Pastoraalista vieraanvaraisuutta ehtoollisen pyhyyttä ja kirkkojen itseymmärrystä kunnioittaen

Ev.-lut. kirkon piispainkokouksen tekemä päätös pastoraalisesta ehtoollisvieraanvaraisuudesta näyttää herättäneen joissain ekumeenisissa kumppaneissamme kysymyksiä ja hämmennystä. Niinpä lienee paikallaan tähdentää, että kyse ei ole siitä, että ehtoollinen olisi ”avattu kaikille”. Se käy ilmi, kun päätöksen ja perustelut huolellisesti lukee. Kyse on pikemminkin siitä, että vallitseva käytännön tilanne huomioon ottaen on haluttu antaa tarkempia ohjeita yksilön pastoraaliseen kohtaamiseen, kun hänellä on tarve saada osana sielunhoitoa ja -ravintoa pyhä ehtoollisen sakramentti. Tällöin esimerkiksi henkilön oma kirkkokunta, jonka ehtoolliskäsitys on sopusoinnussa luterilaisen opin kanssa, ei ole edustettuna Suomessa tai lähiseudulla tai kyse on ekumeenisesta avioparista, jossa myös toisen osapuolen kirkko sallii pastoraalisena poikkeuksena toisen kirkon osallistua puolisonsa kanssa ehtoolliselle ”kuolemattomuuden lääkkeenä”.

Pastoraalisen ehtoollisvieraanvaraisuuden myöntäminen perustuu siis siihen, että pappi on todennut kastetun, kristilliseen kirkkoon kuuluvan henkilön uskovan ehtoolliseen Kristuksen todellisen läsnäolon ja syntien anteeksiantamuksen ateriana. Tällöin henkilö epäsuorasti tunnustaa sen, että myös muut henkilöt, jotka nauttivat ehtoollisen, ovat kristillisellä kasteella kastettuja tunnustavia kristittyjä, osa Kristuksen ruumista.

Edelleenkin ja toivottavasti entistä, hieman epäselväksi ja joskus jopa sääntelemättömäksi koettua tilannetta jopa paremmin, halutaan siis ottaa huomioon ehtoollisen pyhyys sekä kirkkojen itseymmärrys. Ketään ei tule vierottaa kirkostaan kutsumalla ehtoolliselle, jos se hänen oman kirkkonsa itseymmärryksen näkökulmasta merkitsisi omasta kirkosta eroamista ja paluu edellyttäisi katumusta ja parannuksentekoa. Näin näyttäisi olevan esimerkiksi ortodoksisen kirkon käsityksen mukaan. Myöskään katolisen kirkon kanssa ei vielä ole saavutettu ehtoollisyhteyttä, vaikka vakavassa pastoraalisessa tilanteessa saattaa olla perusteita tehdä poikkeus, esimerkkinä kuolemanvaara.

Piispainkokouksen päätöksessä todetaan siis: ”1§ Muun kuin kirkkojärjestyksen 1 luvun 4 §:n 2 momentissa tarkoitetun kristillisen kirkon kastettu jäsen voi osallistua yksittäistapauksessa ehtoolliseen, jos hänellä on omassa kirkossaan oikeus ehtoolliseen ja hän hyväksyy luterilaisen käsityksen ehtoollisesta Kristuksen todellisen läsnäolon ja syntien anteeksiantamisen ateriana.
2§ Papin tulee keskustelussa tai muulla tavalla huolehtia siitä, että ehtoolliselle aikova ymmärtää, mitä
ehtoollinen on ja mitä siihen osallistuminen merkitsee.”

Tämän lisäksi perusteluissa todetaan: ”…tulee ottaa huomioon myös se, mitä toisen kirkon jäsenen oma kirkko opettaa osallistumisesta luterilaisen kirkon ehtoolliseen.” Näin ollen esimerkiksi ortodoksisen kirkon jäsenen voidaan olettaa tietävän, että hänen kirkkonsa opetuksen mukaisesti hän ei voi osallistua luterilaisen kirkon ehtoolliselle. Myös luterilaisen papin tulisi tietää, ettei hän ortodoksisen kirkon ilmaiseman käsityksen mukaisesti voi jakaa ehtoollista ortodoksille. Ehtoolliselle ei siis tule kutsua liian avoimesti, vaan on hyvä esimerkiksi kertoa kirjallisessa ohjeessa, että ehtoollisyhteys on tiettyjen kirkkojen kanssa ja että tiettyjen kirkkojen linjaus on, että niiden jäsen ei voi osallistua luterilaiselle ehtoolliselle, vaikka yksilönä luterilaisen ehtoolliskäsityksen reaalipreesensistä ja luterilaisen papin oikeuden konsekroida ehtoollisaineet hyväksyisi.

Onko tähän poikkeusta esimerkiksi äkillisen kuolemanvaaran uhatessa, jolloin ei ortodoksipappia ole saatavissa, jää keskustelun aiheeksi kirkkojenvälisiin neuvotteluihin. Opetusvastuuta on siis sekä luterilaisella että ortodoksisella kirkolla.

Päätös perusteluineen ja taustoineen löytyy täältä