Heikki Palmu kirjoitti Kotimaahan artikkelin pelagiolaisuudesta, jonka nykyisenä vaarallisena muotona hän piti (anglosaksista) herätyskristillisyyttä. Siinähän ihmisiä pyydetään tietoisesti antamaan elämänsä Jeesukselle. Oli vaarallista tai ei, ilman tätä julistusta en ehkä kirjoittaisi itsekään tätä blogia. Enkä mitenkään tunnustaudu Pelagiuksen oppilaaksi – en edes semipelagiolaisuuden kannattajaksi.
Luotan Jumalan armoon ja Jeesuksen sanaan: ”menkää ahtaasta portista sisälle” ja ”te ette valinneet minua, vaan minä valitsin teidät”. Menin sisään – ja huomasin, että Jeesus minut lopulta sinne veti ja valitsi omakseen jo kasteessa. Paradoksi, jota emme voi laukaista, koska Jumalan armo ylittää järkemme.
Otan tähän Heikki Palmun esiin nostamaan pelagiolaisuuteen herätyskristillisyydessä sen verran kantaa – lähinnä kysymällä – eikö kirkkomme monien ulostulojen ja jopa lähetysjärjestöjen oppi ala muistuttaa pelagiolaista pelastusoppia, kun kirkossa ja sen lähetysjärjestöissäkin korostetaan hyvien tekojen (oikeudenmukaisuuden ja rauhankasvatuksen) merkitystä kristityn ja kirkon tunnusmerkkinä ja hyvä ihmisen ideaalia enemmän kuin uskoa Jeesukseen?
Oletteko kuulleet tämän koronavirusepidemian aikana kirkon johdon puheissa kehotusta kääntyä Jumalan puoleen ja kutsua Jeesuksen seuraamiseen? Ei se mitään, en minäkään. Liekö pelagiolaisuuden pelkoa? Sen sijaan olen kuullut (ja tekin olette kuulleet), kuinka tällaisessa kriisissä on tärkeää, että tuemme toisiamme ja esim. autamme karanteenissa olevia vanhuksia ja muita riskiryhmään kuuluvia. Toki sitä kaikkea me jo teemme, mutta tämä ei ole uskomme syy, vaan seuraus.
Jos siis kirkon viesti on se, että meidän tulee tehdä hyviä tekoja, kun hengenvaarallinen virus uhkaa kaikkien kansojen olemassaoloa, eikö siinä ole (vähintään semi-)pelagiolainen viesti, että elämämme tärkein asia on näinä ankeina aikoina tehdä hyviä tekoja, jotta olisimme (uskosta riippumatta) hyviä ihmisiä ja samalla Jumalakin meidät hyväksyy? Jos näin ei ole, miksi sitä ei tohdita sanoa ääneen?
Tämä pelagiolainen harhaoppi tekojen vanhurskaudesta kelpaa varmasti monille täällä K24-palstalla kirjoittaville, mutta onko se Raamatun ja kirkon tai Heikki Palmunkaan oppi? Ei ole. Epäilemättä Raamatusta löytyy etsiville myös Pelagiuksen opille kannatusta (m.o.t.), mutta se tulee sieltä, missä ristin pääsiäisen viesti ja ylösnousseen Jeesuksen lähetyskäsky ohitetaan kristinuskon ydinviestinä.
Jo siis haluamme kirkkona ja (luterilaisina) kristittyinä välttää nykyajassa pelagiolaisuutta, puhukaamme yhä rohkeammin Jeesuksesta, joka ristin pääsiäisenä uhrasi itsensä syntimme sovitukseksi ja sai näin tehden aikaan ikuisen sovinnon Jumalan ja ihmisten välille ja että tämän pelastus otetaan vastaan kasteen ja uskon kautta ilman yhtään hyvää tekoa ja ansiota. Pelkästä armosta. Jotta yksikään ihminen ei voisi Jumalan edessä kerskua. Jumalalle riittää vain yksi teko: Jeesuksen teko ristin pääsiäisenä.
Ja kun tämä on kirkossa ja lähetysjärjestöissä sekä herätysliikkeissämme sanoitettu selvästi ja kuuluvasti, ryhdytään sen jälkeen yhtä selvästi ja kuuluvasti puhumaan lähimmäisen rakkaudesta ja hyvistä teoista, jotka Jumala meissä Henkensä kautta vaikuttaa nimensä kunniaksi.
Mutta ei sotketa näitä asioita, kuten Pelagius teki omaksi ja seuraajiensa turmioksi. Luotan siihen, että Heikki Palmu ei tarkoittanut Kotimaan kirjoituksellaan sotkea tätä.
Silti vaarallisinta kirkossamme ei ole se, että meitä kehotetaan uskomaan Jeesukseen ja ottamaan Hänet Vapahtajaksemme, vaan se, että tästä ristin pääsiäisen Jeesuksesta vaietaan ja ryhdytään kutsumaan ihmisiä ilman uskoa Vapahtajaan tekojen vanhurskauden kivikkoiselle ja vaaralliselle polulle, jonka toisessa päässä ei ole iankaikkinen elämä, vaan aivan jotain muuta.
