Kirkkolain jo 2010- luvulle kaavailtu kokonaisuudistus törmäsi eduskunnan valiokunnissa ongelmiin, joita on nyt esitetty poistettaviksi edellistä kirkolliskokouksen ehdotusta pitemmälle menevin uudistuksin. Eduskunnan perustuslakivaliokunta löysi muutaman korjattavan kohdan ja hallintovaliokunta lähetti ”myllykirjeeksi” luullun viestin kirkolle, jonka ei sitten selitetty kuitenkaan olleen sellainen, vaikka käsittelyssä ollut ehdotus pysäytettiin ja jäätiin odottelevalle kannalle.
Kirkkohallituksessa ei tyydytty vain muutaman perustuslain kannalta ongelmakohdaksi todetun kohdan korjaamiseen, vaan valmisteltiin koko kirkkolakia koskeva remontti uudelleen ehdottamalla kirkkolaista mm. tunnustuspykälän poistamista ja kirkkolain supistamista mm. siirtämällä sieltä pois virkasuhdetta koskevat säännökset säätämällä näitä asioita koskeva kirkollinen laki. Viimeksi mainitun lain sisältö ei määräydy kirkkolakijärjestelmän mukaan, vaan säädettäisiin kuten muut lait. Kirkko voi toki ehdottaa sellaiseen lakiin muutoksia, mutta ne olisivat eduskunnassa muutettavissa yhteiskunnan lainsäädännön normaalin käsittelyjärjestyksen mukaisesti.
Mitä ensinnäkin tulee kirkkolain tunnustuspykälän ”häivyttämiseen” kirkkolaista, on syytä kerrata vuoden 1993 kirkkolakiin asiaan liittyviä perusteita. Haitaksi ei olisi myöskään siihen valmisteluun perehtyminen, joka oli kirkkolakijärjestelmän luomisen perusteena (Förslag till Kyrkolag 1863 – 1867).
Kirkkolain uudistamiskomitea 1988:2/1 totesi (s. 3) mm. seuraavaa ”Luterilainen kirkko ei pidä uskonnolliselta tai teologiselta kannalta arveluttavana sitä, että valtiovalta voi hyväksyä kirkon ulkonaista asemaa ja järjestystä tarkoittavia säädöksiä, jotka eivät koske kirkon tunnustusta ja siihen perustuvaa kirkon työtä.” Edelleen samassa mietinnössä (s. 9) perusteltiin kirkon tunnustuspykälän jakamista kirkkolain ja kirkkojärjestyksen kesken seuraavasti: ” Siihen, miten tunnustukseen kirkkolaissa viitataan, liittyy eräitä teologisia ongelmia. Niitä valaistaan parhaiten selvittämällä KL 1 §:n historiallinen tausta ja syntyvaiheet. Teologisena ongelmana on pidetty myös sen sijoittamista. Kirkon näkökulmasta voidaan pitää parhaana, ettei tunnustusta selosteta laajasti valtion lainsäädäntöelinten säätämässä laissa vaan kirkon omassa säädöksessä, lähinnä ehdotetussa kirkkojärjestyksessä. — KL 1 § ilmaisee kirkon tunnustuksen, joka sääntelee kaikkea kirkon toimintaa. Tunnustukseen perustuvat kirkon oppi, sananjulistus ja toiminta. Tunnustus ohjaa myös kirkkolain ja sen nojalla annettujen säädösten tulkintaa. Niitä hyväksyttäessä on vältettävä ristiriitaa tunnustuksen kanssa. Tästä syystä KL 1 §:llä on perustavaa laatua oleva merkitys, mikä tuli erityisen selvästi ilmi vuoden 1869 kirkkolakia laadittaessa. Myöhemmin tämän pykälän sisältöä ei ole haluttu muuttaa.”
Kirkolliskokous 1990-luvulla päätyi näin ollen kirkon uudistamiskomitean mietinnön pohjalta perustuslainkin kestävään kirkon tunnustuspykälän malliin, jossa eduskunta ei voi päättää kirkon tunnustuksen sisällöstä. Tunnustuksen sisällöstä ei nykyäänkään kirkkolaissa kerrota, kerrotaan vain, mistä se tunnustus on löydettävissä. Näin ollen todellista syytä sen muuttamiseenkaan ei ole.
