Kolumbian yli 50 vuotta kestänyt sisällissota päättyy, kun lopullinen rauhansopimus allekirjoitetaan 26.9.2016 hallituksen ja sissijärjestö FARCin välillä Cartagenassa.
Havannassa käytyjen neuvotteluiden tuloksena syntynyt rauhansopimus altistetaan kuitenkin 2.10. järjestettävälle kansanäänestykselle. Silloin kolumbialaiset äänestävät joko hyväksyäkseen rauhansopimuksen ehdot tai hylätäkseen ne. Vaikka luulisi, että koko kansa haluaisi rauhaa, näin ei välttämättä ole.
Rauhansopimuksen ehdoista eniten erimielisyyttä aiheuttavat maareformi, jossa kaikille maatyöläisille taataan maata, sissien integroiminen yhteiskuntaan ja heille maksettava eläke sekä rivisissien yleinen armahdus. Etenkin entisen presidentti Uriben johtama oikeistopuolue Centro Democrático vastustaa voimakkaasti nykyistä rauhansopimusta.
Kysymyksiä herättää myös rauhansopimuksen ehtojen täytäntöönpano. Kuka todella varmistaa, että toinen osapuoli todella luopuu aseista? Entä hajoitetaanko sissijoukot varmasti? Siirtyvätkö sissit puolisotilaallisiin joukkoihin? Suojeleeko armeija jatkossa kaikkia? Entä miten toteutetaan anteeksianto, sotarikoksista tuomitseminen? Miten Kolumbian ihmisoikeustilannetta parannetaan?
Kaiken tämän keskustelun pohjalta presidentti Santos on todennut, että vaikka rauhansopimus ei olisikaan täydellinen, sen pohjalta maassa voidaan vihdoin keskittyä jälleenrakennukseen ja sovinnon rakentamiseen.
Kolumbian sisällissotaa ovat leimanneet molempien osapuolten harjoittamat ihmisoikeusrikkomukset. Sekä sissit että hallituksen joukot ovat suorittaneet mm. joukkomurhia ja kidnappauksia siviiliväestön keskuudessa ja aiheuttaneet yli 6 miljoonaa maansisäistä pakolaista.
Sekä armeija että sissit ovat vastuussa ihmisoikeuspuolustajien katoamisista ja murhista sekä raiskauksista ja lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Ihmisoikeuspuolustaja Olga Silvan (Corporación Jurídica Humanidad Vigente) mukaan 98 % tapauksista on selvittämättä.
Ihmisoikeuspuolustajat, paikallisjohtajat ja kansalaisaktivistit kohtaavat yhä uhkauksia ja kiristystä. Rauhansopimuksen allekirjoittamisen jälkeen 13 yhteisöjohtajaa on murhattu.
Ihmisoikeustyö onkin yksi jälleenrakennuksen peruspilareista. Siinä hallituksen toimilla on suuri merkitys, mutta myös kansalaisjärjestöjen ja kirkkojen toiminta ovat avainasemassa. Sen lisäksi, että kansalaisjärjestöt ja kirkot voivat toimia ns. yhteiskunnallisina ”iskunvaimentajina” ja valvoa rauhanehtojen toteutumista, ne tekevät arvokasta työtä silottaakseen yhteiskunnallisia eroja ja rakentavat tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa toimimalla heikoimmassa asemassa olevien äänitorvena ja puolustamalla heidän oikeuksiaan.
Sekä hallituksen että sissien, mutta myös kansalaisjärjestöjen ja kirkkojen on vastattava konfliktin eniten runtelemien ihmisten tarpeisiin ja huolenaiheisiin. Samalla tavalla kuin rauhanneuvotteluiden johtotähtenä ovat olleet konfliktin uhrit, nyt konfliktialueiden eniten kärsineiden yhteisöjen sekä maansisäisten pakolaisten tulee olla rauhan- ja jälleenrakennuksen keskipisteenä.