Valoisaa ristin pääsiäisen odotusta kaikille!
Jouni Turtiainen. Tartut tärkeisiin kysymyksiin. Samaa ihmettelee myös Mailis Janatuinen Seurakuntalaisessa, tosin tiukemmassa sävyssä. Minunkin mielestäni olemme jo kauan liukuneet koko kirkkona merkilliseen suuntaan. Kärjistän hiukan: Helvettiä ei ole ja taivaastakaan emme ihan varmasti tiedä. Eletään siis ihmisiksi, tehdään hyvää ja luotetaan siihen, että Jumala on hyvä. Hyvään elämään kuuluu hengellisyys. Sitähän kirkolla on tarjottavana 2000 vuoden kokemuksella.
Entisenä viidesläisenä (ja liikettä edelleen arvostavana) voin todeta omasta näkökulmastani kaksi asiaa itse pelagiolaisuudesta. Viidesläisyyden juuret menevät anglosaksiseen herätys- ja pyhityskristillisyyteen. Sieltä omaksutussa ratkaisu/herätyskristillisyydessä on sekä hyvää että huonoa. Hyvää on vakava huoli ihmisten omakohtaisesta pelastuksesta sekä vastuusta Jumalan edessä. Huonoa on nimenomaan tuo pelagiolainen (tarkemmin sanottuna arminiolainen ja metodistinen) RATKAISUkristillisyys sekä sen edellyttämä ihmisen tahdon vapaus, josta kaikki jää viime kädessä riippumaan (”Valitse Jesus”. ”Tule ratkaisemaan suhteesi elämän Herraan”). Kyse ei ole psykologiasta (kyllähän uskoontuloja tapahtuu ) vaan teologiasta, jossa sanotaan ihmisen vapaasti valitsevan tai torjuvan Jumalan pelastavan armon. Se on yksiselitteisesti Lutherin Vähän katekismuksen III uskonkohdan vastainen. Tässä kohden viidesläisyys eroaa vanhemmasta luterilaisesta pietismistä. Tuomitsevan lain ja armahtavan evankeliumin julistaminen ja siihen liittyvä psykologinen pelisilmä ovat jotakin muuta kuin se vapaan ratkaisun ympärille rakentunut systeemi, jota jo edesmenneet viidesläiset julistajat ovat edustaneet. Valitettavasti meiltä näyttää kirkossamme nyt kokonaan puuttuvan teologia kastettujen parannuksesta eli kääntymisestä. Siitä huolimatta, että Lutherin Ison katekismuksen kasteosan loppupuoli on aika selvää tekstiä.
Arminiolainen ratkaisukristillisyys voidaan tiivistää kehotukseen: ”Yhä vielä Jeesus kolkuttaa sydämesi ovelle! Avaa se hänelle, tee ratkaisu ja ota hänet vastaan henkilökohtaiseksi Vapahtajaksesi!”
Marko. ”Kyse ei ole psykologiasta (kyllähän uskoontuloja tapahtuu ) vaan teologiasta, jossa sanotaan ihmisen vapaasti valitsevan tai torjuvan Jumalan pelastavan armon”.
Minusta tässä on hyvä ymmärtää, että Raamatun mukaan Jumala kohtaa meitä omasta aloitteestaan, vrt Hebr 4:16″Käykäämme uskalluksella armon istuimen eteen, että saisime laupeuden, ja löytäisimme armon, avuksemme oikeaan aikaan”.
Minun käsitys on, että ei kukaan koska vaan voi vastaanottaa mitään armoa, mutta oman viisautensa mukaan Jumala oikeaan aikaan tarjoaa meille mahdollisuuden reagoida armon tarjoukseensa.
Kun minä tulin uskoon, olin aivan yksin,ja Jumala kohtasi minut tuntuvalla ja koko elämäni uudistavalla tavalla, mikä muutos oli lähinnä uudestisyntyminen, tai ainakin uudistuminen. Kukaan ei siis ollut minua kutsumassa mihinkään ratkaisuun paitsi Pyhä Henki. Tätä oli kyllä edeltänyt muutaman kuukauden omaa tuntoa pistelevän synnin tunnon kokeminen.
Uudistuminen minusta tuntuu vähän epä-älylliseltä, koska minussa ei ollut mitään uudistettavaa uskoa. Jos taas sanon uudestisyntyminen, on ongelma niiden kanssa, jotka eivät usko mihinkään irrallaan kasteesta tapahtuvaan uudestisyntymiseen. Ei tämä kysymys minua kovasti häiritse, mutta aivan varmasti se on asia, jota mielelläni ymmärtäisinsyvällisesti, myös teologisessa mielessä.