Eduskunnan perustuslakivaliokunnan käsityksen mukaan kirkon tunnustuksessa ei ole kyse perustuslain 76 §:ssä tarkoitetusta kirkon järjestysmuodosta ja hallinnosta, vaan se kuuluu kirkon sisäisen säädösvallan piiriin. Perustusvaliokunta ihmetteli, miksi kirkon tunnustuksen muuttaminen kuuluisi eduskunnan hyväksyttäväksi, kun se on kirkon sisäinen asia. On kuitenkin huomattava, että eduskunta voi vain hylätä tai hyväksyä kirkkolain muutoksen, mutta ei muuttaa lakitekstiä. Hallintovaliokunta antoi kirjeessään tiukan ohjeen: kirkkolakiin saa sisällyttää vain perustuslain 76 § 1 momentin mukaan siihen kuuluvia asioita. On kuitenkin huomattava. että Suomen evankelis-luterilaisen kirkon, erityislaatuisen julkisyhteisön, identiteetti uskonnollisena yhteisönä perustuu nimenomaan kirkkolain tunnustuspykälään. Kirkon tunnustus on niin perustavanlaatuinen kirkon uskoa ja oppia koskeva asia, että oikeastaan sen muuttaminen ei taida edes olla mahdollista (kirkon muuttumatta toiseksi kirkoksi), vain sen tulkinta voi kirkolliskokouksen päätöksellä muuttua. Tosin tulkinnallekin on rajansa luterilaisen uskonkäsityksen mukaan.
Uuden kirkkolain valmistelussa on nyt vedottu siihen, että kirkon tunnustuspykälässä siirryttäisiin ortodoksisen kirkon lakia vastaavaan malliin. Rinnastus on aika vaikeasti nieltävissä, koska jokainen ymmärtää kirkkojen erilaisuuden, sen, että ortodoksinen kirkko perustaa elämänsä Raamattuun, kirkon traditioon, ortodoksisen kirkon dogmeihin sekä kanonisiin ja muihin kirkollisiin sääntöihin. Ne eivät muutu lailla eivätkä kirkon sisäisillä järjestyksilläkään. Siitä huolimatta tämä ortodoksisen kirkon oppiperusta on kuitenkin mainittu itse laissa, joka on kaiken lisäksi puitelakiin sisältyvänä eduskunnan vapaasti muutettavissa. Olisihan outoa, jos ei vastaavaa pykälää olisi luterilaisen kirkon kirkkolaissa.
Kirkkolain perustuslain vastaisiksi havaittujen kohtien korjaamiseksi aiemmasta esityksestä luovuttiin ja katsottiin tarpeelliseksi laatia kokonaisuudistusesitys. Perustellusti voidaan kysyä, oliko tämä välttämätöntä? Toteutettiinhan kiistanalainen kirkkolain virkamiesoikeudellisten säännösten uusiminenkin kirkkolain kokonaisuudistuksen valmistelun aikana erillisuudistuksena. Nyt on tarkoitus jatkaa tätä uudistusta irrottamalla nämä säännökset kirkkolakijärjestelmästä säätämällä kirkon viranhaltijoista erikseen uudessa kirkon viranhaltijoita koskevassa kirkollisessa laissa. Kirkkolain alan supistaminen vain kirkon hallintoa ja organisaatiota koskevaksi supistaisi kirkkolain tosiasiallisesti sisällöltään suppeaksi puitelain luonteiseksi kirkollishallintolaiksi.
Miten kirkkolain uudistamiskomitea 1988 kirjoittikaan: ”Tunnustukseen perustuvat kirkon oppi, sananjulistus ja toiminta. Tunnustus ohjaa myös kirkkolain ja sen nojalla annettujen säädösten tulkintaa. Niitä hyväksyttäessä on vältettävä ristiriitaa tunnustuksen kanssa.” Näin menettelemällä julkisyhteisökirkon virkasuhteita koskeva sääntely irrottaisi kirkon teologisesta perustastaan. Kirkko nykyisellään on kylläkin julkisyhteisö, mutta erilainen julkisyhteisö kuin valtio ja kunnat. Siksi kirkolle on edelleenkin tarpeen lakijärjestelmä, joka mahdollistaa kirkon omaleimaisen julkisyhteisön sääntelyn. Kirkon järjestysmuoto ei tarkoita vain hallintohimmeleitä, vaan se on konstituutio, jossa on otettava huomioon myös kirkon teologian asettamat vaatimukset.
