Kotimaa24:ään 18.3. kirjoittamani blogin (Kirkkolakijärjestelmän ongelmat tulivat esiin perustuslakivaliokunnan lausunnossa) jälkeen eduskunnan hallintovaliokunta on linjannut perustuslakivaliokunnan lausunnossa esitettyjä asioita tavalla, johon Risto Tuori on perustellusti kiinnittänyt huomiota blogissaan.
Viimeisimmässä kirkko-oikeuskirjassani, Kirkkolakijärjestelmän ongelmat, olen halunnut kiinnittää nimenomaista huomiota kirkkolakijärjestelmän perimmäiseen tarkoitukseen eli siihen, miksi kirkkolakijärjestelmä aikanaan luotiin. Tietenkin juridisesta näkövinkkelistä kirkkolakijärjestelmä on ”vain” lakijärjestelmä. Sellaisena eduskunnan valiokunnatkin näyttävät sitä tarkastelleen. Lakijärjestelmän toimivuudesta onkin kannettava huolta. Mutta vaikka kirkkolakijärjestelmä on vain lakijärjestelmä, jonka kautta jo noin 150 vuoden ajan on tuotettu kirkon elämää ja sen suhdetta valtioon sääntelevää eduskunnassa säädettävää lakinormia, kirkkolakijärjestelmä ongelmineenkin on edelleen tarpeen oikein ymmärrettynä. Todennäköistä onkin, ettei kirkkolakijärjestelmän perimmäistä tarkoitusta ole syvemmin sisäistetty. Tämä koskee eduskunnan hallintovaliokunnan lisäksi myös kirkon omaa hallintoapparaattia.
Perustuslakivaliokunnan 4.3.2020 antaman lausunnon mukaan kirkkolain kokonaisuudistusta koskevaa lakiehdotusta ei voida käsitellä ehdotetussa lainsäätämisjärjestyksessä. Perustuslakivaliokunta puuttui lausunnoissaan lähinnä vain lakiehdotuksen viiteen pykälään, joiden se katsoi olevan ongelmallisia suhteessa perusoikeussäännöksiin. Lakiehdotukseen on toisin sanoen sisältynyt kohtia, jotka eivät perustuslain näkökulmasta ole hyväksyttävissä. Kirkkolain käsittelyjärjestyksen kannalta on siten ymmärrettävää, että eduskunnassa on väsytty täydentävien esitysten pyytämiseen kirkolliskokoukselta koko laajan kirkkolakisäädöksen uusimiseksi kirkkolakijärjestyksen edellyttämällä tavalla.
Kirkkolakijärjestelmän kannalta perustuslakivaliokunnan lausunnon osalta on todettava, että hallituksen esitykseen sisältyvä kirkkolakiehdotus ei tarkistusvaiheenkaan (HE 93/2019 vp) jälkeen ole ollut perustuslakivaliokunnan mielestä sellaisenaan hyväksyttävissä. Tässä ei loukata valtiosäännössä kahteen kertaan hyväksyttyä kirkon lainsäädäntöautonomiaa. Eduskunnan perustuslakivaliokunnan kommentit epäselvyyksistä ja korjausvaatimuksista ovat olleet ymmärrettäviä ja perusteltavissa. Virhe on tapahtunut kun laajaan kirkkolakiuudistuksessa kirkkolakiin on pyritty sisällyttämään yksityiskohtaista sääntelyä, joka ei ole ollut ainakaan esitetyssä muodossa kirkkolakiin sisällytettävissä.