Jos esitän kysymyksen itselleni näin, kumman uudestisyntymisen valitsin, sen joka tapahtui kun minut lapsena kastettiin ja jonka vaikutusta en koskaan huomannut elämässäni? vai tämä koko elämäni uudistaneen uudestisyntymisen? Valitsisin ilman muuta koko elämäni uudistaneen uudestisynymisen. Toisaalta hyväksyn myös ajatauksen, että minun kohdalla vain ”kasteen armo tuli voimaan” vaikka se tuntui uudstisyntymiseltä. Samalla aivan hyvin ymmärrän niitä jotka ovat näin uskoon tultuaan tahtoneet mennä kastamaan itsensä liittyessään näin tehden johonkin vapaakristilliseen seurakuntaan. Tällä ei kuitenkaan minusta enää voi olla itse uudestisyntymisen kanssa tekemistä, koska usko on heissä jo syntynyt.
Nyt olen tähän liittyvän dilemman ratkaissut niin, että jätän koko kysymyksen auki.
Tässä kyllä jään kaipaamaan” teologiaa kastettujen parannuksesta eli kääntymisestä”. Perehtyisin mielelläni tällaiseen .
Jouni
” tällaisessa kriisissä on tärkeää, että tuemme toisiamme ja esim. autamme karanteenissa olevia vanhuksia ja muita riskiryhmään kuuluvia. Toki sitä kaikkea me jo teemme, mutta tämä ei ole uskomme syy, vaan seuraus. ”
Tämä voi olla miehinen käsitys asiasta. Auttaminen on siis ” uskon seuraus ”. Jos heillä ei olisi uskoa, he eivät auttaisi.
Meille naisille se on empatia / myötätunto, meissä olevana synnynnäisenä ominaisuutena. Siis kyky asettua toisen asemaan ja tuntea hänen kauttaan, nähdä hänen tilansa ja osallistua siihen, sen helpottamiseksi ja pelastamiseksi. Voimattomuus tulee vastaan silloin, kun huomaa, että mitään ei voi enää tehdä, kun on vain nöyrryttävä elämän edessä, joka voi ottaa myös pois sen minkä antoi. Tämä esim, vanhusten kohdalla.
Lapsen syntymässä, toisesta tulee äidille tärkeämpi kuin itse. Ilo ja suru koetaan sen kautta miten lapsi voi, kokee ja tuntee.
Tarja Parkkila. Empatia on erittäin tärkeä yleisinhimillinen ominaisuus. Nyt on kuitenkin kyse siitä, millä tavalla meistä ihmisistä tulee Jumalan lapsia (uskovia/pelastettuja/autuaita…) ja siitä, millä tavoin tämä näkyy & vaikuttaa ihmisissä. Sekä uskova että ei-uskova vaihtavat vaippoja samalla tavalla. Mutta toisen vaipanvaihto saa alkunsa uskosta ja toisen ei. Eikä kukaan perinteisen kristillisen käsityksen mukaan pelastu vaihtamalla vaippoja. Jos ihmisille kuitenkin syntyy tällainen käsitys, kirkon opetuksessa ja julistuksessa on jotakin pielessä.
Antti Hämäläinen. Ehdotan, että luet itse Lutherin Isosta katekismuksesta koko kastetta käsittelevän osion. Luterilaisuus lähtee siitä, että ihminen pelastuu uskon KAUTTA, eikä uskon PERUSTEELLA. Ilmaisut ”uskoon tulo” ja ”uskonratkaisu” ovat siksi vähän ongelmallisia. Teologisesti homma menee niin, että Kristus pelastaa. Hän on sekä valmistanut pelastuksen, että ojentaa sen meille. Ja tämä tapahtuu sanan välityksellä. Usko ottaa lahjan vastaan. Psykologisesti me olemme ihmisinä erilaisia ja tästä seuraa, että koemme isotkin muutokset eri tavoin. Tiedän, mistä puhun, koska olen itse langennut pois lapsenuskosta ja koin vahvan kääntymiskokemuksen 1986 Kalevi Lehtisen kokouksessa. Sitten uskonelämäni koki kopernikaanisen käänteen 1992: omasta yrittämisestä Kristus-keskeiseen syntien anteeksi antamukseen. Kun joskus 1997 kuulin taas Lehtistä huomasin kasvaneeni ulos hänen mallistaan.
