Johdanto
Viime vuosina suomalaiset ovat ahkerasti lukeneet tietokirjallisuuspuolella Yuval Noah Hararin kirjoja ihmisyydestä. Hararin teoksista on suomennettu kiinnostavia teoksia: Sapiens. Ihmisen lyhyt historia(2016) ja Homo Deus. Huomisen lyhyt historia(2017). Polonsky-palkinnolla luovuudestaan ja omaperäisyydestään humanistisissa tieteissä palkittu Harari on ollut suosittu myös kansainvälisesti ja hänen teoksiaan on käännetty ainakin noin 40 eri kielelle. Harari on nuorehkosta iästään (s. 1976) huolimatta ehtinyt paljon ja hän opettaa historiaa Jerusalemin heprealaisessa yliopistossa.
Hyvät puolet
Hararin teosten selkeä vahvuus on ensinnäkin kiehtova ja selkeä kirjoitustyyli. Pelkistetty ja ajoittain yksioikoinen kirjoistustapa tekee siitä todennäköisesti helposti lähestyttävän kirjan myös niille, jotka eivät yleensä välitä akateemisen koulutuksen saaneiden kirjoituksista. On kuitenkin syytä huomata, että loppuviitteistään huolimatta Hararin teoksia ei voi pitää varsinaisina tieteellisinä teoksina, vaan ennemmin tietokirjoina, jotka rakentuvat osittain tieteen perustalle. Varsinaisesta tieteellisistä julkaisuista Hararin teokset poikkeavat siinä, että niissä Harari ottaa monien elämäntapagurujen oppaiden tavoin myös vahvasti kantaa maailmankatsomuksellisiin kysymyksiin. Esimerkiksi Homo Deus-kirjassa Harari mm. liputtaa vegaanisen elämäntavan puolesta – mikä onkin hyvin perusteltua.
Toinen Hararin ehdoton vahvuus on kyky tiivistää ja nähdä olennaisia piirteitä historiallisesti ja sisällöllisesti laajoissa teemoissa. On virkistävää lukea kunnianhimoista pyrkimystä tiivistää ihmiskunnan ja oikeastaan koko ihmislajin historia pariin kirjaan. Esimerkiksi Sapiens-kirjassa Harari kuvaa hienolla tavalla mm. rahan ja yritysten synnyn ideatasolla.
Henkilökohtaisesti pidin erityisesti siitä, miten Harari toi hyvin esille sen, kuinka ennen maatataloustaitoa ihmislajin elämä ei välttämättä ollut mitään täyttä kurjuutta, vaan monella tapaa ravinnollisesti ja sisällöllisesti rikasta elämää. Kuten Harari osuvasti toteaa (s. 99): ”siirtyminen maanviljelyyn aiheutti lukuisia sairauksia, kuten välilevyn pullistuman, niveltulehduksen ja tyrän. – – Me emme domestikoineet vehnää. Vehnä domestikoi meidät.” Vaikka siten maanviljelystaidosta oli toki ihmiskunnan kehityksen kannalta merkittävää hyötyä (mm. korkean sivistyksen kehittyminen), oli sillä myös kääntöpuolensa esimerkiksi terveyden suhteen. Tämä kiinnostaa minua siksikin, että olen urheiluun ja fitnekseen liittyen ollut etenkin viime vuosina hyvin kiinnostunut ruokavalion ja mm. kivikauden sekä vegaanisen ruokavalion vaikutuksesta suorituskykyyn.
Hararin kirjojen selkeys ja helppolukuisuus ovat siinäkin mielessä ansiokkaita, että ne eivät nimittäin ole merkki kirjoittajan yksinkertaisuudesta – päinvastoin. Selkeys ja helppolukuisuus on usein merkki kirjoittajan harvinaisen suuresta älykkyydestä – osaahan hän pukea vaikeasti hahmotettavan ja hyvin yksityiskohtaisen informaation selkeään muotoon. Selkeä akateemikko onkin usein vaikeita asioita selkiyttäessään mitä parhaiten koko ihmiskunnan palveluksessa. Sen sijaan vaikeatajuisuus etenkin suurelle yleisöille tarkoitetuissa julkaisuissa merkitsee valitettavasti usein sitä, että kirjoittajalla itselläkään ei ole oikein tajua kirjoittamastaan asiasta.
