Ensi syksyn seurakuntavaalien ehdokaslistojen jättämiseen on nyt aikaa kolmisen kuukautta ja varsinaisen vaalikeskustelun alkaminen antaa vielä odottaa itseään. Omalla kohdallani tuli nyt kesällä täyteen kolme ja puolivuotta Helsingin yhteisen kirkkovaltuuston ja Vuosaaren seurakuntaneuvoston jäsenenä. Olen tässä roolissa usein pohtinut kirkon luottamushenkilön vaikuttamismahdollisuuksia ja myös historian valossa näkemyksiäni kirkon hallinnosta.
Selkeä hallinto antaa parhaimmillaan turvalliset puitteet seurakunnan kaltaiselle usean kymmenen henkilön työyhteisölle, jonka työn kohderyhmänä on moni tuhansien asukkaiden kaupunginosa. Toiselta puolen hallinnon jäykkyys voi tuoda seurakunnan toimintaan tiettyä kirkon nykyiseen viime vuosikymmenien aikana merkittävästi muuttuneeseen ja haasteelliseen yhteiskunnalliseen asemaan nähden tarpeetontakin jäykkyyttä, joka hidastaa tarvittavaa uudistumista.
Viime seurakuntaneuvoston kokouksessa kirkon byrokraattisuudesta nähtiin eräänlainen – hieman ehkä huvittavakin – esimerkki, kun päätimme yhtenä esityslistan asiakohtana poistaa seurakunnan inventaarioluettelosta ”poistetaan” merkinnällä varustetut kalusteet ja lähettää luettelon edelleen Yhteisen kirkkoneuvoston hyväksyttäväksi. Vastaavia hallinnollisia jäänteitä ikään kuin menneestä ajasta tulee aika ajoin vastaan seurakuntaneuvoston ja kirkkovaltuuston työssä.
Seurakuntaneuvostossa tehdään luonnollisesti merkittäviä päätöksiä muun muassa siitä keitä valitaan seurakunnan uusiksi työntekijöiksi, linjataan budjetista ja niin edelleen. Näin seurakuntavaalivuotena paikallaan olisi kuitenkin käydä keskustelua siitä, että olisiko kirkon hallintoa ehkä mahdollista keventää niin, että kalustoluettelon poistojen kaltaisia asioita ei olisi tarpeen tuoda neuvoston, puhumattakaan vielä varmuuden vakuudeksi yhteisen kirkkoneuvoston, käsittelyyn. Keskeisenä linjana tässä uudistumisessa olisi se, että luottamuselimissä työn painopistettä voitaisiin siirtää hallinnosta seurakunnan käytännön arkisen toiminnan suunnitteluun yhdessä sen palkatun henkilöstön kanssa.
Nyt taas noustaan rumasti vastoin Lutherin oppia, kun aletaan itse vihkimään pappeja. Olisi hyvä tietää mitä isä-Luther on sanonut asiasta:
”Vain valtionkirkot, se on papit, ovat oikeutettuja selittämään ja opettamaan Raamattua. Jokainen, joka selittää Raamattua ilman valtionkirkon antamaa oikeutusta, on pakostakin ”paholaisen lähetti”, ”varas ja murhamies”, hänellä on kontollaan taatusti kapina (=terrorismi) tai vieläkin pahempia syntejä, ja hänet tuli luovuttaa pyövelille (mestari Hansille), jopa silloin, kun hän julistaisi puhdasta evankeliumia tai olisi Jumalan enkeli taivaasta (!).”