Kirkkolakijärjestelmän kannalta ongelmalliseksi kirkkolain kokonaisuusuudistuksen on tehnyt hallintovaliokunnan kirkkohallitukselle 1.4.2020 lähettämä kirje, johon puolestaan on sisältynyt kohtia, joiden ei voida katsoa olevan sopusuhteessa perustuslakiin sisältyvään kirkon oikeuteen saada kirkkolakiin sen järjestysmuotoa ja hallintoa koskevia säännöksiä. Hallintovaliokunta ei ole tyytynyt rooliinsa tuoda kirkkolakiehdotus eduskunnan käsiteltäväksi joko sen hyväksyttäväksi tai hylättäväksi, vaan on asettautunut koko kirkkolakijärjestelmän tuomariksi määräämään etukäteisehtoja siitä, mitä kirkkolaissa ylipäätänsä saa olla ja mitä ei. Totta sinänsä on, että jos kirkkolakiuudistus sisältää perustuslain kannalta useita ongelmallisia säännöksiä, koko esityksen kaataminen voi tuntua turhauttavalta. Mutta nyt koko kirkkolain uudistustyö on jumiutunut ja vastuu tästä kuuluu myös kirkon omalle kirkkolain valmisteluapparaatille. Onko kirkkoa varten luodun lakijärjestelmän toiminta tukahdutettu koko säädöksen uudistamispyrkimyksellä yhdellä kertaa ja sisällyttämällä uudistukseen säännösehdotuksia, joissa ei ole otettu huomioon perustuslain vaatimuksia? Näin koko kirkkolakijärjestelmä on joutunut tai saatettu uhanalaiseksi uustulkinnoille tai muuttamispaineisiin.
Kiistelyä perustellusti aiheuttaneen laajan virkamieslainsäädännön uudistaminen voitiin tehdä muutama vuosi sitten kirkkolakia vain osittain uudistamalla ja sitä perusteltiin perustuslain lakitasoisuusvaatimuksilla. Kirkon omassa harkinnassa on sen sijaan muutenkin ollut, vaatiiko todellinen tarve koko kirkkolain läpikäymiseen säädöksenä. Rajanveto muuhun yleiseen lainsäädäntöön on tunnetusti vaikeata ja on johtanut kirkkolain erityisaseman väheksymiseen. Yhteiskunta on kirkkolakijärjestelmän alkuvuosikymmenien jälkeen muuttunut selkeästi sekulaariin suuntaan. Tämä ei mitenkään ole vähentänyt tarvetta sallia kirkolle oikeutusta toimintaan sen oman oppiperustan mukaan kirkon omassa toiminnassa. Kirkkolakijärjestelmä on luotu tästä tarpeesta ja sitä on ylläpidetty kahdessa perustuslaissa nimenomaan halusta sallia kirkolle sen omaleimaisuus myös julkisyhteisönä.
Toinen asia on – ja näin hallintovaliokunnankin kannanotto tulisi käsittää kirkon lainsäädäntöautonomian kannalta – olisiko kirkon pitäessään kiinni omasta tunnustuspohjastaan arvioitava, sisältyykö kirkon työhön julkisen vallan käyttämistä niin, että sen toiminnassa virkamiesoikeudellisen tai hallinto-oikeudellisen toimintamallin muun julkisyhteisön tavoin olisi tarpeen ilmentyä pyrkimyksenä kirkkolain säännösten harmonisoimiseen muun julkisyhteisön sääntelyn tavoin. Kirkon oppiperusta ei tätä vaadi, vaan kirkkolain säädöshistoria ennemminkin periytyy vanhasta Ruotsinvallan aikaisesta valtiokirkkoperinteestä, josta kirkkolakijärjestelmän kautta syntyi mahdollisuus muuttua kansankirkoksi. Tämä kehityssuunta on kääntynyt virkamiesoikeudellisen sääntelyn myötä takaisin valtiokirkon suuntaan.
Kirkkolakijärjestelmään on sen alusta saakka kuulunut kirkon yksioikeus ehdottaa kirkkolakia asioista, jotka ovat ainoastaan sen omia ja ”kirkosta lähtöisiä”. Kirkon järjestysmuodolla on pitkään ymmärretty kirkon konstituutiota, jolla on myös teologista sisältöä. Kirkon hallinnolla ei ole ymmärretty mitä tahansa hallintoa, vaan hallintoa, joka on yhteensopiva myös kirkon teologisen olemukseen. Onko kirkkolakijärjestelmän ongelmia pohdittaessa ollenkaan otettu huomioon, miksi valtiokirkkojärjestelmässä kirkkolakijärjestelmää luotaessa aikanaan nimenomaisesti haluttiin raivata lainsäädännöllinen elintila kirkolle, johon käytännössä koko kansa kuului? Tänään kirkkoon eivät toki enää kaikki kuulu. Nykyoloissa saattaa olla trendikästä irtautua kirkosta, jolla ei näyttäisi olevan oppinsa väheksymisessään myöskään sanottavaa suurelle osalle väestöstä. Mutta voidaanko kuitenkaan kirkkoa, johon selkeä valtaväestö kuitenkin kuuluu, tänäänkään pitää pelkästään sääntelykohteena? Tämä merkitsisi käytännössä palaamassa valtiokirkkokäsitettäkin ahtaampaan käsitykseen kirkosta, jolle ei sallita oikeusjärjestyksessä ja yhteiskunnan elämässä sen omaa tunnustuspohjaa sen omassa toiminnassa.
