Viiden suomalaisen miehen pappisvihkimys Pietarissa on aiheuttanut keskustelua. Kyse on kristillisten järjestöjen työntekijöistä, jotka eivät virkakäsityksensä vuoksi halua osallistua samaan vihkimykseen naispuolisten pappien kanssa. Vastaavia vihkimyksiä on toimitettu jo pitkään, kun työkenttä on ollut pääasiassa Venäjällä Inkerin kirkon seurakunnissa.
Nyt tilanne näyttää toiselta, kun kyseisten Inkerin kirkon pappien on tarkoitus työskennellä lähinnä Suomessa kristillisten järjestöjen palveluksessa. Tilanteeseen tuo lisäsävyjä käynnissä oleva Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa ja Suomen yhä polarisoituneempi keskustelukulttuuri. Mitä asiasta tulisi ajatella?
Tarkastelen kysymystä Suomen ev.lut. kirkon, kyseisten kristillisten järjestöjen ja Inkerin kirkon näkökulmista. Lopuksi otan huomioon Venäjän hyökkäyssodan tuoman tilanteen.
1. Suomen ev.-lut. kirkon näkökulma
Arkkipiispa Tapio Luoma on kommentoinut asiaa Kotimaa-lehdelle (15.9.). Hän toteaa, että Inkerin kirkolla on oikeus vihkiä papeiksi, keitä se haluaa. Nyt ”näyttää siltä, että Inkerin kirkko ja muutamat suomalalaiset järjestöt ovat rakentaneet järjestelmän, jonka tarkoituksena näyttää olevan kiertää Suomen evankelis-luterilaisen kirkon virkakäsitys erillisvihkimyksillä.” Menettely synnyttää kaitsennallisen ongelman, kun Suomen luterilaisen kirkon sisällä toimivissa järjestöissä palvelee Inkerin kirkon pappeja, jotka eivät tunnusta Suomen ev.-lut. kirkon virkakäsitystä. Seurakuntalaiset eivät aina tiedä, minkä kirkon papeista on kyse. Luoman mukaan tämä ruokkii hajaannusta Suomen kirkon sisällä.
Arkkipiispa Luoma kommentoi Hesarille (24.9.), että Inkerin kirkko on luonut Suomen luterilaisen kirkon sisäiselle oppositiolle rinnakkaisväylän pappisvihkimykseen, mikä uhkaa kirkkojen keskinäistä luottamusta ja solidaarisuutta. ”Toiminnallaan Inkerin kirkko puuttuu Suomen ev.-lut. kirkon asioihin pyrkien kaventamaan sen itsemääräämisoikeutta. Se luo hajaannusta kirkon sisällä.” Lopuksi arkkipiispa sanoo ”tekevänsä kaikkensa, jottei konflikti johtaisi Suomen luterilaisen kirkon jakaantumiseen.”
Tapio Luoma on oikeassa todetessaan Inkerin kirkon pappisvihkimysten tuomat ongelmat. Yhteistyösopimuksessa Inkerin kirkon kanssa on sovittu, millä ehdoilla ne voivat toimia suhteessa toisiinsa. Nyt Inkerin kirkko on ilmeisesti menetellyt vastoin sopimusta.
2. Kristillisten järjestöjen näkökulma
Naispappeuden torjuvien kristillisten järjestöjen tila toimia kirkossa on kaventunut samalla kun polarisaatio kirkon sisällä on syventynyt. Kirkon virallisen lähetysjärjestön asema ja seurakuntien taloudellinen tuki ovat pitäneet järjestöt kirkon sisällä. Tilanne on kuitenkin muuttumassa, kun monet eteläisen Suomen seurakuntataloudet ovat lakanneet avustamasta kyseisiä järjestöjä niiden virkakannan vuoksi, ja toisaalta koska järjestöt eivät ole saaneet Suomen kirkossa pappisvihkimystä palveluksessaan oleville teologian maistereille. Syvemmällä on myös opillisten erojen kasvaminen. Vuosikymmeniä jatkunut kehitys on johtamassa railon repeämiseen kirkossa.
Järjestöjen näkökulmasta Inkerin kirkon pappisvihkimys on näyttänyt ratkaisulta, kun Suomen ev.-lut. kirkosta ei heille ole ollut mahdollista saada erillisvihkimystä.
Tilanne voisi olla tänään toinen, jos vanhaa virkakäsitystä edustaneet teologian maisterit olisivat naispappeuden hyväksymisen jälkeen osallistuneet pappisvihkimyksiin sillä ajatuksella, että kyse on heidän vihkimisestään papeiksi eikä protestista naisten pappisvihkimystä vastaan. Tällöin he olisivat voineet osallistua ordinaatioon naisten kanssa.