Me lähdemme siitä, että usko syntyy perinteisesti kasteessa (=uudestisyntyminen). Mutta uskon voi menettää. Siksi kastetuille on tärkeä elää seurakunnan yhteydessä. Ja jos usko on ”jäänyt katkolle”, siinä pitää uudistua. Tätä uudistusta on kutsuttu eri sanoilla: uudistus, suuri parannus, uudestisyntyminen, kääntymys…
Minä kritisoin sitä, että tästä tapahtumasta tehdään uskonratkaisu tai sitä nimitetään uudestisyntymiseksi, koska lapsina kastetut ovat jo uudestisyntyneitä ja usko on Jumalan eikä meidän tekomme. Mutta olen myös syvästi huolissani siitä, että me papit emme useinkaan muistuta sanankuulijoita siinä, että kasteessa saatu usko voi ihan oikeasti sammua ja sen pitäisi syttyä uudestaan, jos taivaaseen tahdotaan. Ja sitten tämä ns. suuri parannus jatkuu jokapäiväisenä parannuksena, jonka Jumala vaikuttaa: tunnustamme synnit ja uskomme ne anteeksi. Mutta kaiken tämän takana on armollinen Jumala. Joka lain saarnalla tuomitsee ja evankeliumin sanalla hoitaa sekä lohduttaa.
En halua kiistellä sanoista, mutta usein oikeat termit ovat tärkeitä. Sama Jumala joka on antanut meille selvän opin on käyttänyt työvälineinään aikamoisia teologisia tumpeloita. 🙂
Marko. ”Me lähdemme siitä, että usko syntyy perinteisesti kasteessa (=uudestisyntyminen). Mutta uskon voi menettää. Siksi kastetuille on tärkeä elää seurakunnan yhteydessä. Ja jos usko on “jäänyt katkolle”, siinä pitää uudistua. Tätä uudistusta on kutsuttu eri sanoilla: uudistus, suuri parannus, uudestisyntyminen, kääntymys…”
Juuri tämä minua askarruttaa. Sen ymmärrän hyvin, että omaista kokemuksista ei kannata tehdä mitään opinkappaleita.
Vielä yksi kysymys. Miksi uudelleenkastattaminen on luterilaisista niin vaarallista? Olisin kiitollinen vastauksesta.
Eikö siihen voisi suhtautua vähän rennommin, kun oma kastenäkemys kuitenkin on oikea? Itse ajattelen ettei siinä ainakaan mitään kovin suurta vahinkoa voi tapahtua varsinkin jos oikeasti tarkoitetaan hyvää ja siis vaan erehdytään. Sitten että vapaakristitytkin tahtovat nähdä kasteen tienä seurakunnan yhteyteen on aika ymmärrettävää.
Viljo Porkola kirjoittaa teoksessaan ”Mitä minun pitää tekemän”: ”Uskon ratkaisu on aivan samanlainen kuin mikä tahansa ihmisen ratkaisu. Viheliäisintä, mitä minun pitäisi tehdä, on uskoa. Kukaan ihminen ei ole uskon herra. Kun vaaditaan uskon ratkaisua, tehdään se erehdys, että nähdään usko jonkinlaisena ihmisen sisimmän suuntautumisena johonkin ylevään kohteeseen. Ihmisen sydämen sykähtelyt suuntautuvat luonnostaan perkeleeseen. Ihminen ei ole sydämensä herra, hän ei voi sen suuntautumista kääntää. Minä uskon, etten minä voi omasta järjestäni enkä voimastani uskoa Jeesukseen Kristukseen enkä hänen tykönsä tulla. Itsensä kieltämiseeen kuuluu myös uskon kieltäminen.”
Hollantilainen 1500-1600-lukujen vaihteessa elänyt reformoitu teologi Jakob Arminius korosti ihmisen uskoa – ei tekoja – erotteluperusteena taivaaseen pääsylle tai helvettiin joutumiselle. Uskon ensisijaisuudessa hän seurasi Paavalia ja Lutheria, mutta siinä missä Luther näki pelastuksen olevan yksin Jumalan varassa myös ihmisen vastauksen osalta, Arminius antoi ihmiselle vastuun pelastuksestaan myös siinä mielessä, että tämän on itse ratkaistava, ottaako hän Jumalan kutsun vastaan vai ei.
Arminiuksen perustulkinta uskosta ja pelastuksesta vaikuttaa edelleen monissa herätyskristillisissä piireissä.
Antti Hämäläinen. Vastaus kysymykseesi. Uudestikastaminen on väärin ja synti kahdesta syystä. 1) Syntyminen on kertakaikkinen ja peruuttamaton tapahtuma. Koska kaste on uudestisyntyminen Jumalan lapseksi, uudelle kasteelle menevä yrittää tosiasiassa korvata Jumalan työn omalla työllään. 2) Sekä Raamattu että kristillisen kirkon yksimielinen traditio opettavat, että on vain yksi kaste. Tämä linjaus päti aina 1200-luvulle eräitä hyvin omalaatuisia oppeja edustavia lahkoja lukuun ottamatta. Sitten on tietenkin niin, että saatu opetus tapaa saada ihmiset toimimaan eri tavoin. Tiedän kristittyjä, jotka nuoruudessaan ja omaa vilpittömyyttään menivät toiselle kasteelle. Myöhemmin he katuivat asiaa. Ei minulla ole syytä epäillä Jumalan anteeksiantoa heidänkään kohdallaan.