Otan esille esimerkkinä hallintovaliokunnan kirjeestä kirkkohallitukselle esimerkkinä sen laajentavan tulkinnan PeVL 20/1993 lausumasta, jossa oli tuolloin ollut kysymys silloin käsittelyssä olleesta hallituksen esityksestä, johon oli sisältynyt se nurinkurisuus, ettei eduskunnassa voida tehdä kirkkolakiehdotukseen edes asiasisältöön vaikuttamattomia, esimerkiksi kirjoitusteknisiä parannuksia. Perustuslakivaliokunta oli vuonna 1993 kokenut kirkkolakijärjestelmän tiukan noudattamisen käsittelyjärjestyksen kannalta ongelmallisena ja esittänyt siinä yhteydessä kirkkolain erityisen käsittelyjärjestyksen tarpeellisuuden selvittämistä kokonaisuudessaan ja kirkon aloitemonopolin ja valtiopäiväjärjestyksen 61 §:n säännösten ajanmukaisuuden arvioimista. On kuitenkin huomattava, että tämän jälkeen vuoden 2000 perustuslain säätämisen yhteydessä kirkkolakijärjestelmä sai hyväksynnän 76 §:ssä entisen vuoden 1919 hallitusmuodon 83 §:n tavoin. Ja kirkkolakiinkin on tehty 31.3.2006/236 lainsäädäntöteknisiä virheitä koskeva muutos.
Kirkkolakijärjestelmän perustuslakiin perustuvaa kirkon yksinoikeutta ehdottaa kirkkolakia ainoastaan sen omista asioista loukkaavana voidaan pitää tähän järjestelmään ajateltua pyrkimystä etukäteen määrätä ja rajata kirkon esityksen sisältö. On myönnettävä, että etenkin kirkkolain alan ja kirkon järjestysmuodon käsitteiden määrittely on järjestelmän alusta saakka ollut vaikea tehtävä. Mutta kirkkolakijärjestelmä on ollut näihin käsitteisiin sisältyvien tulkinnaisuuksien ja itse järjestelmän kankeuden lisäksi myös joustava. Esimerkiksi vuoden 1977 parlamentaarisen Kirkko ja valtio -komitean perusteellisen kirkon ja valtion välisten suhteiden selvittelyn jälkeen tehtyä vuoden 1993 suurta kirkkolakireformia voidaan pitää esimerkkinä kirkkolakijärjestelmän ikäänsä nähden yllättävästä joustavuudesta. Se myös vähensi kirkkolakisäädöksen kokonaisuudistamisen tarvetta.
Toivottavasti evl.fi -sivustolla 7.4.2020 julkaistu tiedote eduskunnan hallintovaliokunnan kirkkolain käsittelyn keskeytyksestä ei ennakoi kirkon puolelta yritystä rakentaa sellainen kirkkolakiehdotus nyt kirkolle esitetyin vaatimuksin, että uusi kirkkolaki tyhjentäisi kirkkolakijärjestelmän sisällöltään valtion yksipuolisesti määrittelemäksi yleiseksi hallintolaiksi. Kirkon oppi on ainoastaan kirkon oma asia. Se ei ole valtiosääntö-, hallinto- eikä valtiosääntöoikeuttakaan, vaan teologiaa. Kirkon julkisyhteisöluonteen nykyisessä käsittämisessä mm. teologinen käsite pappeus on alettu ymmärtää virkamiesoikeudellisesti. Kirkon opin ja sen mukaisen kirkon tunnustuksen on määrättävä kirkkoa koskevaa oikeudellista normia sekä kirkon järjestysmuotoa ja hallintoa. Niin ei voi olla, että yhteiskunnan muuttuva arvopohja ja siitä seuraava lainsäädäntö määräävät kirkon opin ja sen mukaisen tunnustuksen.
