Kirkonmiesten ja -naisten pitäisi olla rakkauden ja kärsimyksen asiantuntijoita. Molempia sattuu omallekin kohdalle. Ja joskus oman viiteryhmän rakkaus näyttäytyy kurituksen muodossa.
Kolmannen polven pappi ei omista kaikkea kunniaa menestyksistään eikä vastoinkäymisistään. Pienessä yhteisössä vaikeuksia ja väärinymmärryksiä kulkee perintönä isiltä, joissain kirkoissa jo äideiltäkin.
Itse jouduin temppelinharjalle viitisen vuotta sitten. Olin kiertänyt paljon Suomea. Minkä useampikin puolue havaitsi ja pyysi minua ehdokkaaksi.
Minä onneton menin pyynnöistä kertomaan julkisuudessa, että piispanikin ymmärtäisivät vocation olevan aidosti externa. Mutta eipä auttanut.
Oikeastihan tarjouskilpailua tunnusti harjoittaneensa minua hurskaampi kilpaehdokas-uskonsisar. Mutta minä menin läpi ja jäin valokeilaan. Niinpä media yhä toistaa juuri minun ”kilpailuttaneen puolueita”. Väärä väite, josta kärsin.
Kumma kyllä se, mikä ei joidenkin hurskaiden mielestä sovi papille, siis politiikka, voi joskus kypsyttää toivottomasta kyläpapistakin oikeasti hurskaan.
Uudenlaisten liturgioiden hyräily ja kokeminen aivan muulla kuin alttarilla on sykähdyttävä kokemus.
Kantaako uskosi ja hartautesi uusilla pelikentillä, joilla valitsee viidakon laki? Se riippuu siitä, kuinka läheltä sallit vocatio externan koskettaa vocatio internaa, sisimpääsi ja pyhimpääsi.
Tämän pyhän mysteerion, sakramentin ja Jumalan kohtaamisen kokemisessa auttaa se paradoksi, että poliitikot pääsevät harvoin helpommalla julkisuuden kurimuksesta kuin pappismiehet.
Voi meitä hurskaita ja syntisiä, voi publikaaneja ja fariseuksia. Kaikkia on sekä kirkoissa että parlamenteissa.
Katumuksen saarnaaminen hurskaalle kuulijakunnalle voi olla helpompaa kuin poliitikkona yrittää parantaa maailmaa.
Vaatimaton kyläpappi suosittelee silti politiikkaa muillekin virkaveljille. Se kasvattaa hurskautta ja tekee papistakin ihan oikeasti uskovaisen!
Mitro hyvä! Älä vähättele itseäsi vaatimattomana kyläpappina. Olet joutunut kokemaan kovia poliittisena+kirkollisena vaikuttajana. Yhdistelmä voi olla ortodoksisessa kirkossa vaikeampi kuin meillä luterilaisilla, joilla maallikkous/maallisuus on ollut enemmän kannatettu asia Ja politiikka kai luetaan maallikouteen kuuluvaksi.
Sinä kuitenkin edustat Suomessa hyvin laajasti virinnyttä kiinnostusta ortodoksisuuteen. Jo ennen poliittista uraasi teit läpimurron. Ei kai sinua muuten EU:hun olisi valittukaan. Olen pahoillani, jos joskus kritisoin ”maallista mainontaasi” kerskakulttuurina (Alfa Romeo, kesäpaikka jne.). En siitä edelleenkään innostu, mutta sinun rehellistä pyrkimystäsi olla kirkon ja maallisen vallan palvelija samanaikaisesti arvostan! Jatkat kirkkokuntasi piirissä samantapaista kampanjaa, jolla Isä Ambrosius aikoinaan nosti Valamon luostarin Heinävedellä kukoistukseen kulttuurien ja sen eri osapuolten välisenä kohtaamispaikkana.
Kiitos ”uhkarohkeudestasi”!
Mitro Repo :”Kirkonmiesten ja -naisten pitäisi olla rakkauden ja kärsimyksen asiantuntijoita.”
Niin omasta mielestänikin ja siksi puoluepoliittinen sitoutuminen mihinkään puolueeseen on mielestäni tuon periaatteen vastainen. Kun sain tietää, että ortodoksikirkko ei hyväksy mm. puolisoni vapaamuurariutta, palasin ”sydän verta vuotaen” takaisin evl.kirkon kirjoihin.
Mielestäni ortodoksikirkko on oikeassa siinä, että jos pappeus ymmärretään sakramentiksi, pappien ei tule osallistua puoluepolitiikkaan, kun heidän sakramentaalinen tehtävänsä kuitenkin on olla sen maailman ja kuninkaan ”äänitorvi”, jonka kuninkuus ”ei ole tästä maailmasta”.