Suomen Lähetysseura tukee rauhantyötä Kolumbiassa muun muassa Kolumbian luterilaisen kirkon (IELCO) kautta. Kirkon mukaan tärkeintä todellisen rauhan rakentamiseksi on opettaa ja kouluttaa ihmisiä ihmisoikeusteemoissa. IELCOn ihmisoikeustyön koordinaattori Sara Cristina Laran mukaan rauhan ja sovinnon perustana on ihmisoikeuksien tunteminen ja toteutuminen kaikkien kolumbialaisten osalta. ”On tärkeää, että rauhaa ja sovintoa rakennetaan arjesta käsin, kodeista lähtien. On välttämätöntä, että ihmiset ymmärtävät, että rauhan rakentaminen on meidän jokaisen, ei vain hallituksen ja sissien vastuulla, ja tässä kansan koulutus on avainasemassa”.
IELCO tekee työtä kaikkein haavoittuvimpien parissa: vammaisten, vanhusten ja nuorten naisten kanssa, joista suurin osa on kaupunkeihin saapuneita maansisäisiä pakolaisia. Kuuroille nuorille suunnatun Vid Verdadera projektin vetäjä Miledis Guevaran mukaan kaikki projektit, jotka pyrkivät integroimaan kansalaisia yhteiskuntaan, ovat rauhanprojekteja. ”Kolumbia ei ole koskaan ollut kaikkien kolumbialaisten. Yhteiskuntamme perustuu syrjintään ja tämä johtaa ihmisoikeusrikkomuksiin. Niinpä kaikki työ, jota teemme, jotta heikoimmassa asemassa olevat voisivat olla osa yhteiskuntaa, tuntea itsensä tarpeellisiksi ja elää inhimillisesti, on rauhantyötä.”
Kolumbian luterilainen kirkko on myös yksi DiPazin, kirkkojen rauhanneuvoston perustajajäsenistä. DiPaziin kuuluu 10 kirkkoa ja kirkollista järjestöä, ja sen tavoitteena on kouluttaa ja kertoa rauhansopimuksen sisällöstä, kannustaa keskusteluun ihmisoikeuksista sekä toimia rauhansopimuksen ehtojen toimeenpanon valvojana.
DiPaz pyrkii myös edistämään kansalaisten osallistumista poliittiseen elämään ja vaikuttamaan päättäjiin. DiPazin edustajat ovat muun muassa osallistuneet Havannan rauhanneuvotteluihin, joissa päätettiin uhrien korvauksista. DiPaz on mukana kansalaisjärjestöjen, hallituksen ja YK:n kolmikannassa, jonka tavoitteena on valvoa rauhansopimuksen ehtojen täyttymistä.
Vaikka Kolumbian sisällissodan jälkeisen rauhan rakentaminen on luottamuspulan ja kansan kahtiajakautumisen vuoksi erittäin vaikeaa, toivoa on. Se vaatii kuitenkin paljon työtä, koulutusta ja avointa keskustelua. Se vaatii kansan tahtoa sovintoon, mutta myös kansainvälisen yhteisön sekä kirkkojen tukea. Se vaatii uusia hallituskäytäntöjä, luottamuksen rakentamista, ihmisoikeuksien kunnioitusta sekä demokraattisempaa yhteiskuntaa. Yhteiskuntaa, johon jokainen kolumbialainen voi tuntea kuuluvansa. Yhteiskuntaa, joka ei syrji vaan sulkee kaikki sisäänsä. Yhteiskuntaa, joka ei palvele vain yhtä kansanosaa, vaan jokaista sen kansalaista.
Toivottavasti Kolumbian kansa päättää 2.10. jatkaa rauhan tiellä, sillä kuten presidentti Santos sanoo, epätäydellinen rauha on parempi kuin täydellinen sota.
Teksti ja kuva: Riikka Leskinen. Riikka työskentelee Lähetysseuran Felm-volunteerina Kolumbian evankelis-luterilaisessa kirkossa.
Lähetysseuran Tasaus-kampanja nostaa esiin Kolumbian maattomien maansisäisten pakolaisten tilannetta:
www.tasaus.fi