Raamatunkohta, joka tässä yhteydessä on tärkeä on Jeesuksen tuhlaajapoikavertaus. ”Tämä minun poikani oli kuollut, mutta on vironnut eloon, oli kadonnut, mutta on jälleen löytynyt.” Poika oli hyvinkin elävä ja isänsä lapsi, mutta kuitenkin kuollut! Käsitän tämän hengellisenä paradoksina. Sitten on hyvä muistaa, että on ollut aikoja, jolloin luterilainen kirkkomme on rämpinyt hyvin syvällä kasteopissaan, kun ruvettiin liikaa järkeilemään.
Marko. ” Tiedän kristittyjä, jotka nuoruudessaan ja omaa vilpittömyyttään menivät toiselle kasteelle. Myöhemmin he katuivat asiaa. Ei minulla ole syytä epäillä Jumalan anteeksiantoa heidänkään kohdallaan.”
Minä kyllä tiedän enemmän sellaisia, joita ei uusi kaste vaivaa ollenkaan, päinvastoin monille se on oikein iloinen, ei omaatuntoa taakottava asia. Kukaanhan näin tehdessään ei mielestään uhmaa Jumalaa tai turhenna Hänen työtään.Oli miten oli, minä näen tässä lähinnä tien vapakristilliseen seurakuntayhteyteen.
Jokainen vastuullinen ihminen vastaa itse omista teoistaan.
Uskominen siihen, että kaikki synnit on sovitettu, ei paranna maailmaa millään tavalla, päinvastoin. Se on huijaus, joka helpottaa vain niitä, jotka syntiä tekevät.
Ylenpalttinen armo saa aikaan vain holtittomuutta ja itsekritiikin puutetta.
Helvetillä pelottelu on henkistä väkivaltaa.
Se on kehitetty siksi, että pahat ihmiset eivät uskaltaisi olla niin pahoja, kuin ovat ja hyvät ihmiset pyrkisivät olemaan vielä parempia kuin ovat. Ja me kaikki olisimme pelossa kasvatettujen lasten kaltaisia pappien edessä. Jotka itse eivät kuitenkaan usko siihen mitä puhuvat.
Jos uskoisivat, he eivät valehtelisi meille niin paljon.
Tarja Parkkila: ”Ylenpalttinen armo saa aikaan vain holtittomuutta ja itsekritiikin puutetta”.
Paavali: ”Onko siis syytä kerskailuun? Siltä on pohja pudonnut pois. Mikä laki on saanut tämän aikaan? Sekö, joka vaatii tekoja? Ei, vaan uskon laki. Katsomme siis, että ihminen tulee vanhurskaaksi, kun hän uskoo, ilman lain vaatimia tekoja” (Room 3:27-28).
Hyvä ja tärkeä kirjoitus! En ole havainnut, että kirkon piirissä liian innokkaasti kehotettaisiin tekemään ratkaisu Jeesuksen puoleen. Sellaista julistusta kuulee nykyään todella harvoin! Sen sijaan, kuten Jouni osoittaa, kehotusta hyvin tekoihin kuulee jatkuvasti.
Evankelikalismi on pietismin vastine reformoidun kristikunnan piirissä. Sen keskeisenä toimintamuotona on ollut evankelioiminen, evankeliumin sanoman aktiivinen levittäminen, usein ns. evankelioimiskokousten avulla. Merkittävänä työmuotona ovat olleet henkilökohtaiset todistuspuheenvuorot joko evankelioimiskokousten puitteissa tai vaikkapa kotikäyntien muodossa. Evankelioimisen keskeisenä pyrkimyksenä on kuulijan johdattaminen henkilökohtaiseen uskonratkaisuun. Nykyään evankelikalismin kannatus on laajinta USA:ssa. Varsinkin 1900-luvun alusta lähtien evankelikalismin vaikutus on tuntunut vahvasti myös Suomessa, aluksi vapaiden suuntien piirissä, mutta nyttemmin myös evankelis-luterilaisen kirkon sisällä. Eräät kirkolliset järjestöt, kuten Kansanlähetys ja Kansan Raamattuseura, ovat omaksuneet siltä paljon vaikutteita. Suomessakin aikoinaan vieraillut evankelista Billy Graham on evankelikalismin tunnetuimpia edustajia.
No jos oikea kunnon evankelista saarnaaon aika luontevaa että sellainen kehoittaa kääntymään Kristuksen puoleen tai ottamaan Hänet vastan tms. Juuri sehän on evankelistan erityinen armoitus.
Jouduin nuoruudessani kansanlähetysläisen ratkaisukristillisyyden vaikutuspiiriin. Minua vaadittiin tekemään uskonratkaisu ja todistamaan uskodstani. En kokenut ratkaisukristillisyyttä millään muotoa omakseni ja irtauduin pian siitä.