Hararin negatiiviset näkemykset
Hararin kirjoissa on niin monia näkökulmia, että tekisi käsitellä tarkemmin useampaakin asiaa. Vastapainoksi alun kehuille, haluan myös tarkastella joitain kehityskohteita kirjoissa. Yleisesti ottaen Hararin kirjoissa ennen kaikkea huomiota kiinnittää erityisesti negatiivinen tendenssi. Harari näkee mm. teknologisen kehityksen ennen kaikkea uhkien näkökulmasta. Homo Deus kirjan kolmannessa osassa, jonka Harari on otsikoinut pahaenteisesti Homo sapiens menettää kontrollin, Harari toteaa vallan siirtyvän teknologisessa kehityksessä mahdollisesti algoritmeille. Silloin voi tapahtua mm. seuraavaa:
”Mutta kun kaikkien asioiden internet on keksitty ja toiminnassa, meidät saatetaan pelkistää ensin mikrosiruiksi, sitten dataksi, ja lopuksi saamme liueta datavirtaan kuin savikimpale kuohuvaan jokeen.” (s. 403)
Harari kuitenkin myöntää, että toisenlainenkin tulevaisuus on mahdollista. Oman elämänkokemukseni valossa maailma onkin nimenomaan teknologian myötä muuttunut paremmaksi kuin aiemmin. Ainakaan itse en haluaisi luopua nykyisestä tietokoneestani, äänikirjoista, lääketieteen mahdollisuuksista, opettavaisesta YouTubesta (kunhan osaa etsiä), internetistä, älypuhelimesta, aina vain ympäristöystävällisemmiksi muuttuvista kulkuneuvoista, paremmasta talotekniikasta jne. Teknologinen kehitys on mm. mahdollistanut monella tapaa myös Hararin työn niin luennoitsijana ja kirjailijana ja sen vuoksi olisin toivonut myös hieman optimistisempaa näkökulmaa tulevaisuuteen.
Toki samaan aikaan myönnän Hararin luomat uhkakuvat mahdolliseksi ja on totta, että teknologialla on ollut kääntöpuolensa myös mm. ympäristöystävällisyyden sekä ihmisten onnellisuuden suhteen. Teknologiaa voisikin kuitenkin mielestäni yleisellä tasolla verrata esimerkiksi rahaan: molemmat ovat hyviä renkejä, joilla voi tehdä paljon hyvää, mutta väärissä käsissä ne voivat toimia myös pahuuden välikappaleina. Isännäksi kumpikaan ei myöskään mielestäni sovi ja voikin olla, että tekoäly kehittyy jossain vaiheessa niin ylivertaiseksi ja samalla pahantahtoiseksi, että se ei isäntänä juuri ihmisistä piittaa.
Ongelmallinen uskonto
Toinen minua häiritsevä tekijä Hararin kirjoissa on hänen hieman yksioikoinen ja ajoittain virheellinenkin näkökulma mm. uskontoihin ja keskiaikaan. Esimerkiksi uskonnollisten ihmisten suhteen Harari piirtää naiivistisen kuvan. Hänen mukaansa uskonnolliset ihmiset eivät esimerkiksi ole perinteisesti pitäneet elämää pyhänä, vaan maallisen todellisuuden yläpuolella tai takana olevia asioita pyhänä (s. 28; Homo Deus). Tämä on kuitenkin hyvin kaukana todellisuudesta, jos katsoo, miten monen keskeisen maailmanuskonnon ytimessä on nimenomaan elämän kunnioittaminen ja pyhyyden näkeminen pienimmissäkin luoduissa olennoissa (esim. maailma Jumalan luomana, ihminen Jumalan kuvana, pienimpienkin eläinten kunnioittava kohtelu jne.).
On myös tärkeää muistaa, että itse pyhän käsite on itse asiassa mitä uskonnollisin käsite. Esimerkiksi tieteen tekemiseen ei liity mitään erityistä pyhän käsitettä. Tiede onkin samanlainen kuin teknologia tai raha – myös tiedettä voi käyttää pahuuden välikappaleena, kuten esimerkiksi toisen maailmansodan aikaiset brutaalit lääketieteelliset kokeilut osoittavat. Tieteellä itsellään ei ole etiikkaa, vaikka toki nykyään yliopistoissa kiinnitetään huomiota myös eettisiin kysymyksiin. Eettiset ja uskonnolliset kysymykset eivät kuitenkaan nouse tieteestä itsestään, vaan tulevat aina ikään kuin sen ulkopuolisista lähteistä – meistä ihmisistä ja meidän uskomuksista.
