Kokemukseni parantamiskokouksista perustuvat 70-luvulla näkemääni filmiin. Siinä näytettiin, kuinka jalkavaivainen parani, ja kerrottiin, kuinka hopeanaulat sulivat pois. Olisin mielelläni nähnyt röntgen kuvat, joissa naulat/ruuvit näkyvät (ja jotka on lähes varmasti otettu) sekä uudet kuvat, joista ne puuttuvat. Tässä tapauksessa paranemiseen liittyvä väite olisi ollut helposti todistettavissa oikeaksi tai vääräksi. Mutta ei.
Sittemmin olen nähnyt yksittäisiä filminpätkiä parantamiskokouksista. Toiset kriittisesti suhtautuvien, toiset kokousjärjestäjien tekemiä. Kaikissa suhtautuminen koululääketieteeseen on ollut vähättelevää, torjuvaa tai suorastaan demonisoivaa. Tähän jatkumoon liittyy myös se, mitä Pirkko Jalovaara maanantaina 25.2. MOT-ohjelmassa saarnasi ja puhui.
Minua on ihmetyttänyt teini-ikäisestä se, miksi paranemista vakuutetaan todelliseksi, mutta sitä ei tutkita eikä haluta tutkittavan. Eikö olisi vakuuttavampaa, jos paikalla olisi lääkäri, jonka tutkittavaksi parantuneet opastettaisiin. Entä missä on niistä huolehtiminen, joille Jumalan vastaus on, että tämän ei ole tarkoitus nyt parantua? Tämä kaikki viittaa siihen, että kansan hurmio on tärkeämpää kuin ihmisten auttaminen ja parantamisille annetaan ’takavalotakuu’.
Entäs parantaja nimeltä Jeesus Nasaretilainen? Kun spitaaliset olivat puhdistuneet, he saivat käskyn: Menkää ja näyttäkää itsenne papeille! Heidän parantumisensa vahvisti sen ajan yhteiskunnan ’koululääketiede’, papit. Siis saddukealaiset temppelipapit, joidan uskonnolliset ja poliittiset näkemykset olivat todella kaukana Jeesuksesta. Jeesuksen esimerkin seuraamista olisi sanoa parantuneelle: Varaa aika lääkärillesi, jotta hän varmistaa että parantuminen on tapahtunut.
Matti, tarkoitatkohan tätä: http://images.reaaalto.multiply.multiplycontent.com/attachment/0/98705751/herra_tekee_ihmeita_ilman_maaraa.pdf?key=vapaasana:journal:772&nmid=189930407
Vakuuttavaa luettavaa.
Kiitos linkistä Jussi Matikainen. Luin tekstin. Karua kertomaa kieltämättä.
Jos heittäydyn vielä ihmeisiin uskovaksi skeptikoksi niin tässä tutkimuksessa ehkä on semmoinen pienoinen ongelma, että siihen ovat valikoituneet juuri nämä tapaukset joissa tuota ”sokeaa uskoa” on hehkutettu. Aineistoa oli lähdetty keräämään painottuneesti helluntailiikkeen uskaltaisiko sanoa epäterveemmistä piireistä..mun mielestä. Kriteerit ihmeelle ovat varsin kovat, mikä tietysti on ihan ok, jos aineisto on riittävän iso. Nyt tässä tarkasteltiin lopulta vajaata 30 tapausta.
Eniten tämä tutkimus kertoo minulle tuosta miten kovasti ihmiset haluavat uskoa, ja kehittävät siksi kait noita legendoja tai yksityiskohdat vääntyvät. Toisaalta kertomuksista saattaa näkyä myös halua uskoa ilman että uskalletaan saattaa ihmeitä ja uskoa tutkimuksen alle. Sama näkyy tietysti uskovaisten suhteessa eksegetiikkaankin – noin sivumennen sanoen. Vahvemman uskon ihmettä tässä nyt ensimmäiseksi kaivattaisiin, jos tutkimusta halutaan tehdä. Tuntuu, että uskoa ja tiedettä ei uskalleta asettaa vuoropuheluun.
Joku mainitsi Blogimetsässä muistaakseni, että parantuneiden pitäisi mennä UT:llisesti raportoimaan parantumisestaan rabbeille eli lääkäreille. Ehkäpä siinä olisi nyt haaste niille, jotka ovat ihmeellisesti parantuneet. Lääkärit eivät voi tietysti ihmisten parantumisista raportoida ilman potilaiden lupaa, vaikka ihmeisiin itse uskoisivatkin.
Kuitenkin, jos usko on ihmeissä, niin voi käydä niin kuin tämän tutkimuksen tekijöille. Toinen erosi helluntaiseurakunnasta ja toisesta tuli agnostikko.
Joku on sairastanut flunssaa 12 päivää ja mene 13 päivänä rukouskokoukseen ja kas kun flunssa 14 päivä lähtee on ihme tapahtunut…
Olen lukenut Hirsilän tutkimuksen ja hämmästyin lopputulosta todella. Niinkuin miehet itsekin. Ihmeparantumisista puhutaan paljon ja niitä sanotaan olevan paljon. Siksihän myös miehet rupesivat tekemään tutkimusta, koska olettivat puheiden perusteella, että parantuneita on helppo löytää.
Minulle oli oikeasti yllätys, ettei löytynyt ensimmäistäkään.