Tämän kansainvälisestikin uniikin lakijärjestelmän luomiselle ja sen yli 150 vuotta säilymiselle on kansallisen identiteetin vahvistamisen lisäksi ollut myös kirkon tunnustukseen ja oppipohjaan perustuvia teologisia syitä. Kirkon tarve saada tunnustaa omaa oppiansa ja elää sen mukaisesti ei ole muuttunut vai merkitseekö kirkkohallituksen informaatio syntyneestä tilanteesta muuta?
Pekka Leino
professori, kirkko-oikeuden ja hallinto-oikeuden dosentti
OTT, TT, varatuomari
Kiitos, ja on mukava lukea näin täyttä asiaa.
Mainitsitte itse aiemmin kirkkolain historiasta sen synnytetyn turvaamaan oikeutta oman uskonnon harjoittamisessa aikana milloin lähes kaikki kuuluivat kirkkoon.
Nyt kun jäsenmäärä vähenee entisessä ”valtiokirkossa” onko nyt syytä syventää vai ohentaa kirkkolain tuomia mahdollisuuksia toimintaan mihin kuuluvat toki lain tuomat etuudet.
Jotenkin vaikuttaa teologian olevan nyt taka·alalla.
Tämä on hyvin kiinnostava. Uusi tieto on blogissa mainittu eduskunnan hallintovaliokunnan kirje kirkkohallitukselle. ”Kirkkolakijärjestelmän kannalta ongelmalliseksi kirkkolain kokonaisuusuudistuksen on tehnyt hallintovaliokunnan kirkkohallitukselle 1.4.2020 lähettämä kirje..” Sitä ei luonnollisesti löydy hallintovaliokunnan nettisivuilta. Kirjeessä valiokunta on ilmeisesti mennyt ohjeistamaan kirkkoa siitä miten kirkkolakiehdotusta tulisi muuttaa, ja se ei blogistin mukaan käy laatuun perinteisesti ymmärretyssä kirkkolakijärjestelmässä. Jos ymmärrän oikein.
Aiemmin luin jostakin asiasta saada papit ja asema huomioiduksi paremmin saatetussa ehdotuksessa mikä palautettiin. Voin muistaa väärin, ja eihän nyt keskustelussa oleva mitenkään viittaa muistamaani.
Kirkon järjestys sinänsä ymmärryksineen tunnustamisessa ja sen objekteissa en uskoisi olevan syy palauttamiseen, koska kirkon järjestystä nykyisellään voisi katsoa omistamisessa myös hengellinen yhdyskunta.
Yhdyskuntana kirkko voisi vapaasti todistaa pappiensa vakaumuksesta vihkiä vain todistettavasti päteviä Ihmisiä ko. malliin.
Itse arvostan työtä hautausmaitten erinomaisessa huolehtimisessa, samoin kuin aina tarpeellista diakoniatyötä. Hautaansaattamiset ovat arvokasta asiaa omaisten kohtaamisissa.
Sielunhoitokin voisi työnä olla arvokasta, kun kirkkomme haluaisi asiaa avata sitä kysyäksemme.
Aiemmin luin jostakin asiasta saada papit ja asema huomioiduksi paremmin saatetussa ehdotuksessa mikä palautettiin. Voin muistaa väärin, ja eihän nyt keskustelussa oleva mitenkään viittaa muistamaani.
Kirkon järjestys sinänsä ymmärryksineen tunnustamisessa ja sen objekteissa en uskoisi olevan syy palauttamiseen, koska kirkon järjestystä nykyisellään voisi katsoa omistamisessa myös hengellinen yhdyskunta.
Yhdyskuntana kirkko voisi vapaasti todistaa pappiensa vakaumuksesta vihkiä vain todistettavasti päteviä Ihmisiä ko. malliin.
Itse arvostan työtä hautausmaitten erinomaisessa huolehtimisessa, samoin kuin aina tarpeellista diakoniatyötä. Hautaansaattamiset ovat arvokasta asiaa omaisten kohtaamisissa.
