Ensi syksyn seurakuntavaalien ehdokaslistojen jättämiseen on nyt aikaa kolmisen kuukautta ja varsinaisen vaalikeskustelun alkaminen antaa vielä odottaa itseään. Omalla kohdallani tuli nyt kesällä täyteen kolme ja puolivuotta Helsingin yhteisen kirkkovaltuuston ja Vuosaaren seurakuntaneuvoston jäsenenä. Olen tässä roolissa usein pohtinut kirkon luottamushenkilön vaikuttamismahdollisuuksia ja myös historian valossa näkemyksiäni kirkon hallinnosta.
Selkeä hallinto antaa parhaimmillaan turvalliset puitteet seurakunnan kaltaiselle usean kymmenen henkilön työyhteisölle, jonka työn kohderyhmänä on moni tuhansien asukkaiden kaupunginosa. Toiselta puolen hallinnon jäykkyys voi tuoda seurakunnan toimintaan tiettyä kirkon nykyiseen viime vuosikymmenien aikana merkittävästi muuttuneeseen ja haasteelliseen yhteiskunnalliseen asemaan nähden tarpeetontakin jäykkyyttä, joka hidastaa tarvittavaa uudistumista.
Viime seurakuntaneuvoston kokouksessa kirkon byrokraattisuudesta nähtiin eräänlainen – hieman ehkä huvittavakin – esimerkki, kun päätimme yhtenä esityslistan asiakohtana poistaa seurakunnan inventaarioluettelosta ”poistetaan” merkinnällä varustetut kalusteet ja lähettää luettelon edelleen Yhteisen kirkkoneuvoston hyväksyttäväksi. Vastaavia hallinnollisia jäänteitä ikään kuin menneestä ajasta tulee aika ajoin vastaan seurakuntaneuvoston ja kirkkovaltuuston työssä.
Seurakuntaneuvostossa tehdään luonnollisesti merkittäviä päätöksiä muun muassa siitä keitä valitaan seurakunnan uusiksi työntekijöiksi, linjataan budjetista ja niin edelleen. Näin seurakuntavaalivuotena paikallaan olisi kuitenkin käydä keskustelua siitä, että olisiko kirkon hallintoa ehkä mahdollista keventää niin, että kalustoluettelon poistojen kaltaisia asioita ei olisi tarpeen tuoda neuvoston, puhumattakaan vielä varmuuden vakuudeksi yhteisen kirkkoneuvoston, käsittelyyn. Keskeisenä linjana tässä uudistumisessa olisi se, että luottamuselimissä työn painopistettä voitaisiin siirtää hallinnosta seurakunnan käytännön arkisen toiminnan suunnitteluun yhdessä sen palkatun henkilöstön kanssa.
Kun koko kirkon jäsenyyskysymys ja sitoutuminen kirkon toimintaan ovat kasvavasti liipaisimella, on todella syytäkin askarrella sen kanssa, miten tuo luottamustehtävä säilyisi edes jotenkin mielekkäänä. Jalovaara toteaa ”Keskeisenä linjana tässä uudistumisessa olisi se, että luottamuselimissä työn painopistettä voitaisiin siirtää hallinnosta seurakunnan käytännön arkisen toiminnan suunnitteluun yhdessä sen palkatun henkilöstön kanssa.” Itselle tuosta tulee ensimmäiseksi mieleen, onko käymässä niin, että seurakuntien luottamushenkilöiksi, tosin aivan luvalla, kerääntyy lisääntyvästi porukkaa, joka hakee paljossa itselle ”halpaa” näkyvyyttä ja poliittista nostetta – (äänestysakt.%). Taas ne, jotka ovat väsyneet odottamaan ajatuksineen tilaa toiminnan kehittämiseen, väistyvät vauhdilla kirkoissaan takariveille. Ja lopuksi kysymys, onko tänä luopumisen aikan enää edes lupa odottaa kirkon ja sen seurakuntien työssä toimivilta mahdollisuutta kehittyä ammatti-identiteetissään niin vahvaksi, että siinä myös maallikkuuden kentästä nähtäisiin vielä aidosti jotain arvokkaampaakin kuin tuo kalustoiminen olevan yhä tarjolla.
Tuli mieleen, että aikoinaan eräs eniten keskusteltu kysymys yhteisen kirkkoneuvoston kokouksessa oli henkilöstön vuosilomat.