Teemu Kakkuri kirjoitti 23.9.2019 Kotimaa 24:n blogissaan ”Kaksi kokemusta – tai oikeastaan neljä” mm. näin: Ei se Sley mikään vastenmielinen vaihtoehto silti ollut. Olihan se julkaissut Lutherin Sidotun ratkaisuvallan ja Hedbergin Elämän sanoja. Sidottu ratkaisuvalta oli tärkeä teos. Se oli pelastanut minut viidesläisyydestä. Ratkaisukristillisyydeltä, lakihenkisyydeltä, triviaalien asioiden opillisuudelta, ylistysmusiikilta ja muulta pinnallisuudelta. Siltä, että ihmisen usko ottaa Kristuksen paikan. Siitä, mikä on lupa ja lahja, tehdään pakko ja vaatimus. ”
Viidettä herätysliikettä kutsutaan myös uuspietismiksi. Pietismin keskeisiä opinkappaleita on ollut ihmisten jakaminen kahteen ryhmään, uskoon tulleisiin pelastuneisiin ja ei-uskoviin, siis kadotukseen meneviin. Tuo erottelupyrkimys tuo mieleen fariseusten herätysliikkeen, mistä kertoo jo liikkeen nimikin fariseukset, erottautujat.
No mitä tässä jää jäljelle,jos kaikesta pelastuu, Siionin virretkö?
Antti Hämäläinen, viittaustasi Siionin virsiin en ymmärrä. Onko sinun mahdotonta ajatella, että Jumalan katse ei pysähdy siihen, mitä ihminen tekee, eikä liioin siihen, mihin tai miten tämä uskoo? Että Jumalaa ei kiinnosta ihmisen pahat teot eikä liioin hänen epäuskonsa tai mahdollinen jumalanvastaisuutensa muuten kuin siinä mielessä, millaisia seurauksia näistä on henkilölle itselleen tai hänen ympäristölleen. Että ihmistä itseään katsoessaan Jumala näkee syvemmälle kaiken tuollaisen tuolle puolen. Että Jumala ymmärtää ihmisen pahojen tekojen ja myös hänen epäuskonsa motiivit ja taustat.
Eikö vastuu ihmissydämessä tapahtuvassa hengellisestä kasvusta ole Jumalalla, ei ihmisellä itsellään?
Rauno S. Jeesuskin jakaa ihmiset kahteen ryhmään, niihin, jotka pelastuvat ja niihin, jotka eivät pelastu. Se jako on jo nyt olemassa. Meidän ei tule sitä tehdä, mutta meidän on kerrottava, että sellainen on.
Rauno Seppänen. ”Antti Hämäläinen, viittaustasi Siionin virsiin en ymmärrä”.
Kysymys oli teemu Kakkurille, joka siis jo on pelastunut ”viidesläisyydestä. Ratkaisukristillisyydeltä, lakihenkisyydeltä, triviaalien asioiden opillisuudelta, ylistysmusiikilta ja muulta pinnallisuudelta”.
Kysyin siis onko hän pelastunut myös Sionin virsiltä? Etkö ymmärrä kysymystä? Oloisin voinut kysyä, onko tullut pelastuttua Siionin virsiä laulamasta kuten ylistysmusiikista?
Seppänen. ”Eikö vastuu ihmissydämessä tapahtuvassa hengellisestä kasvusta ole Jumalalla, ei ihmisellä itsellään?”
Tietysti, Kristus, jossa olemme.. on tullut meille…Jumalalta ..vanhurskaudeksi.., 1 Kor 1:30b.
Rauno Seppänen. Tuo kahtiajako on kyllä luterilainen ja perikristillinen. Pietismiä on lapsina kastettujen tietoinen jako kolmeen ryhmään: suruttomiin epäuskoisiin, heränneisiin, mutta ei vielä kääntyneisiin ja uskoviin sekä kääntyneisiin ja uskoviin. Kirkko on tällöin koko kansan kristillinen kasvatuslaitos tai taivaallinen taimitarha. Evankeliointiliikkeet liittyvät luontevasti tähän malliin ihmisen ratkaisua korostaen.
No kyllä esim. Kansanlähetyksellä on tärkeä tehtävä, etten sanoisi kutsumus, pitää esillä esimerkiksi raamatullista näkemystä avioliitosta ja monista muista tärkeistä asioista joissa nykyihminen on livennyt sivuun Jumalan ohjeistuksesta. Sitten olen kyllä samaa mieltä siitä, että tällainen liike voi ”mennä pahasti lain alle” mutta se on minusta pienempi ongelma.
Kansanlähetyksen pääsihteeri Timo Rämä pyysi vuonna 1999 anteeksi herätysliikkeessä esiintynyttä hengellistä väkivaltaa. Sen käyttö ei Rämän mukaan rajoittunut järjestön kuohuviin alkuvaiheisiin 1960-luvulla, vaan sitä esiintyi edelleen 1990-luvulla.
Kansanlähetyksen alkuvaiheisiin liittyi yli-innokasta evankeliointia ja kiihkeän lopunajallisen julistuksen aiheuttamaa ahdistusta.