Sielunhoitokin voisi työnä olla arvokasta, kun kirkkomme haluaisi asiaa avata sitä kysyäksemme.
Kirkon aseman muutoksella olisi sitten yksi, paljon, vaikuttava asia; Teologinen Tiedekunta ahjoineen suuntauksissa.
Yliopistohan ei ota kantaa kirkkomme missioon mitä sen aina sitten ymmärretään tarkoittavan. Näin harkittavaksi tulisi moisen ahjon lakkauttaminen, tai sen muuttuminen vaikka Hengelliseksi Akatemiaksi, mikä hyvin palvelisi tunnustuksellisen tiedon siirtämisen prinsiippejä oikeaoppisessa katsomisessa Luterilaisuutemme, kuin Paavalin juuriin.
Näin ei valtiovallan katsomiset samanarvoisessa Ihmisten kontekstiin katsomisessa haittaisi mitään vaan samanarvotonta harkintaa voitaisi harjoittaa uskossa edelleen.
Juuri tullut iso uutinen etusivulta: Kirkkoneuvos Pirjo PIhlaja ilmoittaa, että ”Hallintovaliokunnan kanta on nyt se, että uusi kirkkolakiehdotus on syytä kirjoittaa kokonaan uudelleen.”
Tässähän ei ole järkeä hiventäkään kun asiaa katsotaan nykyisten asemien säilyttämisessä.
Tässä täytyy olla kysymys olemassaolevien nyt laillista pääomaa olevien, ja nauttivien, substanssien uudelleen keitos tulevaisuuteen hankkia lisää aikaa nyt eläköitymistä odottavilla, kuin kuin myös pyörään pyrkiville, ja siellä tukevasti oleville.
Pitkässä juoksussa yksi vaihtoehto olisi se, että Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta tulisi rekisteröity uskonnollinen yhdiskunta, siihen sovellettaisiin uskonnonvapauslakia ja yhdistyslakia sekä näiden lisäksi nykyisen kirkkolain ja kirkkojärjestyksen sisältö olisi kirjattu sen yhdyskuntajärjestykseen.
Tämä tarkoittaisi käytännössä sitä, että kirkko ei sen jälkeen tarvitsisi sääntömuutoksiinsa eduskunnan käsittelyä vaan se voisi tehdä päätökset ja hyväksyä ne itse.
Pitää muistaa, että kirkolliskokous teki päätöksen uuden kirkkolain lähettämisestä eduskunnan hyväksyttäväksi toukokuussa 2018 ja eduskunta, käsiteltyään sitä kaksi vuotta, on nyt palauttanut sen takaisin. Aloite kokonaisuudistuksesta tehtiin 2005 joten jännityksellä odotan saako kirkko vietyä uudistuksen läpi 20 vuodessa.
Jos olen ymmärtänyt oikein, toinen rekisteröidyksi uskonnolliseksi yhdyskunnaksi siirtymisen tuoma muutos olisi se, että tuomiokapitulien päätöksistä ei voisi enää valittaa hallinto-oikeuteen. Työsuhteeseen liittyviä riita-asioita ratkottaisiin sen jälkeen käräjäoikeuksissa työlainsäädännön pohjalta.