Toimintatavaksi muodostui kuitenkin, että erottautuminen naisten pappisvihkimyksestä merkitsi tunnustautumista vanhan virkakäsityksen edustajaksi, eikä yhteinen ordinaatio ollut mahdollinen. Lestadiolaisessa liikkeessä ratkaistiin asia toisin, eikä pappisvihkimyksen saamisessa tai yhteistyön tekemisessä kaikkien pappien kanssa ollut vaikeuksia.
Lopputuloksena on ollut, että sekä Suomen ev.-lut. kirkko, että naispappeuden torjuvat järjestöt ovat vaikuttaneet teiden erkaantumiseen ja repeämän syntyyn. Näyttää siltä, että eräät kristilliset järjestöt ovat kenties varautumassa kirkon jakautumiseen siten, että Inkerin kirkko voisi toimia pelastuslauttana, jos Suomen ev.-lut. kirkkolaivasta tulee lähtö.
3. Inkerin kirkon näkökulma
Suomen ev.-lut. kirkon seurakunnat tukivat monin tavoin Inkerin kirkon uutta nousua Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Ystävyysseurakuntasuhteet johtivat yhteydenpitoon ja avustamiseen. Kirkkoja kunnostettiin ja rakennettiin. Samaan aikaan Inkerin kirkon piispa Aarre Kuukauppi kävi Suomessa puhumassa tilaisuuksissa, joiden tarkoitus oli tukea hengellisesti Suomeen paluumuuttanutta inkeriläisväestöä ja saada Suomesta tukea Inkerin kirkon seurakunnille Venäjällä.
Inkerin kirkon naispappeuden torjuva virkakäsitys on kuitenkin johtanut monet seurakunnat lakkauttamaan tukensa Inkerin kirkolle, kuten myös Venäjällä Inkerin kirkon hyväksi toimiville lähetysjärjestöille. Venäjän hyökkäyssota on johtanut yhteyksien jäädyttämiseen ja Inkerin kirkon seurakuntien tilanteen vaikeutumiseen. Useat suomalaiset herätysliikkeet ovat kuitenkin jatkaneet apuaan Inkerin kirkolle. On nähtävissä, että Inkerin kirkko on vastavuoroisesti tukenut herätysliikkeitä Suomessa.
_ _ _
4. Inkeri kirkko ja Venäjän hyökkäyssota
Hesari julkaisi verkkosivullaan 23.9. artikkelin, jonka otsikko viittasi Venäjän luovan varjokirkkoa Suomeen. Samaan viitataan seuraavan päivän paperilehdessä. Arkkipiispa Luoma kommentoi väitettä: ”Todistusaineistoa Venäjän vaikutustoiminnasta ei ole, mutta ottaen huomioon Venäjän nykytilanteen kysymys on herännyt.”
Ajatus on noussut dos. Niko Huttusen blogitekstistä (12.9.), jossa hän toteaa, että viiden suomalaisen papin vihkiminen on kirkollinen erityisoperaatio, jossa pyritään luomaan Venäjältä johdettua varjokirkkoa Suomeen. ”Venäjä on totalitaristinen yhteiskunta, jossa Inkerin kirkko on Suomen suhteiden takia automaattisesti epäiltyjen järjestöjen listalla. On luultavasti ollut pakko antaa näyttöjä lojaalisuudesta Venäjän valtiolle. Ja niitähän tällä pappisvihkimyksellä ja emerituspiispan (Aarre Kuukaupin) vihjailevalla saarnalla tuli annettua.”
Huttunen ei perustele mitenkään sitä, että Inkerin kirkon pappisvihkimysten takana olisi Venäjän valtio. Kiilan lyöminen Suomen kirkon sisälle aiheuttamaan hajaannusta tosin on Venäjän intresseissä, mutta tämän me suomalaiset olemme tehneet itse. Sosiaalisen median keskustelujen polarisoitumiseen ja jakolinjojen syvenemiseen on tosin voitu vaikuttaa vihamielisen valtion kyberoperaatioilla.
Eräs kirkollinen havainto kannattaa Venäjältä panna kuitenkin merkille. Moskovan patriarkaatti päätti elokuussa siirtää kaksi piispaa pois Suomen lähialueilta. Pietarin Aleksanteri Nevskin luostarin igumeni siirrettiin Volgan alueelle Penzaan Saratovista luoteeseen ja Viipurin piispa Itä-Siperiaan Krasnojarskiin, Jenisein varrelle. Molemmilla piispoilla on ollut vuosien ajan hyvät yhteydet Suomen ev.-lut. kirkon edustajiin. Venäjän valtio on koventanut retoriikkaansa Suomesta vihamielisenä maana ja halunnut saada myös ortodoksisen kirkon toistamaan samaa viestiä.