Pietistit halusivat käännyttää jumalattomat maallistuneet pois syntisestä elämästään ”takaisin” uskovien piskuiseen laumaan. Eikö tämä hurskas pyrkimys nykytilanteesta asiaa tarkastellen ole kuitenkin ajan mittaan kääntynyt osin itseään vastaan? ”Kääntymättömien”riveissä kääntymyksen kohteeksi joutuminen on vahvistanut halua pysytellä kaikenlaisen uskonnollisuuden ulkopuolella. Uskonto on jätetty suosiolla uskovien, uskonnon ammattilaisiksi mielletttyjen haltuun. Evankeliointi, joka ulkopuolisten kokemana on hyvin usein mielletty yksityiselämään puuttuvaksi aggressiiviseksi käännyttämiseksi, pahimmillaan hengelliseksi väkivallaksi, on koettu vastenmielisenä pyrkimyksenä.
Toden totta, Kansanlähetys on pitänyt niin ”kiitettävästi” esillä raamatullista näkemystä avioliitosta, että valtakunnansyyttäjä on määrännyt tutkinnat kansanedustaja Päivi Räsäsen, Kansanlähetyksen voimallisen äänitorven, toimien lainmukaisuudesta.
Seppänen. ”Kansanlähetyksen alkuvaiheisiin liittyi yli-innokasta evankeliointia ja kiihkeän lopunajallisen julistuksen aiheuttamaa ahdistusta”.
Nythän on hyvä, että kaikkea tällaista on älytty pyytää anteeksi.
Samaahan on ollut helluntailiikkeessä. Enerityisemmin pidä lakihenkisyydestä, mutta uskon silti että Herra itse on kutsunut Kansanlähetyksen erityisellä tavalla ”moraalinvartijaksi”(jos näin sopii sanoa). Ja minusta on parempi, että joku tekee tämän vaikka hieman ”huolimattomastikin” kuin että kukaan ei sitä tekisi. Erityisesti kysymys kristillisen avioliiton olemuksesta on tänään sellainen, että on hienoa, että joillakin on siitä selkeä ja ymmärrettävä näkemys. Itse kirkossahan on edessä tosi sekavat ajat.
Seppänen. ”valtakunnansyyttäjä on määrännyt tutkinnat kansanedustaja Päivi Räsäsen, Kansanlähetyksen voimallisen äänitorven, toimien lainmukaisuudesta.”
Oletko varma, että Päivi Räsänen kuuluu Kansanlähetykseen? Hänen miehensä ehkä kuuluu, mutta häntä ei kukaan taida tutkia mistään.
Nyt Päivi Räsäsen kohdalla Suomessa sananvapaus tulee vielä toistaiseksi painamaan vaakakupin hänen voitokseen. Vaikka häntä rangaistaisinkiin Pride-kannanotoista, ei se mitenkään noloa hänen kannaltaa olisi.
Päivi Räsäsen puoliso on Kansanlähetysopiston rehtori. Päivi Räsänen on Kansanlähetyksen suosikkimaallikko ja aktiivi.
Seppänen. ” Päivi Räsänen on Kansanlähetyksen suosikkimaallikko ja aktiivi.”
No Päivi Räsäsen olemuksesta aina säteilee evankeliumin tuoma ilo. Hän ei onneksi ole lain alla jos hän on suosikkimaallikko. Kävin kerran siellä opistolla opettamassa jossain seminaarissa ja sunnuntaiaamuna näin Päivi Räsäsen livenä. Hän antaa oikein hyvät kasvot herätyskristillisyydellamme.
Kotimaa-lehti ja sen nykyinen agenda ovat olleet jo pidempään ihmetykseni aihe. Siihen istui hyvin Heikki Palmun artikkeli, jonka päätoimittaja Seppälä vielä erikseen mielestään tärkeänä nosti esille omalla palstallaan ja jota blogisti nyt kommentoi. Ja olipa hyvä, että kommentoi.
Vietin lapsuuteni herätyskristillisessä ympäristössä, mutta en millään voi tunnistaa, että käsitteeseen ”uskonratkaisu” voisi liittyä minkäänlaista ansioajattelua, ja että se siksi voitaisiinkin luokitella peräti harhaoppiseksi pelagiolaisuudeksi.
Ihmisen osuus ns. uskonratkaisussa on ainoastaan nöyrtymistä, antautumista, avun pyytämistä ja vastaanottamista. Sitä se uskonratkaisu on. Se on oven aukaisemista tilanteessa, jossa kuulee kolkutuksen. ”Katso, minä seison ovella ja kolkutan; jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, niin minä käyn hänen tykönsä sisälle ja aterioitsen hänen kanssaan, ja hän minun kanssani.” ” Kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi oikeuden tulla Jumalan lapsiksi, kaikille, jotka uskovat häneen.” Kyllä siinä tapahtumassa omat ansiot ovat kaukana. Kirjailija Erkki Leminen totesi, että ihmisen ainoa ihmisen osuus asiassa on ainoastaan vastaan hangoitteleminen.