Pekka Leino
Kirkko-oikeuden ja hallinto-oikeuden dosentti
Nyt en nopealla lukemisella saanut valitettavasti varmaa ymmärrystä, millä kannalla kirjoittaja on? Ymmärsin, että kirjoittaja kannattaa tunnustuspykälän säilyttämistä Kirkkolaissa – mutta en ole varma…
Pekka Leinon kirjoitus on ansiokas. Pohdin myös itse taannoisessa blogissani sitä kysymystä, miten kirkon erityisasema – jos sen siis kirkko itse ja/tai valtiovalta siis haluaa säilyttää – kiinnitetään juuri tähän nykyiseen ev.-lut. kirkkoon ja miten sen pitäisi lainsäädännössä ilmetä. Toki siinä on kysymys valtiokirkon aikaisesta rudimentista ja siksi se on kriittiselle tarkastelulle altis, mutta silti se on se asetelma, jossa juuri nyt ollaan.
Pekka Leino jättää vähälle huomiolle sen, että sekä kirkon itsensä käsitys autonomiastaan että eduskunnan ja ”tiedeyhteisöjen” käsitys siitä ovat muuttuneet sekä eläneet hiukan eestaas 40 vuodessa. Siksi Kirkkolain uudistamiskomitean ja Kirkkolain uudistamisvaltiokunnan lausumat on nähtävä siinä aikaikkunassa, jona ne on kirjoitettu. Komiteatöille ja valiokuntateksteille on ominaista, että niitä ei pidä lukea liian suurta johdonmukaisutta odottaen ja sellaisen nimeen vannoen. Sen uskallan komiteasuhteerinä, valiokuntasihteerinä sekä valmistelutyöryhmien jäsenenä ja kirjoitustöstä vastanneena eläkeläisvirkamiehenä sanoa.
Virkamiesoikeudellisten pykälien irottaminen kirkkolaista on viisautta ja siinä Pekka Leino näkee peikkoja aiheetta. Kirkon ei pidä ampua itseään jalkaan ylläpitämällä itselleen epäedullisia rakenteita. Työoikeus (jonka alalaji virkamiesoikeus on) muuttuu ja kehittyy nopeatempoisesti, koska työelämän todellisuus ympärillä muuttuu vinhalla vauhdilla. Lainsäädännön pitää vastata todellisuuden kysymyksiin. Kirkon viranhaltijoiden asema – siis oikeudet ja velvollisuudet – ovat kirkon superjäykässä lainsäädäntömyllyssä jatkuvasti jäljessä kehityksestä, mikä vain vahingoittaa henkilöstöä, kirkkoa ja kirkon työtä. Olen ollut kirjoittamassa kirkon nykyisiä virkamieoikeudellisia säännöksiä ja ollut jo silloin ääneen sitä mieltä, että sijoittaminen kirkkolakiin on yksinkertaisesti vahingollista ja tyhmää. Kirkkolakiin sijoittaminen oli kuitenkin kirkkopoliittinen pakko, jota vastaan ei voinut potkia, koska edes sillä tavoin uudistamatta jättäminen olisi ollut vieläkin huonompi vaihtoehto. Jos asioita voitaisiin viedä eteenpäin järkevästi, kirkossa luovuttaisiin virkasuhteista kokonaan ja siirryttäisiin yksinomaan työsuhteisiin. Kirkon ei pidä ylläpitää paranoiaa valtiovaltaan nähden ja uskotella itselleen ja pelokkailleen, että piru on irti jos ei vanhoista rakenteista pidetä rystyset valkeina kiinni vaikka sitten itselleen vahinkoa tehden. Ei valtiovallan pyrkimyksenä eikä valtiovallan intressissä ole säätää omin päinsä lakeja, joilla kirkko ajetaan ahdinkoon.
Risto Voipio. Ruotsin kokemukset mielessä voidaan ajatella, että demokraattisen valtion valtiovallalla (=puolueilla) tapaa hyvinkin olla vahvoja intressejä kirkkoa kohtaan. Jotka voivat olla keskenään erilaisia, mutta kirkon olemuksen ja identiteetin kannalta ongelmallisia. Ei ajaa hyvin hoidettuja hautausmaita ja kulttuurimuistomerkkejä rappiolle, mutta kylläkin kesyttää kirkko ideologisesti mieleisekseen. Tässä kohden monilla säädöksillä VOI ja tapaa olla seurauksia, joilla saadaan epäsuorasti aikaan erilaisia muutoksia. (En halua maalata tässä piruja seinälle). Tiivistän: lakeja ja järjestyksiä säädettäessä taustalla on aina erilaisia vastauksia kysymykseen: onko kirkko kansankirkko, kansan kirkko vaiko Kristuksen kirkko? On toki nähtävissä, että kirkon ja koko kristillisen uskon yhteiskunnallinen merkitys on yleisesti ottaen laskusuunnassa.