_ _ _
Mitä siis tulisi ajatella Inkerin kirkon toimittamista pappisvihkimyksistä suomalaisten kristillisten järjestöjen miehille? Tapaus on ollut valitettava ja vahingollinen Suomen kirkolle ja sen yhtenäisyydelle. Samalla kyse on ollut vääjäämättömästä kehityksestä. Elämä etsiytyy sinne, missä on tilaa.
Herätysliikkeiden vahvuutena on sitoutunut kannattajakunta ja syvä hengellisyys. Nämä ovat rikastuttaneet myös seurakuntia, kun herätysliikkeiden jäsenet toimivat aktiivisesti seurakunnissa. Siksi uhkaava kirkon jakautuminen olisi kipeä suonenisku koko kirkolle.
Kirkon laskeva jäsenkehitys vähentää toiminnan resursseja verotulojen laskiessa. On myös mahdollista, että kirkko menettää verotusoikeutensa. Silloin kirkon sanomaan ja toimintaan sitoutuneet jäsenet kannattelevat kirkkoa vapaaehtoisesti. He ovat usein järjestöjen ja herätysliikkeiden kannattajia. Jos kirkko jakautuu, voivat puntit kääntyä resurssien suhteen järjestöjen eduksi.
Suomen ev.-lut. kirkko on ollut vahva toimija ekumeenisissa keskusteluissa. Ykseys sovitetussa erilaisuudessa on saavutettu kärsivällisissä keskusteluissa toinen toista kuunnellen. Paavalin sanaa on muistettu: ”Ei silmä voi sanoa kädelle ”Minä en tarvitse sinua”, eikä liioin pää jaloille: ”Minä en tarvitse teitä.” Päinvastoin, juuri ne ruumiinjäsenet, jotka meidän mielestämme ovat muita heikompia, ovat välttämättömiä.” (1 Kor 12:21-22).
Voisiko kirkon sisäisen yhteyden kohdalla olla muitakin mahdollisuuksia, kuin vastakkainasettelun syveneminen ja siten hajaannuksen eteneminen?
Edellisen kerran näissä puitteissa syntyi Lähetyshiippakunta. Olisiko nyt sisua siihen? Mieleeni tuli paneeli Karkun opistolla. Mukana oli laajasti edustusta kirkon piiristä. Mukana oli Kesli-Lahden kirkkoherra Pekka Särkiö ja Heikki Purtanen muun muassa myös Juhana Pohjola. Pohjola oli joku dekaani jossain, jonka nimestä nyt en ole varma. Asiat olivat kuitenkin akuutteja silloinkin. Kirkon valtaeliitti istui tiellä pappeuteen. Eikä poliisit kantaneet heitä pois. Kun ei voi mennä yli niin täytyy kiertää. Kuulin miten joku kyseli omasta piispasta Juhana Pohjolalta. Hän sanoi suurinpiirtein näin: Kyllä sekin varmaan tullee, mutta ei ole vielä ajankohtainen.
Voisiko piispat olla edes joskus huolissaan näiden kysymysten lisäksi kansakunnan hengellisestä tilasta ja voinnista? Mitä nyt tehdään, sen näkee kaikki. On kiire toteuttaa kaikenmaailman trans-lausuntoja, ilmaston muutosta ja avioliiton muutospaine juttuja, mutta hyvin vähän on kiinnostusta sielujen pelastuksen asiasta. Herätysliikkeillä tilanne on yleensä toinen, heitä kiinnosta sanassa pysyminen ja sen mukaan toimiminen. Siitä seuraa pyhä risti, joka on kristillisen kirkon yksi tuntomerkki.
En muuten ota asiaan kantaa, mutta päätellen siitä valtaisasta reaktiosta, minkä dosentti Huttusen yksittäinen blogi aiheutti, osuttiin siinä johonkin ilmeisen arkaan paikkaan.
Minullakaan ei ole ehdotonta kantaa asiaan. Ehkä noita ”arkoja paikkoja” on enemmänkin, selvemmin näkyviä ja piilevämpiä.
Kieltämättä Huttusen blogi oli hämmentävä.
Huolia sitäkin enemmän. Monessakin merkityksessä. Ymmärrän erisuuntaiset huoliaiheet ja niistä keskutelemisen – olisipa avointa ja rakentava(mpa)a. Huoli on erityisesti siitä tuleeko tästä vallantahdon kysymys, ja toisen syyttelyrumba. Sitä ei isänmaamme eikä mielestäni kirkkopolitiikkakaan tarvitsisi. En ole kirkkopoliittinen toimija enkä tapauksen yksityiskohtien tuntija.
Tasapainoinen kirjoitus, kiitos siitä. Tämä kysymys on tärkeä mitä kysytään;
” Voisiko kirkon sisäisen yhteyden kohdalla olla muitakin mahdollisuuksia, kuin vastakkainasettelun syveneminen ja siten hajaannuksen eteneminen?”
