertaa olen liikunnallisena ja terveellisiä elämäntapoja elävänä kuullut esimerkiksi muiden sanovan, että et kyllä ole tuossa kunnossa minun iässäni. Joka kerta tuo virheellinen uskomus on osoittautunut vääräksi. Usein ihmistä minun kokemukseni haittaa perusteettomat ja haitalliset uskomukset: nyt on liian myöhäistä, ei minusta ole siihen jne. Tsemppiä ja voimia!
Kristinusko on jo ”ihmisen näköinen” ja raamatun tekstit ovat ihmisten kirjoittamia. Siksi ne voisi päivittää tämän päivän ihmisen kielelle. En ole huomannut, että tekstejä olisi ”jatkuvasti” päivitetty.
Charlotta, kirkon historiassa on ollut henkilöitä ja yhteisöjä, jotka ovat yrittäneet muuttaa tai päivittää Raamattua (esim. Markion karsi siitä suurimman osan pois). Koskaan nuo yhteisöjen tai henkilöiden tuotokset eivät ole saaneet isoa suosiota. Jatkuvasti myös esitetään päivitysyrityksiä. Vaikka Raamatun useat kirjat on ihmisten kirjoittamia (jotka on ensin joissain tapauksissa olleet suullista traditiota), kirkon käsityksen mukaan Raamatun kautta ihmistä puhuttelee myös Jumala. Raamattu onkin kaikessa realismissaan ja monipuolisuudessaan upea kokoelma. En itse ottaisi monestakaan syystä mitään pois. Tietysti yksi kysymys on myös se, kenen Raamatusta puhutaan: ortodoksien Septuagintaan perustuvasta Raamatusta, katolisten Vulgataan perustuvasta Raamatusta vai esim. luterilaisten heprealaiseen kaanoniin perustuvasta Raamatusta. Näissä on toki samaa, mutta joitain eroja esim. kirjojen määrän suhteen Vanhassa testamentissa.
Mietin myös se, kuka olisi tarpeeksi mahtava ja osaava instanssi tai henkilö historian vaikutusvaltaisimman kirjakokoelman päivitykseen? Miksi pitäisi päivittää nykyaikaan, koska muutaman vuoden päästä on taas jo uudet ajat?
Miten Sinä Charlotta päivittäisit tai hoitaisit käytännössä ehdottamasi asian?
Teologisen Tiedekunnan arvosubstanssi on tärkeää kirkolle kuten maatamme johtaville poliitikoille. Jälkimmäisille tokin niin kauan kun osallistumisaktiivisuus on hyvällä tasolla kirkossa rivijäseninä.
Voisiko, tai paremminkin, pitäisikö jotakin lukea uudelleen.
Ehdottomasti: Lutherin rippi pitäisi päivittää katumusta ja syyllisyyttä ymmärtäväksi, kuten huomaavaksi, ja tämä perisyntikäsitys suvullisesti siirtyvänä kirouksena ehdottomasti pitäisi haluta ymmärtää paremmalla tavalla.
Vaivaa ei pitäisi olla kun asian voi lukea jokainen Vanhasta Testamentista.
Kuudennen päivän Ihmisen anomaliaa Jumala käski kuten toisiakin luomiaan eläimiä, mutta kahdeksannen päivän Ihmisen anomalian diskontinuiteettia kielsi. Kuudennen päivän Ihmisen anomaliaa olisi ollut hyödytöntä kieltää.
Edellinen tarkoittaa Ihmisen anomalian diskontinuiteetin saamaa suurenmoista lahjaa mennä historiassaan eteenpäin yrityksen, erehdyksen, kivun ja vaivan kautta noustakseen ajan mittaan moraalisessa ymmärryksessään noustakseen ajan myötä henkisessä tasossaan.
Voiko tämän enempää Jumalalta saamaamme pilkata, laittaa lokaan, ja uskonpuhdistajien kehotuksen ja ymmärryksen mukaan luopumaan kaikesta hyvästä saamastamme mielemme todistuksessa, ja sitten rukoilemaan Jumalalta takaisin sitä mistä äsken oli tahdottu luopua.
Tämän enempää seurakuntalaisten päitä ei voi vedättää, eikä myöskään kaltoin kohdella Ihmisten kykyjä.
Tahdon Jussi Koiviston ymmärtävän hyvin edellä kirjoittamani vaikka lupaukset, tahtomiset, ja uskominen kirkon totuuteen kirjoittamassani kipeää tekisivätkin.
Saa myös huomata mahdollista olevan kirkon nykyisen perisyntikäsityksen tulevan laajemman huomion kohteeksi jolloin varmasti puhutaan miten Meille tämmöistä on voitu syöttää omantunnon ja vapauden saamisemme asiassa Jumalan suurina ja ainutkertaisina lahjoina.
Näin kysymys blogistille: Miten pientä lasta meissä jokaisessa voidaan kehityskaaremme eri vaiheissa vauvasta vanhuuteen hoitaa kirkon nykyisellä opetuksella missä johtava ajatus on synnin ajatuksen ympärillä pyöriminen ja mihin tapaan kuin ajatukseen ei olisi muuta ymmärrettävää. Eikö tämä ole Ihmisarvon loukkaamista.
Pekka, meillä on selkeästi hyvin erilainen näkökulma kirkon nykyisyydestä. En hirveän usein törmää seurakuntatyössä tai mediassa kirkon puheeseen synnistä. Siitä voisi puhua enemmänkin. Synti tai pahuus tai petomaisia on myös realistinen osa ihmisyyttä – aivan arkisia ja tavallisia ihmisiä. Todisteita ei tarvitse kaukaa hakea. Kannattaa lukea vaikkapa Vankileirien saaristo.
Vaikka luterilaisuudessa otetaan pahuus tosissaan, kuten silmänsä auki pitävät yksilöt ja yhteiskunnat ottavat, toki luterilaisuudessa sisältää muutakin ja kannustaa optimistiseen ihmiskäsitykseen eli kehittymään jatkuvasti paremmaksi ihmiseksi.
Ulkopuolinen voi tietysti kuvitella että pyörimme synnin ympärillä. Se käsitys täysin tuulesta temmattu. Tunnustamme syntimme vain siksi, että tiedämme Jumalan ne Kristuksen tähden antavan meille anteeksi. Se jolla ei tätä tietoa ole on synnin vankina. Hän jää oikeasti pyörimään synnissään, koska ei tunne Vapahtajaa, joka on erityisesti uskovien Vapahtaja. Ilman lujaa luottamusta Jumalan armoon, ei kukaan paljasta omaa syntisyyttään rehellisesti. Aina pyritään näyttämään muille parempia puoliamme. Jopa keräämään pisteitä taivasosuutta varten.
Tämä sisäinen lapsi on jäskä juttu. Nimittäin varsinkin monet miehet kääntävät selkänsä tälle sisiselle lapselleen ja yrittävät olla kovia miehiä ilman sitä. Se vain ei heiltä oikein onnistu. Sisäinen lasi kun on juuri se kadotettu voimanlähde, jota he kipeästi kaipaisivat. yrittäessään olla kovia miehiä, he kulkevat poispäin siitä voimanlähteestä, joka heidän sisllään on. Juuri tämän tähden monet miehet ovat sisälttään rikkirevittyjä ja jopa katkeroituneita koko elämälle.
Se on juuri näin! Kiitos kommentista