Oletettavaa kuitenkin on, että kirkko haluaa toistaiseksi pitää asemansa viranomaisena. Ainakin se työllistää ihmisiä kirkkohallituksessa vaikka minun onkin vaikea keksiä, miksi kirkon hallinto on lähivuosina hoitanut esimerkiksi seuraavia asioita:
1) Lausunto luonnoksesta hallituksen esitykseksi laiksi puutavaran mittaamisesta
2) Lausunto luonnoksesta hallituksen esitykseksi eduskunnalle laiksi kestävän metsätalouden rahoituslain muuttamisesta ja laiksi pienpuun energiatuesta
3) Lausunto jehovantodistajien vapauttamisesta asevelvollisuuden suorittamisesta
4) Lausunto sisäministeriölle pelastustoimen onnettomuuksien ehkäisyn toimintaohjelmasta
5) Lausunto ihmiskaupan vastaisen toiminnan järjestämisestä
6) Lausunto maahanmuuton tulevaisuus 2020 -työryhmän ehdotuksesta
7) Lausunto sisäisen turvallisuuden toimeenpanosuunnitelmaluonnoksesta
8) Lausunto kuudesta maaseutupoliittisesta kokonaisohjelmasta 2014-2020
9) Lausunto sähköistä huutokauppaa ja dynaamista hankintajärjestelmää koskevasta työryhmän muistiosta
10) Lausunto ulkoministeriölle hallituksen esityksestä konsultipalvelulain muuttamiseksi
Listaa voisi jatkaa loputtomiin, mutta pointtini on se, että harva uskonnollinen yhdyskunta haluaa palkata hallintokoneistoa kirjoittelemaan lausuntoja joilla on hyvin hento tai täysin olematon yhteys yhdyskunnan vakaumuksen mukaiseen uskonnonharjoittamiseen.
Lounastaminen tuli ensimmäisenä mieleen lukiessani kommenttinne loppupuolta.
Asialla on kuitenkin toinen puoli: Maa ja metsäomaisuuden hallinnointi, mitä kirkon seurakunnilla on, ei ole asiaa yksinkertaisimmasta päästä. Näin on hyvä kirkkohallituksesta löytyvän asiantuntemusta mikä on hyödynnettävissä silloin kun on asiana myydä, vaihtaa, sijoittaa, ostaa tai harjoittaa muuta asiaa seurakunnan varoilla.
Pitää muistaa myös seurakunnilla olevan velvoite huolehtia omaisuudestaan.
Kykeneekö kirkkohallitus vastaamaan kaikkiin kysymyksiin lakien sisällön muutoksissa seurakuntien kysymyksiin.
En tiedä mutta arvelen kirkkohallituksen käyttävän kokoajan ostopalvelua kysymyksiin maa ja metsäomaisuuden hallinnoinnista. Nyt sitten voisi esittää kysymyksen, mutta pyydänkin anteeksi jos kirjoittamani ei pidä paikkaansa.
Lähinnä pohdin sitä, onko Helluntaiseurakunnalla tai Lähetyshiippakunnalla vastaavanlainen keskuskomitea kirjoittamassa lausuntoja ministeriöille.
Pyydettiin kirkolta lausuntoa myös SIVIILIVIHKIMISEN todistajien lukumäärään. Kirkko oli sitä mieltä, että yksi todistaja on liian vähän, koska se katkaisisi pitkän perinteen.
Ilmeisen arvokas mielipide. Asiakirjasta ei käy ilmi kuinka monen ihmisen kokoonpanolla siihen päädyttiin, mutta kyllä näihin on yleensä vaadittu kansliapäällikkö ja kirkkoneuvos.
Tämä todistajien lukumäärä on asiaa, mutta pitkä perinne ei vaikuttanut kummien asiassa jossa kuitenkin tulee luvanneeksi huolehtia lapsen kristillisestä kasvatuksesta.
Mikko Niemisen listaus kirkkohallituksen antamista lausunnoista on kieltämättä vaikuttava. Esimerkiksi metsäomaisuutta ei kirkon sijoitusomaisuudesta tietääkseni juurikaan löydy, sen sijaan monilla varsinkin maalaisseurakunnilla saattaa olla hyvinkin paljon metsää. Mutta pääosin nuo lausunnot johtuvat siitä, että kirkon on valvottava, ettei valtion lainsäädäntöön tule kirkkolain kanssa ristiriidassa olevia säännöksiä. Tarvittaessa kirkko voi vaatia esim., ettei tiettyä säädöstä sovelleta kirkon toimintaan tai uskonnon harjoittamiseen, näin on tehty mm. yhdenvertaisuuslain ja tasa-arvolain kohdalla. Tämä on sellaista virastokirkon toimintaa, josta voitaisiin kyllä pikkuhiljaa yrittää hankkiutua eroon ja keskittyä kirkon perimmäisiin tehtäviin.
Uskonnolliset yhteisöt laatikoot vapaasti omia lakejaan, kunhan ne eivät ole perustislain ja muun lainsäädännön kanssa ristiriidassa.