Sley:ssä katsotaan, että naispappeuden myötä Augsburgin artikla kirkosta on rikkoutunut;
” Kirkko on pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan. Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta. ” (Ausburgin artikla, CA VII kirkko, luterilaiset tunnustuskirjat)
Naispappeus rikkoi kirkollisen yhteyden, puhtaan sakramenttien ja evankeliumien jaon. Tämän takia Sley;n tehtävä on ollut käynnistää omat messuyhteisöt ympäri Suomea.
Yhteisvihkimys naispappien kanssa katsotaan tunnustuskysymykseksi. Yhteisvihkimys naispapin kanssa nähdään tunnustuksena harhaoppiselle naispappeudelle.
Koska Suomen evankelis-luterilainen kirkko ei järjestä erillisvihkimyksiä naispappeuden vastustajille, on Sley yhdistyksenä ottanut omat keinot käyttöönsä. Vihkimykset haetaan Inkerin kirkosta Sleyn työntekijöille. Nämä Inkerin kirkon papit voimittavat säännöllisesti yhdistyksen ( Sleyn) messuja ympäri Suomea. Tällä menettelyllä Sley rikkoo piispainkokouksen päätöksen ja luo kiilan yhdistystoiminnallaan kirkkon sisälle.
Alusssa oleva kysymys; ” Voisiko kirkon sisäisen yhteyden kohdalla olla muitakin mahdollisuuksia, kuin vastakkainasettelun syveneminen ja siten hajaannuksen eteneminen?” Näyttää olevan hyvin vaikea ratkaistavaksi, mahdotonta.
Niin kauan kuin kirkko jatkaa Sleyn tukemista taloudellisesti vastakkainasettelu jatkuu. Eräs hyvä keino vähentää polarisaatiota on taloudellisen tuen vähentäminen, poistaminen. Sleyn virallisen aseman poistaminen kirkon virallisena lähetysjärjestönä. Yhdistys joka toimillaan ei toimi sääntöjen mukaan ei voi toimia kirkossa. Sley yhdistyksenä ei voi määrätä kirkkoa ja luoda sille sääntöjä. Vaikea tilanne, ongelma on siellä Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys, Fredrikinkatu 42.
Toivottavasti asia ratkeaa mahdollisimman hyvällä tavalla. Huono tapa ei ole jättää yhdistys ( sley, ry) omilleen kehittämää omaa toimintaansa, ei kirkon toimintana. Sley ry jäsenmäärä on varsin pieni, joten siitä ei merkittävä vahinkoa kirkolle ole.
En ole Sleyn toiminnassa mukana, mutta ihmetyttää monien kuten Sainkin viha sitä kohtaan. Osuu varmaan monia arkaan paikkaan, Sleyllä on kumminkin Jumalan tahdon mukainen pohja edelleen toiminnassa, kuten virkakysymys, ettei sieluja ohjata kadotukseen vaan taivaaseen.
Kiitos Pekka Särkiö monia ajatuksia herättävästä blogikirjoituksestasi,
jossa on mielestäni tuotu asiallisesti esiin useita eri näkökulmia.
Blogin päättävä kysymyksesi on hyvä.
”Voisiko kirkon sisäisen yhteyden kohdalla olla muitakin mahdollisuuksia, kuin vastakkainasettelun syveneminen ja siten hajaannuksen eteneminen?”
Särkiöllä on kieltämättä taito monipuoliseen kannanottoon.
Sivusta seuraavana voisin kuvitella, että parempaankiin yhteistoimintaan olisi periaatteessa mahdollisuuksia. Joustoa kumpaisellakin ”puolueella” ja halua ymmärtää toista, silloinkin, kun näkemysistä sinänsä ei päästä yhteisymmärrykseen.
ajattelen, että ”puolueita” voi kyllä olla useampiakin kuin kaksi,
eivätkä rajalinjat ole olleenkaan niin selkeitä kuin miksi jotkin mediat ne voivat esittää.
Juuri senkin takia on hyvä ottaa huomioon mahdollisimman monia eri näkökulmia
ja kantoja, joita Pekka Särkiö pyrii esiin tuomaan.
Suomen kirkon sisälläkin on monia
varteenotettavia seikkoja tätä(kin) keskustelua käytäessä.
Lähti kahteen kertaan toisen voi blogisti poistaa.
Sami,
Erimielisyys liittyy nähdäkseni ennen kaikkea Augsburgin tunnustuksen kohtaan V.
”V Kirkon virka
Jotta saisimme tämän uskon, on asetettu evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka. Sanaa ja sakramentteja välineinä käyttäen lahjoitetaan Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon missä ja milloin Jumala hyväksi näkee. Toisin sanoen Jumala vanhurskauttaa Kristuksen tähden eikä meidän ansiomme tähden ne, jotka uskovat, että heidän Kristuksen tähden otetaan armoon, jotta me uskon kautta (Gal. 3:14) saisimme luvatun Hengen (Gal. 3). Seurakuntamme tuomitsevat kasteenuusijat ja muut, 9 jotka katsovat, että Pyhä Henki tulee ihmisiin ilman ulkonaisen sanan välitystä heidän omien valmistelujensa ja tekojensa avulla. ”
Mikko, nämä kytkeytyvät tietysti toisiinsa.