http://www.apostasia.de/dateien/Prof-Dr-Martin-Luther-ein-Massenmoerder-und-Christenverfolger-ocr.pdf
Matti; totta, kirkon pitäisi olla yhtenäinen ja torjua kaikki harhaopit. Tilanne evl-kirkossa vaikuttaa epäselvältä ja tulevaisuudessa ei meillä ehkä enää ole valtionkirkkoa. Piispat ja kirkolliskokoukset ovat syylliset kirkon jäsenkatoon. Lisäksi piispat …
”Kun varsinaisista piispoista tulee evankeliumin vihollisia tai kun he kieltäytyvät vihkimästä pappeja, seurakunnat säilyttävät silti oikeutensa. Sillä missä ikinä on seurakunta, siellä sillä on oikeus evankeliumin virkaan. Sen vuoksi on välttämätöntä, että seurakunta säilyttää oikeuden kutsua, valita ja vihkiä viran hoitajia. Tämä oikeus on nimenomaan seurakunnalle annettu lahja, jota ei mikään inhimillinen auktoriteetti voi siltä riistää. Sen todistaa apostoli Paavalikin Efesolaiskirjeessä: (Ef. 4:8-11) ’Hän nousi korkeuteen, hän antoi lahjoja ihmisille’, ja sitten apostoli luettelee erityisesti kirkolle annettuina lahjoina paimenet ja opettajat (pastores et doctores) ja lisää, että nämä annetaan hoitamaan virkaa, rakentamaan Kristuksen ruumista. Missä siis on tosi seurakunta, siellä täytyy olla oikeus valita ja vihkiä viran hoitajia. Julistaahan maallikkokin hätätilanteessa synninpäästön ja toimii siten virassa, toisen paimenena. Niinpä Augustinus 15 kertoo tarinan kahdesta kristitystä, jotka matkustivat laivassa: ensin toinen kastoi toisen, kasteoppilaan, sitten tämä vastakastettu antoi synninpäästön kastajalleen. Tähän kuuluvat ne Kristuksen sanat, jotka todistavat, että avaimet on annettu kirkolle, ei ainoastaan tietyille henkilöille: (Matt. 18:20) ’Missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni…’ ”
Tunnustuskirjat/Schmalkaldeniin kokoontuneiden teologien laatima tutkielma (sivu 293, kohdat 66-68)
”Jos piispat oikein toimittaisi virkansa ja pitäisivät huolta seurakunnastansa ja evankeliumista, olisi heille rakkauden ja rauhan vuoksi, ei pakosta, myönnettävä, että vihkisivät ja virkaan vahvistaisivat meitä ja saarnamiehiämme, kuitenkin sillä ehdolla, että kaikki kummitukset, taikaukset, ilveet ja pakanallinen komeus jätettäisiin sikseen. Mutta koska eivät ole eivätkä tahdo olla oikeita piispoja, vaan maallisia valtiaita ja ruhtinaita, jotka eivät saarnaa ja opeta, eivät kasta, eivät Herran ehtoollista toimita eivätkä tee yhtään työtä ja virkaa seurakunnassa, vaan vainoavat ja kiroavat niitä, jotka kutsuttuina tätä virkaa toimittavat: älköön tosiaankaan heidän tähtensä seurakuntaa hylyksi annettako taikka papittomaksi jättäkö.
Sentähden, niin kuin meille seurakunnan ja isäin vanhat esimerkit opettavat, tulee meidän ja tahdommekin itse vihkiä tähän virkaan kelvollisia miehiä. Ja tätä eivät saa meiltä kielletyksi omienkaan lakiensa perusteella, jotka sanovat, että kerettiläistenkin vihkimät papit ovat oikein vihityt ja ettei tätä vihkimistä ole muuttaminen. Ja Hieronymus kirjoittaa Aleksandrian seurakunnasta, että sitä alussa hallitsivat yksissä neuvoin piispat, papit ja sananpalvelijat.”
Tunnustuskirjat vuodelta 1897/Schmalkaldenin opinkohdat/
10. Vihkimisestä, pappien säädystä ja kutsumisesta (sivut 316-317)
Osmo, kaikki Kristuksen kirkkoon kuuluvat ovat pappeja, niin naiset kuin miehetkin. Seurakunnan paimenet ovat ainoastaan miehiä.
Kristuksen kirkoon kuuluva ei voi olla vapaamuurari.
Seuraavassa linkissä on kerrottu vapaamuuraruudesta ja miten sen valoista, kirouksista, noituudesta, henkivalloista, kabbalasta ja muista Jumalan tahdon vastaisista asioista voi eheytyä ja vapautua (rukous on linkistä avautuvan artikkelin lopussa) ja päästä rapparipolulta takaisin Tielle (vert. Joh. 14:6), joka vie Taivaaseen.
Severi Peltola: ”minkäänlaiseen moniäänisyyden tapaiseen pelleilyyn ei pidä myöskään mennä mukaan.”
Apostoli Paavalia se kirkon moniäänisyys ei ainakaan häirinnyt. Hän kehotti moniäänistä seurakuntaansa Korinttissa ”pitämään keskenään yhtä, välttämään hajaannusta ja elämään yksimielisinä” (1 Kor 1:10).
Missään apostoli ei sano, että kristittyjen pitäisi olla samanmielisiä. ”Yksimielisyyshän” on eri asia kuin samanmielisyys. Korinttissa riitti opillisia erimielisyyksien aiheita (esim. ympärileikkauksesta tai yhteiskunnallisesta asemasta; 1 Kor 7), mutta niistä huolimatta yhteiseen Herran pöytään piti kaikkien mahtua ja erimielisyyksienkin keskellä ”odottaa toisiaan” (1 Kor 11:33).
Ainoa asia, joka esti yhteyden Herran pöydässä oli törkeä eettinen rikkomus, kuten sellainen elämäntapa, jossa eräskin seurakuntalainen eli isänsä vaimon kanssa (1 Kor 5:1). Hänestä apostoli sanoo: ”älkää ainakaan (kr. meedé) aterioiko tällaisen kanssa” (1 Kor 5:11).
Ehtoollispöydän rajat kulkivat etiikassa, eivät opissa. Ehtoollispöydässä – kuten muissakin ruokapöydissä – edellytetään jonkinlaisia yhteisiä käytöstapoja. Niin Paavalikin.