Hararin negatiiviset ja ajoittain yksioikoiset käsitykset uskonnoista käyvät ilmi mm. siinä, miten hän käsittelee sielua. Näyttää siltä, että Harari ei tunne keskeistä Apostolisessakin uskontunnustuksessa tai vaikkapa 1. Korinttilaiskirjeen 15. luvussa esiintyvää kristillistä näkökulmaa nimenomaan ruumiin, eikä sielun ylösnousemuksesta. On hyvin erikoista, että paljon uskonnosta puhuva Harari ei tunne maailman suurimman uskonnon keskeisintä uskoa ja oppia (Kristuksen ja ruumiin) ylösnousemuksesta tai näytä viittaavan siihen. Hän myös muuten käsittelee esimerkiksi kristillistä sielukäsitystä tavoilla, jotka eivät mielestäni näytä vastaavan esim. kristillistä käsitystä, vaikka hän niin väittää (mm. Homo Deus, s. 112, 114, 124–125).
Hararin mukaan monoteistiset uskonnot (mukaan lukien kristinusko) erottavatkin ihmiset eläimistä juuri sielun osalta. Hänen mukaansa laboratoriokokeet ovat kuitenkin osoittaneet, että ihmisellä ei ole sielua (Homo Deus, s. 110). Tämä on hämmästyttävä väite monestakin syystä. Ensinnäkin pitäisi määritellä, minkä monoteistisen uskonnon sielukäsitykseen Harari viittaa? Uskonnot ja jopa uskontojen sisäisetkin käsitykset, kun vaihtelevat tämänkin asian tiimoilta paljon.
Vieläkin ongelmallisempi on kuitenkin ajatus siitä, että tiede voisi jotenkin tutkia laboratoriossa uskonnolliseen vakaumukseen kuuluvaa asiaa. Kyse olisi hieman samasta asiasta, kun tähtitieteilijä katsoisi illalla kaukoputkella avaruuteen ja toteaisi, että ei näe siellä Jumalaa, joten Jumalaa ei siksi ole. On erikoista, että älykäs ja koulutettu Harari ei näytä osaavan hahmottaa fyysisen todellisuuden ja metafyysisten uskonnollisten käsitteiden välillä olevaa radikaalia eroa. Tieteellisin keinoin, kun ei pystytä mitenkään tutkimaan metafyysistä todellisuutta, eikä toisaalta metafyysiset oletukset saisi vaikuttaa tieteen objektiivisuuteen.
Hararin näkökulmat Raamattuun myös ontuvat. Hän mm. väittää, että Raamatun mukaan Jumala on luonut ihmiset nykyisessä muodossaan ”joskus viimeksi kuluneiden 10 000 vuoden aikana” (Homo Deus, s. 111). Jos kuitenkin Raamattua tuntee paremmin, huomaa, että se ei anna minkäänlaista ikää ihmislajille, maailmalle tai maailmankaikkeudelle. Aihetta olen tarkemmin käsitellyt mm. täällä.
Harari siten valitettavasti asettaa usein uskonnon ja tieteen vastakkain keskenään ja piirtää samalla tarkoitushakuisesti liian naiivin kuvan uskonnosta tai uskonnoista. Hän ei myöskään tarkemmin erittele eri uskontojen merkittäviä eroja, vaan lähinnä viittaa epämääräisesti uskontojen huonoihin puoliin, kun ne tukevat hänen tarkoitusperiään.
Toisaalta Hararin kirjoista löytyy joskus jopa uskonnon ja tieteen väliseen suhteeseen liittyen todellisia helmiä. Hänen mukaansa parhaimmillaan tiede ja uskonto molemmat pitävät totuutta tärkeimpänä asiana ja kiteyttää ajatuksensa mielestäni hienosti: ”Tinkimätön totuuden etsintä on hengellinen matka, joka pysyy harvoin sen paremmin uskonnollisten kuin tieteellistenkään järjestelmien rajojen sisäpuolella.”
Vaikka siis olenkin tässä kritisoinut sitä, että Harari ei tee tarpeeksi selkeää eroa uskonnon ja tieteen välillä niiden radikaalin eron selkiyttämiseksi, on samalla todettava, että on myös alueita, joissa nämä kaksi suurta leikkaavat (mm. käsitys ihmisestä). Tieteen ja uskonnon yhteyksistä kertoo jotain sekin, että moderni tiede on nimenomaan syntynyt kristillisessä ja keskiaikaisessa Euroopassa sekä pääsääntöisesti kirkon miesten toimesta.