Sami,
Miksi ratkaisu kysymykseen olisi mielestäsi Sley:n kirkon virallisen lähetysjärjestöstatuksen riisto?
Eikö tuon kaltainen menettely olisi juurikin päinvastaista kuin mitä Pekka Särkiö viimeisessä kysymyksessä blogissaan esittää?
Mikko, lähetys-status pitää ansaita luottamuksen osoituksella ja lojaliteelillä sopimusta kohtaan. Sopimus voidaan purkaa ja asema menettää.
Sleyn toimet johtavat väistämättä tähän. Kirkkohan tämän lopulta arvioi, on sley yhdistyksenä luotettava kumppani vai riski kirkolle.
Onnea vihityille pastoreille. Olette tärkeitä.
Monet tulevat kuuntelemaan teitä, kääntyvät puoleenne ja yhdessä teidän kanssanne haluavat tuoda panoksensa kirkon rakentamiseen.
Kirkon jakaantumisen estämiseksi tervitaan muutoksia sekä ”liberaalien” että ”konservatiivien” asenteissa. Ns. vanhan virkakannan kannattajien tulee luopua tavoittelemasta erillisvihkimyksiä ja suostua samalle alttarille pappisnaisten kanssa. Ei nimittäin ole kuin yksi pappeus. Vaikka pappisviran pätevyysvaatimuksista voidaan olla eri mieltä pitäisi voida osallistua kirkkojärjestyksen mukaiseen pappisvihkimykseen ja myös syrjimättömään viranhoitoon seurakunnassa lestadiolaisten tapaan. Toisaalta pitäisi sallia järjestöjen omalla kustannuksellaan järjestämiä messuja, joissa kunnioitetaan niiden seurakuntalaisten vakaumusta, jotka pitävät miespappeutta omantunnon kysymyksenä, sillä kristittyjähän hekin ovat, vaikka ovatkin eri mieltä kirkon virkaratkaisusta. Tanskan mallia toivoisi myös Suomen kirkkoon..
Yrjö, sopua on hankala saada aikaan sellaisella menetelmällä, että osapuolia tai toista osapuota kehotetaan ottamaan ”vain pieni askel” näiden perustellusti vääränä pitämään suuntaan. Lisäksi asiaan liittyvät raaamattuteologiset, tasa-arvoon ja erilaisiin riippuvaisuuksiin liittyvät intohimot pitäisi saada tunnistettua. Molemmin puolin on aikanaan lauottu asiattomuuksia eikä niitä pidä jatkaa.
Nostan esille kaksi lisänäkökulmaa ns. vanhauskoiselta puolelta. Kysymys ei enää vuosikausiin ole ollut VAIN erillisvihkimyksistä. Monin paikoin kirkollinen esivalta on ensinnäkin kieltänyt (enää) antamasta seurakuntien tiloja vanhauskoisille messuyhteisöille tai jopa lupia ehtoollisen vietolle. Vaikka kaikille sivusta seuraaville on selvää, että tällaisilla keinoilla väkeä ei saada mukautumaan kansankirkon tahtoon vaan sysitään heitä sivuun. Samaan aikaan annetaan kyllä tilaa erittäin liberaaleille tahoille. Tunneviesti on selvä: lähtekää kansankirkosta ja syrjikää keskenänne ketä haluatte. Vaikka heille kuinka muistutettaisiin, että vanhauskoiset eivät halua syrjiä ketään vaan pitää kiinni kristikunnan vanhasta virkakäsityksestä…
Toiseksi on huomattava, että naispppeuden toteuttamisen myötä herätysliikkeiden konservatiivisesta kristillisyydentulkinnasta yhä enemmän poikkeava teologia – nimitetään sitä nyt liberaaliksi, radikaaliksi tai postmoderniksi – on rajusti kasvanut. Yksilötasolla on tietysti eroja, mutta käsittääkseni asiasta on myös tutkimusnäyttöä. Kehitystä lisää edelleen vanhauskoisten pappisvihkimyssulku. Itse arvioin, että jos kirkkomme virallisesti alkaa vihkiä spn-pareja kristilliseen avioliittoon (!?) kansankirkosta voi hyvinkin lähteä paljon niitäkin, joille virkakysymys ei ole ollut ongelma.