Osmo, annoit väärän todistuksen. Panettelet.
Kristuksen opin mukaisesti olemme kaikki tasa-arvoisia. Kaikki Kristuksen kirkkoon kuuluvat ovat pappeja. Seurakunnan paimeneksi kutsutaan kriteerit täyttävä Kristuksen kirkon pappi.
No suoraan kysymykseen suora vastaus. Kyllä tulisi.
”kalustoluettelon poistojen kaltaisia asioita ei olisi tarpeen tuoda neuvoston, puhumattakaan vielä varmuuden vakuudeksi yhteisen kirkkoneuvoston, käsittelyyn.”
Kun systeeemi on tuo niin on jo todella syy muutokseen ja pian. Ja kun vielä sai lukea tämän
”Keskeisenä linjana tässä uudistumisessa olisi se, että luottamuselimissä työn painopistettä voitaisiin siirtää hallinnosta seurakunnan käytännön arkisen toiminnan suunnitteluun yhdessä sen palkatun henkilöstön kanssa.”
niin ei voi muuta kuin ihmetellä, kuinka vasta nyt herätään? Seurakuntaneuvosto, kirkkovaltuusto! Ja siellä mietitään kaluston poistoja jne.
Mutta kirkon hallinnon hierarkista tönkkötoimintaa seuranneena voi vain todeta, että muutosyritys vie todennäköisesti sata vuotta ja voihan olla, että jos jäsenkato jatkuu nykyisellään ei mitään lopulta tarvitse tehdäkään!
Kokemukseni mukaan luottamushenkilöt puhuvat juuri kuten sinä – hallinnon keventämisen puolesta. Mutta kun on aika tehdä virkamiesten esittämä päätös hallinnon keventämiseksi, niin luottamushenkilöt eivät esitystä yleensä hyväksy. Syy: ”valta” valuisi kyseisessä asiassa työntekijöille. Kysymys on mielestäni alitajuisesta vallanhimosta. Kokemukseni on sekoitus omasta kirkollisesta hallintoelämästä, jossa olen yhtäällä työntekijä ja toisaalla luottamushenkilö. Tunnistan tämän hämärän piirteen itsessäni.
Jos saa peesata presidentti Niinistön Nato-keskusteluun viittaavaa kommentointia: Tässäkin asiassa pitäisi päästä kiireesti helpoista ja pinnallisista ”kyllä tulisi” ja ”ei tulisi” vastauksista. Sen sijaan pitäisi jaksaa paneutua sen verran asiaan, että pohdittaisiin, mitä todella halutaan, mitä todella ei haluta, ja mitä seurauksia – välillisiä erityisesti – milläkin muutosajatuksella on. Helposti luullaan, että kysyttäessä ”mihin tämä ajatus olisi hyvä” tarkoitettaisiin ensisijaisesti vastustaa muutoksia, sen sijaan että herättäisiin miettimään oikeasti asioita ja niiden merkityksiä.
Lyhyenä kommenttina entisenä kirkkoneuvoston ja sen taloudellisen jaoston jäsenenä yhdyn Ville Jalovaaran ajattelutapaan, käsitykseen. Tosin realistisesti tuntuu siltä, että aika tekee tehtävänsä kuten Tarja Aarnio totesi.
Koko homma voisi perustua seurakuntalaisten oto:n ja vapaahtoistoimintaan. Jos kerran 72 prossaa suomalaisista kuulu kirkkoon ja kirkon mielstä he ovat aitoja kristittyjä ja kirkon kannatajia,niin kyllähän sieltä löytyy kiertävvää tieto-taitoa jokalähtöön. Jos ei löydy, niin silloinhan tuo paljon mainostettu tilasto on sisällöllisesti pelkkää harhaa…
Ville Jalovaara : ”Viime seurakuntaneuvoston kokouksessa kirkon byrokraattisuudesta nähtiin eräänlainen – hieman ehkä huvittavakin – esimerkki, kun päätimme yhtenä esityslistan asiakohtana poistaa seurakunnan inventaarioluettelosta ”poistetaan” merkinnällä varustetut kalusteet ja lähettää luettelon edelleen Yhteisen kirkkoneuvoston hyväksyttäväksi. Vastaavia hallinnollisia jäänteitä ikään kuin menneestä ajasta tulee aika ajoin vastaan seurakuntaneuvoston ja kirkkovaltuuston työssä.”
Harvinaisen huono esimerkki hallinnon raskaudesta. Kirkko rahoittaa toimintansa julkisin verovaroin. Täytyy tietää, mitä on hankittu ja mikä on loppuun käytettynä asianmukaisesti lopullisesti poissa omaisuudesta. Kysymys on transparenttisuudesta eikä byrokraattisuudesta.
Jos seurakuntaneuvostossa tuon listan käsittelyyn käytetään enemmän kuin 5 sekuntia, seurakunnassa on kyvytön kirkkoherra tai kelvottomat luottamushenkilöt, tai sekä että.