Marko Sjöblomille. Yksi näkökulma on tärkeätä muistaa. Kun puhutaan kirkkoa koskevan lainsäädännön ja muun säännöstön kehittämisestä Suomessa, ulkomaiset vertailut vievät ajatukset helposti hakoteille. Tämä siksi, että järjestelmät ovat näennäisestä samankaltaisuudestaan huolimatta lähikulttuureissakin hyvin erilaisia. Ruotsiin vertailtaessa pitää muistaa, että vuoteen 2000 asti Ruotsissa sikäläisen ev.-lut. kirkon (Svernska kyrkan) seurakunnat olivat oikeudellisesti kirkollisia kuntia (kyrkokommuner), osa alueellista julkishallintoa ja seurakuntien hallinto oli poliittisten puolueiden toiminta-aluetta samalla tavalla kuin kunnallishallinto. Pappien ja piispojen palkat maksettiin valtion varoista. Hautausmaiden hoito oli seurakuntein vastuulla ja siksi kirkkoon kuulumattomien (joita oli suhteellisen vähän) piti maksaa kirkollisveron sijasta erillistä veroluonteista pakollista hautausmaamaksua hautausmaiden ylläpitämiseksi. (Samoihin aikoihin esim. Norjassa seurakuntien talous oli osa kunnallishallinnon budjettia). Ruotsissa siirryttiin sitten kertaheitolla julkisoikeudellisesta valtiokirkosta yksityisoikeudelliseen kirkkoon, jolla kuitenkin on vielä historiallisista syistä hiukan muista uskonnollisista yhdyskunnista poikkeava oikeudellinen asema. Kirkkolaki on Ruotissa lyhyt puitelaki, jossa määritellään kirkon aseman päälinjat (mm. se, että kirkko on koko valtakunnan alueella toimiva ja demokraattisesti hallittu uskontokunta: ” Svenska kyrkan är ett evangelisk-lutherskt trossamfund som framträder som församlingar och stift. Svenska kyrkan har också nationella organ. Svenska kyrkan är en öppen folkkyrka, som i samverkan mellan en demokratisk organisation och kyrkans ämbete bedriver en rikstäckande verksamhet.”)
Ruotsissa tapahtuneet isot ”korjausliikkeet” kirkon asemassa ovat siis heijastusta aiemmasta vahvasta ja järjestelmään kuuluneesta poliittisesta vaikutuksesta ja ison muutoksen jälkeisestä palasten asettumisesta uuteen asentoon.
Eilisessä kirkolliskokouksen keskustelussa kirkkolaista edustaja Hiilamo taisi sivuta sitä asiaa, mikä tässä taustalla osaltaan näyttää vaikuttavan. Hiilamo totesi, ”onko tässä vaarana se, että perustuslakivaliokunta taas palauttaa kirkkolain kirkolliskokoukseen” viitaten ikiliikkujaan. Hän totesi edelleen, ”yksi kysymys on sekin, että kirkkolain tunnustus voi herättää eduskunnassa keskustelun kirkon ja eduskunnan avioliittokäsityksen erosta. Halutaanko eduskunnassa hyväksyä tunnustus, johon perustuva avioliittotulkinta on erilainen kuin eduskunnan.”
Risto Voipio. Kiitos täydennyksestä. Olen hyvin tietoinen Ruotsin ja Suomen kirkkojen aseman erilaisuudesta (jätin pois tuon näkökohdan). Juridiset ja historialliset erot systeemeissä eivät kuitenkaan estä isojen linjojen vertailua.
Seuraan säännöllisesti kahta teologiselta profiililtaan erilaista ruotsalaista kristillistä lehteä. Niiden yhteinen arvio on jo kauan ollut, että sekä hallitus että puolueet ovat pitäneet Ruotsin kirkkoa omassa otteessaan ja yhä tiukemmin. Kirkon ja valtion eron paradoksaalinen seuraus! Nimenomaan siten, että myös kirkon oppi ja mitä erilaisimmat asiat halutaan muokata poliitikkojen ja heidän äänestäjiensä mielen mukaiseksi. Esimerkiksi estämällä spn-vihkimisistä kieltäytyminen (koska sikäläinen systeemi sallii papin luopuvan koko vihkioikeudesta). Sekä muotoilemalla pykäliä uudestaan, koska sikäläinen instanssi (överklagandenämnden), johon papit voivat valittaa esimerkiksi viraltapanoista, on tehnyt ideologisesti epämieluisia päätöksiä konservatiivien eduksi.