Minusta on tärkeä muistaa, että nyt puheena olevien herätysliikkeiden teologia palautuu pitkälti jo 1800-luvulla syntyneeseen ortodoksian ja herätyskristillisyyden synteesiin (Wolfhart Pannenberg). Samalla synteesissä oli vaikutteita myös valistuksesta (esim.kiinnostus kasvatukseen). Kysymys EI siis ole jostakin tasa-arvon ja modernin yleisestä vastustamisesta (sitäkin kyllä joissakin piireissä toki löytyy). Vaan uskonopin ja sielun pelastuksen korostuksesta. Siksi tämä joukko, jossa tänäkin päivänä löytyy juuri uskoon tulleita, ei halua kuulla kirkossa humanistisia ajatelmia, puhetta neitseestäsyntymisestä kauniina satuna tai guru Jeesuksesta. Ja nyky-Suomessa he eivät välttämättä myöskään ole valmiita maksamaan kiltisti tällä tavoin opettavien pappien palkkoja saamatta sille vastinetta.
Kysyin viime kirkollisvaalien edellä eräältä tolkun mieheksi tuntemaltani nuorehkolta yrittäjältä ja konservatiivikristityltä, onko tämä vaaleissa ehdokkaana. Hän vastasi: ”On kyllä kysytty, kahteenkin kertaan. Mutta – ei, minä annan mieluummin panokseni tulevaisuutta silmällä pitäen.” Mitä tapahtuukaan kirkolle ja paikallisseurakunnalle, jossa visioita omaavat uskovaiset alkavat ajatella näin?
Blogistille kiitos viisaasta ja tasapainoisen asiallisesta vaikean aihepiirin käsittelystä.
Minusta Juhana Tarvaisen ehdotus on hyvä.
https://www.sley.fi/tehdaan-kompromissi/
Minusta olisi kaunista, jos erilaiset teologiset näkemykset voisivat asua samassa kirkossa, mutta näillä näkymin ei taida onnistua.
Konservatiivimiehet eivät voi ottaa vastaan pappisvihkimystä tilaisuudessa, jossa vihitään myös naisia papeiksi. Ilmeisesti he kuitenkin ottaisivat vastaan vihkimyksen piispalta, joka vihkii myös naisia, kunhan konservatiivimiesten vihkimys tapahtuisi erikseen. Ristiriitaista? Pitäisikö enemmän panna painoa vihkimykseen sisältyvälle Sanalle ja rukoukselle kuin sille, kuka vihkii tai kuka muu saa samalla vihkimyksen? (Taisi tulla maallikkoteologiaa. Auts.)
Liberaalisiipi puolestaan ei voi hyväksyä kanssaan samaan kirkkoon yhteisöjä, jotka eivät hyväksy naisten pappeutta, samaa sukupuolta olevien avioliittoja jne. He näkevät tässä vain syrjintää ja syrjintään kasvattamista. Voisiko liberaalisiipi antaa enemmän tilaa omantunnon- ja uskonnonvapaudelle, myös kirkon sisällä? Voisiko enemmän painottaa sitä näkökohtaa, että ihmiset täysin vapaaehtoisesti osallistuvat erilaisten yhteisöjen toimintaan, myös sellaisten, jotka joku toinen näkee syrjivinä tai muuten outoina.
Olemme monella tapaa outoja toistemme silmissä, mutta oman isäntänsä edessä kukin seisoo tai kaatuu. (Melkein raamatunpaikka!)
Siis kummankin puolen pitäisi tulla vastaan, jotta yhteiselo onnistuisi. Erilaisten yhteisöjen toiminta kirkon sisällä kuitenkin tuottaisi hyötyä kaikille osapuolille ainakin käytännön asioissa, kuten toimitiloissa ja taloudessa, ainakin niin kauan kuin kirkollisveroa kerätään ja kohtalainen osa kansasta kuuluu kirkkoon ja veronsa maksaa.
Pirjo P, kiitos hyvistä pohdinnoista. Vanhauskoiset ovat jo pidemmän aikaa sitten – piispa +Olavin eläköitymisen jälkeen – jakautuneet kahteen leiriin siinä, sopiiko pappisvihkimys ottaa vastaan piispalta, joka myös vihkii naisia papeiksi, vaiko ei. Myönteinen vastaus lähtee siitä, että halutaan kuitenkin pysyä kansankirkossa ja sen yhteydessä. Kielteinen johtaa vapaakirkon muodostamiseen. Edelleenkin löytyy myös niitä, joiden mielestä papin ei tarvitse olla piispan vihkimä. Näin oli menneinä vuosikymmeninä Suomenkin kirkossa kun tuomiorovastit saattoivat vihkiä pappeja piispan ollessa pitkään estyneenä.
Kiitokset Pekka Särkiölle tärkeän asian kattavasta käsittelystä. En ole teologi, mutta ymmärrän kirkon hajaannuksen olevan suurempi uhka kuin erilaisten opillisten kiistojen kärsivällinen käsittely. Avioliittokysymyksen kiivaimmassa vaiheessa kirkolliskokouksessa nostettiin esiin vaatimus toisia kunnioittavasta keskustelusta, jota noudattamalla eri mieltä olevien kanssakin pystymme elämään.