Liian yksioikoinen keskiaika
Erityisen mielenkiintoinen kuriositeetti toisaalta tieteen syntyynkin liittyen on Hararin usein virheellinen ja hyvin stereotyyppinen näkemys keskiajasta. Esimerkiksi Homo Deus kirjassaan Harari puhuu keskiajasta sekasorron tilana. Jossain mielessä Hararin väitteessä on perää, jos viittaa vaikkapa keskiajan sotiin muslimien ja kristittyjen välillä tai vaikkapa kansanvaelluksiin. On kuitenkin hyvä muistaa, että keskiaika on hyvin väljä käsite ja pitkä ajanjakso, joka alkoi läntisen Rooman tuhosta 400-luvun lopulla ja päättyi uuden ajan alkuun noin 1400-luvun puolivälissä. Keskiaikaan myös mahtuu sotien lisäksi mm. muslimien, juutalaisten ja kristittyjen välistä korkealaatuista yhteistyötä ja sivistystä etenkin Espanjan alueella, eurooppalaisten yliopistojen synty juurikin pitkälle kirkon ansiosta jne.
Loppusanat ja rohkaisu
Vaikka Hararin kirja siis sisältää turhaa ja asiavirheisiin perustuvaa asenteellisuutta, tervehdin ilahtuneena hänen teoksiaan. Ne ovat hyvä esimerkki siitä, että sivistyksen ja syvällisten kysymysten merkitys ei olekaan kuollut maailmasta mm. sosiaalisen median kautta. Sen sijaan Hararin kirjojen suosio on merkki siitä, että saatamme elää sellaisen murroksen edessä, jota Harari ei itsekään ennakoinut: länsimainen sivistys ja rationaalisuus tulevat (toivottavasti) kokemaan uuden kukoistuksen. Tästä on nimittäin ollut orastavia merkkejä muun muassa niiden nuorten miesten parissa, jotka ovat kiinnostuneet uudelleen mm. myyteistä, Raamatusta, psykologiasta ja historiasta Hararin tai vaikkapa Jordan Petersonin kaltaisten ajattelijoiden kautta. En liene ainoa, joka on kyllästynyt mitään sanomattomaan hömpän pömppään.
Tapahtuipa siten mitä tahansa, elämme mielenkiintoisia aikoja. Erityisen mielenkiintoisen tästä ajasta tekee useat eri vaikutteet – eikä vähiten esimerkiksi se, että hengellisyys ja henkisyyskin eri muodoissaan näyttävät lisääntyvän länsimaissa nimenomaan nuorten keskuudessa. Elämme eräänlaisessa aatteiden sulatusuunissa, joka osalle ihmisistä voi olla liian iso pala niellä sen takia, että on yhä vaikeampi löytää omaa paikkaansa. Tiedän myös, että monet kristityt haaveilevat vielä äskettäin vallalla olleesta yhtenäiskulttuurista.
Mielestäni meidän kristittyjen ei kuitenkaan tulisi nähdä nykyaikaa jonkinlaisen ideaalin yhtenäiskulttuurin tuhona, vaikka hengellis-eettinen perusta on jossain määrin romuttunut mm. suomalaisessa yhteiskunnassa (esim. luottamusyhteiskunnan heikkeneminen). Toisaalta nykyajan eetoksessa on myös jotain hyvin eettistä, kun maailmassa yhä useampi ihminen nousee pois köyhyydestä, ihmiset liittoutuvat hyvien periaatteiden taakse (mm. ilmastonmuutoksen ehkäisy ja eettinen ruokavalio) jne.
Nykyinen tilanne pitäisikin nähdä mahdollisuutena luoda jotain uutta ja upeaa. Sen vuoksi meidän kristittyjen kannattaa avoimin mielin ja rohkeasti lähteä vuoropuheluun niin tieteen, taiteen, urheilun kuin vaikkapa minkä tahansa ajan ilmiön kanssa. Näenkin paljon upeaa ja kaunista myös nykyajan nuorten keskuudessa vallitsevassa avoimuudessa ja aitoudessa. Vain taivas on meille rajana, eikä sekään, vaan kuten Mestarini sanoi:
Katsokaa: Jumalan valtakunta on teidän keskellänne (tai teissä).
(Luuk. 17:21)
Ps. En ole ainoa Hararin esittämien näkemysten kriittinen tarkastelija. Lisää aiheesta löydät mm. täältä (vaikka mieleni tekisi mm. väitöskirjani perusteella esittää kriittisiä näkökulmia mm. vapaaseen tahtoon tai tarkemmin sanottuna sen puutteeseen.