Myös Suomessa on seurakuntia ja seurakuntayhtymiä, joissa päätökset tehdään pitkälti poliittisin perustein: seurakunnassa tehdään seurakuntapolitiikkaa vähän kuten kunnassa kunnallipolitiikka, tosin hiukan pimennetyin lyhdyin ja yhteiseksi parhaaksi.
Tästä seuraa tietenkin paine muuttaa myös kirkon oppia ja olemusta sekä arvoja jos ei suoraan, niin mutkan kautta. Myös suomalaisessa todellisuudessa. Kärjistän: Kansan kirkossa kansan pitää myös päättää, mitä uskotaan? Minusta kirkko on kuitenkin Kristuksen kirkko ja tunnustuspykälä ilmaisee tuon asian. Lopuksi: minulla ei ole mitään perusteltuja lakimuutoksia vastaan. Eikä sitä vastaan, että poliitikot osallistuvat seurakuntien hallintoon. Kunhan kirkko säilyy Kristuksen kirkkona ja epäpoliittisena.
Seurakunta kutsuu pappinsa kuten kirkkoherran, ja tämä periaatteessa.
Ajattomat tehtävät virassa aiheuttavat joskus ylipääsemätöntä asiaa jolloin pelkästään kehottamalla työnhaltijaa ei saa vaihtamaan paikkaa tai työtä. Eikö näin työsuhteisiin siirtyminen olisi selvä peli. Kirkkoherran työn pitäisi myös olla seurakunnassa kiertävä.
Kun viiteen vuoteen ei tapahdu muuta kuin kertaamista, mistä vähintään puolitoista vuotta pitäisi näyttää ajassa ainakin jotakin seurakunnan elämään, on uuden henkilön vuoro.
Pienemmät seurakunnat olisivat haastellisempia, mutta pääsisihän useammin Herraksi seurakuntaansa.
Tämä Ruotsin malli luopua papilla vihkioikeudesta onkin mielenkiintonen. Tietysti pappi silloin ei vihkisi yhtään paria.
Meillä papin oikeus vahvistaa kahden yhteistä samanmielisyyttä katsova kokemus yhteisestä tulevaisuudesta on lujasti kiinni papin identiteetin kokemukseen, ja tämä asiaa tutkimatta, ja meillä.
Mutta, silloin näkisimme ketkä mahdollisuuden sen salliessa tulisivat seurakuntiimme työnäyn takia ja perässä mikä voisi olla hyvin arvokas osallisten hengellisen elämän katsomisessa niin opetuksessa kuin tiennäytössä. Arvelen ettei vihkimättömyys tällöin vaikuttaisi mitään.
Piispa Jari Jolkkonen mukavasti alusti asiaa kirkolliskokoukseen liittyvässä puheenvuorossa.
Niin, Sola Fides vaikko lisättynä uskoomme liittyvällä toiminnalla yhteisesti jaettavaksi mahdollisuuden mukaan mallia Caritate Formata.
Ulostulo on kirkossamme ennennäkemätön.
Asian pitäisi saada enemmän huomiota jottei oikean uskon kokeminen näkemisessä kuin lupauksissa uskon omistamisessa enempää ei meitä vie harhaan meille annetuista tehtävistä sikäli kun sairaus, vajavaisuus, tai muu vastaava syy ei edellistä estä.
Kiitokset näin Piispa Jari Jolkkoselle hyvän asian avaamisesta yhteiseen käyttöön. Muistelen Piispan kirjallista tehneen juuri Lutherin teologiasta.
On sitten kysymys Oikean Uskon omistamisesta minkä kirkkomme sanoo vain Jumalan voivan antaa, ja näin sanoo myös Luther.
Tässä on joltinen pienen Uskonpuhdistuksen paikka. Toki Zwingli ja Calvin aikanaan olivat hiukka eri mieltä Lutherin kanssa, ja jotka näin hyvin katsoivat nyt Piispa Jolkkosta aikanamme.