Olen samaa mieltä Pirjo Pyhäjärven kanssa siitä, että yhteiselon onnistuminen edellyttää kaikkien vastaantuloa. Kirkon ykseyttä ei edistä esimerkiksi se, että SLEY:tä yritetään pakottaa rahan jakamista kiristämällä ruotuun virkakysymyksessä. SLEY ja muut herättäjäjärjestöt kokoavat ansiokkaasti toimintaansa perheitä ja nuoria, joiden ajaminen kirkosta ulos olisi järjetöntä.
Paavali kirjoitti korinttolaisille: ”kyntäjän tulee kyntää ja puimamiehen puida”, ja älkää sitoko puivan härän suuta.”
Risto, raha on vain väline tavoitteen saavuttamiseksi. Kirkon ei tarvitse tukea toimijaa, yhdistystä joka luo omia sääntöjä. Tämä kehitys on ollut nähtävissä kauan. Kirkko tavoittaa lapsia, perheitä, nuoria kaikkia ikäryhmiä. Rahan, taloudellisen tuen, virallisen aseman saaminen edellyttää luottamusta, avoimuutta, eikä hämäriä Inkerin kirkon vihkimisiä. Kirkon sisälle ei tarvita mitään toista kirkkoa, mitä Sley luo ja on luonut tietoisesti.
On hyvä huomata, että kirkossa on kyllä viime vuosinakin vihitty papiksi miehiä joilla on torjuva konservatiivinen kanta naisten pappeuteen. Heiltä on kuitenkin edellytetty yhteistyötä papiksi vihittyjen naisten kanssa. Lopulta kyse on siis siitä, kuinka puhdasta linjaa asiassa vaaditaan.
Marko nosti ylempänä esille jumalanpalvelusyhteisöjen ja järjestöjen ehtoollisenviettojen kapeamman tilan. Tässä kohdin en saata olla miettimättä millaiset suhteet seurakunnan päättäjien ja kirkkoherran ja jumalanpalvelusyhteisöjen välillä ovat olleet. Joskus kavenneen tilan taustalla voi olla yksinkertaisesti se, ettei inhimillisiä ja lämpimiä suhteita ole osattu tai tahdottu vaalia. On hyvä ymmärtää, että vaikkei olisi teologisesti samanmielinen alueen kirkkoherran ja papiston kanssa, kannattaa suhdetoimintaan ja ystävyyteen satsata. Samalla myös riski puhua kovia sanoja kristityistä kanssaveljistä ja -sisarista parokiaaliseurakunnassa vähenee – ja todennäköisesti päinvastoin!
Hyviä kommentteja tässä ketjussa.
Kiitos Pirjo, Marko, Risto ja Heikki.
Heikin seuraava kommenttipätkä on todella hyvä ja tärkeä ja allekirjoittamisen arvoinen:
”Tässä kohdin en saata olla miettimättä millaiset suhteet seurakunnan päättäjien ja kirkkoherran ja jumalanpalvelusyhteisöjen välillä ovat olleet. Joskus kavenneen tilan taustalla voi olla yksinkertaisesti se, ettei inhimillisiä ja lämpimiä suhteita ole osattu tai tahdottu vaalia. On hyvä ymmärtää, että vaikkei olisi teologisesti samanmielinen alueen kirkkoherran ja papiston kanssa, kannattaa suhdetoimintaan ja ystävyyteen satsata. Samalla myös riski puhua kovia sanoja kristityistä kanssaveljistä ja -sisarista parokiaaliseurakunnassa vähenee – ja todennäköisesti päinvastoin!”
Totuus on tarua ihmeellisempää. Kukaan ei kiistä hyvän puhumista, hyviä suhteita, parannuksen tekoa pahoista puheista. Tähän kaikkien kristittyjen pitää pyrkiä.
Totuus on tarua ihmeellisempää. Naispappeuden vastustajien leirissä retoriikka on kylmää ja kovaa, samalla siitä on tullut viihdettä, talk showta osa luontoa. Tämä ilmeisesti johtuu dogmaattissävyisestä lähestymistavasta harhaoppiin naispappeus. Näin hevonen on lähtenyt laukalle. Paavalin synodin underground julkaisut jota levitettiin ympäri siionia toimi tämän viihteen airueena.
Inkerin kirkon vihkimyksissä ei auta hyvän puhuminen. Kirkon mielestä on kysymys sopimusrikkomuksesta. Lojaliteetti ongelma niitä toimioita kohtaan jotka eivät noudata sopimusta.
Sami,
En voi kuin ihmetellä kielenkäyttöäsi tällä palstalla. En ole missään kuullut keskusteltavan naispappeudesta ala-arvoisesti. Siis en missään. En ainakaan niissä piireissä joissa itse olen liikkunut.