Rukous sairaiden puolesta kuuluu seurakunnan jumalanpalvelukseen. Esirukouspyynnöt myös otetaan huomioon. Se on tervettä kristillisyyttä. Mutta sellainen julistus, jossa väitetään ihmisten parantuvan sitä todentamatta, ei ole kristillistä julistusta. Jeesuskin käski parantuneen mennä näytämään itsensä papille. Ihmeitä tapahtuu joka päivä, mutta eivät ne ole kohusaarnaajien tekemiä, vaan yhdenkin kristityn uskollinen houkaus Jumalan puoleen on jo sinänsä ihme. Jumala silti päättää, kutsuuko hän ihmisen luokeen tämän sairauden kautta tai muuten myöhemmin. Maallisen elämän jatkuminen ns. kaatumiskokemuksen kautta ei ole tärkeä. Tärkeintä on sielun pelastus. Itse ainakin otan vastaan Jumalan kutsun luokseen vastaan ilman mitään maallisten kaatajien kohuparannuksia. Jos lääkäreiden hoito ei syntiruumista pelasta, on Herran kutsu luokseen vahvempi. Eiköhän iankaikkinen elämä ole tärkeämpi meille kullekin kuin tämän maallisen elämän jatkaminen keinolla millä hyvänsä.
”Minun äitini sai syöpäsairaana ”jatkoaikaa” tavalla, jota lääkärit vain ihmettelivät. Kyllä näitä ihmeitä tapahtuu, tapahtuu joka päivä.”-
Näin tekee: minun äitini sairasti kolme erittäin vakavaa erillistä syöpää kohtu- rinta- ja luusyövän ja sai niihin erittäin kehittynyttä nykyaiakaista syöpähoitoa ja eli 98 v 11 kk ja kuoli varsin tavanomaiseen syyhyn eli kirjaimellisesti vanhuuteen kun sydän ei enää jaksanut.
El Luojan kiitos luottanut hömppään mutta porkkanamehua joi kohtusyövän aikaan tuorepuristettuna pari litraa joka päivä.
Minulla ei ole mitään syytä epäillä Jumalan tahtoa ja voimaa parantaa sairaita. Kuitenkin meidän kaikki päivät ovat jo kirjoitettuna Taivaissa, emmekä voi ajatella tallustelevan täällä maanpäällä ikuisesti.
Isäni oli 40 vuotta sitten vakavasti sairas. Lääkärit antoivat 2 viikkoa – 2 kuukautta elinaikaa ja lääketieteellisesti ei ollut parannuskeinoa, ainoastaan voimakkaat kipulääkkeet. Jokunen kuukausi ”kuoleman tuomion” julistamisen jälkeen isäni sai kovan kipukohtauksen, jonka seurauksena tuli jälleen tajuttomuus ja pulssi laski alhaalle. Äitini kutsui meidät lapset isäni vuoteen äärelle ja me polvirukouksessa rukoiltiin isäni puolesta, että hän tulisi terveeksi. Meillä ei kotona uskon asiat ollut paljoa esillä, mutta äitini hädässä toimi ja opetti meille lapsille rukouksen merkityksen. Tällä hetkellä isäni voi paljon paremmin kuin silloin noin 40 vuotta sitten.
”5. Matti A. Miettisen Uskonnolliset ihmeparantumiset lääketieteellis-psykologisesta näkökulmasta /12/ on lääketieteen tohtorin väitöskirja, jonka hän kirjoitti noin 10 vuoden aikana (1980-1990). Tutkimuksen kohteena olivat Niilo Yli-Vainion (1920-1981) parantamiskokoukset vuonna 1980. Tarkemman selvityksen otos oli 611 vapaaehtoista, jotka
ilmoittivat yhteensä 1403 parantumiskokemusta. Näistä 829 ilmoitettiin parantuneeksi ja 574 ei-parantuneeksi. Miettinen etsi lääketieteellisestä ennusteesta merkittävästi poikkeavia elimellisiä parantumisia. Tutkimuksen johtopäätöksenä oli, ettei kukaan ollut parantunut
ihmeellisesti Niilo Yli-Vainion kokouksissa.”
”Mutta auttaa Hän myös lääkärien kautta.” Niin, mutta ei sitten kun tulee se hoitovirhe, vai mitä?
Mietin sitäkin, että miksi se hyvä Jumala ei paranna kohdussa sikiötä, joka on esim. vaikeasti sydänvikainen, eikä tule elämään synnyttyään paria tuntia pitempään. Äitini pikkusisko eli muutaman tunnin.
Tieteellisesti suuntautuneena ihmisenäkin pidän mahdollisena että ihmeelliseltä vaikuttavia paranemisia voi jossain määrin tapahtua. Mitä vahvemmin tauti tai sairaus sisältää psyykkistä komponenttia, sitä suurempi tuo mahdollisuus lienee. Voisiko luulosairaudesta paranemista pitää ihmeenä? Tai kymmeneksi vuodeksi rauhoittuva perustauti joka sitten kuitenkin lopulta hyppää kehään voittajana?
En ota kantaa siihen, vaikuttavatko jumalat millään tavalla sairauksien syntyyn ja poistumiseen, se jääköön heidän asiakseen. Sen sijaan suhtaudun äärimmäisen kriittisesti ihmisiin, jotka väittävät pystyvänsä ”ihmeisiin” yksin tai yhdessä muiden samanhenkisten kanssa. Jo lähtökohtaisesti on omituista, että heidän jumalansa tarvitsisivat ”tällaista muistutusta, puolestapuhumista tai kehotusta” parannustyöhönsä.
Näen uskonnollisten yhteisöjen yhteisrukoukset ja puolestsa rukoilemiset ymv. yhteishenkeä ja yhteenkuuluvuutta lisäävänä liimana, jolla on merkittävä positiivinen vaikutus jäsentensä psyykkiseen hyvinvointiin. Tai todella negatiivinen silloin kun se on kohteensa ei-toivomaa kuten puhutuissa eheytyksissä.