Jotenkin jutuistasi tulee mieleen Asterix -sarjakuvan Riidankylväjä -albumi.
Antipatiasi Sley:tä kohtaan on tullut selvästi ilmi.
Mikko, ei tässä ole kysymys mistään antipatiasta, vaan realiteeteistä, oikeista asioista oikealla nimellä. Ei sen ihmeellisempää. 🙂
Ehdotan, että luette Timo Junkkaalan Rimpiläinen-elämäkerran Viimeinen vanhauskoinen. Siinä on monen muun asian ohella käsitelty myös tuota ns. viharetoriikkaa ja Paavalin Synodia.
Vanhauskoisten joukossa on (ollut) aikamoista verbaalista ilotulitusta naispappeuden hirveydestä. Olen omakohtaisesti kuullut täysin samantasoista katkeraa vuodatusta yllättävän monien naispappeuden kannattajien, oikeastaan naispappeuden vastustajien vastustajien (!) lausumana.
Eri paikkakunnilla on käsittääkseni tällä hetkellä erilaisia suhtautumistapoja vanhauskoisiin messuyhteisöihin. Nimiä mainitsematta olen sitä mieltä, että vanhauskoisuuden juuriminen kirkosta tuntuu kyllä olevan sekä monien luottamushenkilöiden, kirkkoherrojen ja näitä myötäilevien kirkon johtajien prioriteeteissa aika korkealla.
En minäkään tykännyt pohjoisen vuosinani siitä, että minua pidettiin aika avoimesti ”uskottomana pappina” enkä siksi kelvannut tiettyihin kirkollisiin toimituksiin. Mutta ei minulle tulisi mieleenkään sulkea kostona vaikkapa seurakuntataloja asianomaisen herätysliikkeen seuroilta (jos asiaa minulta kysyttäisiin tai ylipäänsä olisin tilojen käytöstä päättämässä).
Suoraan sanottuna vanhauskoisia on välillä mielestäni kohdeltu julkisuudessa vähän samaan tapaan kuin juutalaisia natsien retoriikassa ennen vuotta 1933: heitä sopii syyttää melkein mistä vain, ottaa syntipukeiksi ja vaatia syrjäytettäviksi, jotta kirkko nousisi kukoistukseen. (Rinnastus on epäsymmetrinen ja koskee siis retoriikkaa, ei fyysistä väkivaltaa ja murhaamista).
Jos joku on lukenut tähän asti, niin vetoan vielä kerran niihin, jotka pappisvihkimyksistä päättävät: Sallikaa vaikka kerran vuodessa naispappivapaa pappisvihkimys niille, jotka sitä pyytävät. Antakaa virkamääräys sinne, missä heidät halutaan ottaa vastaan ja heitä arvostetaan. Mahdolliset yhteen sovittelut ja väistelyt jumalanpalveluksissa voidaan kyllä ratkoa, jos hyvää tahtoa löytyy.
Hämmästyttävintä tässä on seurata sen suunnitelman toteutumisesta, jonka kerran luin ja josta olen kertonut. En vain muista missä kirjassa se oli.
Siinä askel askeleelta kuvattiin tämä mikä nyt on todellisuutta koko yhteiskunnassamme ja etenkin kirkossamme. Silloin se tuntui uskomattomalta. Nyt vasta oikein alkaa tajuta miten hyvin se on saatu toimiaan. Koska suunnitelma on toteutunut tarkalleen tähän päivään asti , niin varmasti se saavuttaa lopulta päämääränsä ja kirkko hajoaa.
Pekka Veli, älä muuta sano. Kirkko(kunta) voi kyllä hajota ja kristinuskokin hävitä joltain maantieteelliseltä alueelta, siitä on historiassa esimerkkejä. Onneksi yksi ja pyhä kirkko on kuitenkin säilyvä täällä maan päällä Herramme paluuseen asti. Hän meitä armahtakoon ja taivuttakoon parannukseen!
Itse olen syvästi kasvanut kiinni evlut-kirkkoon, joten ei tämä kivalta tunnu kun muutos etenee ei niin hyvään suuntaan sekä kirkossa, että myös yhteiskunnassa. Askeleen muutokseen on viimeksi ottanut Hyvinkään seurakunta tosin ”kunnioittavassa hengessä.”
Mieleen nousee taas se pieni kirkon raunio Turkin Alaniassa. Luulin siellä olevan kirkon, niin kuin kartan perusteella oletin. Olin vain vuosiasatoja myöhässä. Joskus siellä oli parhaalla paikalla kirkko ja varmasti elävä seurakunta. Nyt vain metalliaidoilla suojattu vähäinen raunio. Aitaan oli kiinnitetty sentään kimppu kukkia. Siinäkö kuva kirkkomme tulevaisuudesta?