On syytä huomata, että Raamatun mukaan pelkkä kaste ei riitä, tarvitaan myös usko. Sen vain Jumala voi vaikuttaa. ”Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu; mutta joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen.” Vaikka olisi lapsena kastettu, on voinut opetuksen puutteessa tai muuten joutua uskosta osattomaksi. Näkemykseni mukaan evankelistoille riittäisi työsarkaa edelleen. ”Kristuksen puolesta me siis olemme lähettiläinä, ja Jumala kehoittaa meidän kauttamme. Me pyydämme Kristuksen puolesta: antakaa sovittaa itsenne Jumalan kanssa.”
”On syytä huomata, että Raamatun mukaan pelkkä kaste ei riitä, tarvitaan myös usko. Sen vain Jumala voi vaikuttaa. ”Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu; mutta joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen.” Vaikka olisi lapsena kastettu, on voinut opetuksen puutteessa tai muuten joutua uskosta osattomaksi.”
On toisenlaisiakin näkemyksiä. Esimerkiksi Viljo Porkola kirjoittaa kirjassaan ”Mitä minun pitää tekemän”: ”Kasteessa me tulemme uskoon. Siinä me uudestisynnymme. Siinä me tulemme Jumalan lapseksi. Siinä me siirrymme saatanan valtakunnasta Kristuksen valtakuntaan. Kaste ei ole sellainen alku, että sitä täydennetään myöhemmin parannuksella, uskolla, pyhityksellä. Jumalan teot ovat aina täydelliset. Se Kristuksen vanhurskaus, johon kastettu puetaan on täydellistä vanhurskautta. Kasteessa meille ei anneta lakiin perustuvaa vanhurskautta, ei omien tekojemme vaatetta, vaan Kristuksesta tulee meidän verhomme. Kristus ei ole laki eikä lain antaja, vaan sanomaton lahja, jonka Isä meille lahjoittaa. Siihen ei voi verrata mitään, ei enkelien eikä neitsyt Marian vanhurskautta. Siihen ei voi lisätä mitään.”
Kotimaan päätoimittaja ei ole Olli Seppälä vaan Mari Teinilä. Seppälä on julkaisupäällikkö.
Seppäselle: ”Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu; mutta joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen.” Tämä ehkä lause on kyllä Raamatusta ihan sellaisenaan. Tämäkin on Raamatusta, Jeesuksen sanoja: »Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin, eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole.” Rittääkö siis, että on kunhan vain on kastatettu? Onko mahdollista joutua harhateille, ja tehdä kasteen armo tyhjäksi? Kyllä minusta ainakin näyttää, että on olemassa lapsena kastettuja ihmisiä, joilla ei ole uskoa ja he itsekin ilmoittavat sen. En ota sen enempää kantaa asiaan, ainoastaan Jumala on tuomarimme. Mutta toivon, että kirkko ja opetus pitäytyy Raamatun sanaan, eikä ainakaan tietoisesti hylkää sitä.
”Jos taas jollakulla ei ole ansioita mutta hän uskoo Jumalaan, joka tekee jumalattoman vanhurskaaksi, Jumala lukee hänen uskonsa vanhurskaudeksi.” (Room. 4: 5). Kuka on se Jumala, joka vanhurskauttaa jumalattoman, siis ei vanhurskasta? Mikä on se usko, joka luetaan vanhurskaudeksi, kun pidetään mielessä, että usko ei ole teko?
Timo Nokelainen: ”Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu; mutta joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen.” Tämä ehkä lause on kyllä Raamatusta ihan sellaisenaan.”
Joo, kirkon raamatusta löytyy paljon muutakin, mitä ei löydy alkuteksteistä. Nimittäin kirkko on lisännyt jakeeseen sanan ”kadotus”, jolla muutetaan tekstin sanomaa ratkaisevasti. Millä oikeudella lisätään tekstiin sellaista, joka tulee luterilaista uskonoppia? Kirkko ei tee parannusta edes tässä pienessä asiassa, vaan asettuu ikään kuin kirjoitusten yläpuolelle.
Miten keskustella, kun kirkkouskovaisilla on väärennetty Ut, josta sitten revitään mielivaltaisia oppeja. Vai onko kirkko nostanut itsensä Jumalaksi? Aika lailla se siltä näyttää.
Timo Nokelainen: ”Mutta toivon, että kirkko ja opetus pitäytyy Raamatun sanaan, eikä ainakaan tietoisesti hylkää sitä.”
Miten on pitäytynyt tähän asti? Toivoisin, että pitäytyisi. Mutta sitä kirkko ei tule tekemään, koska sen teologia sortuisi. Ut:n tekstit sellaisina kuin ne alkutekstienä ovat säilyneet, ovat kirkolle vaarallisia.
Kansojen tuomio alkaa sanoista:
“Mutta kun Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan…”
Minne tulee? Takaisin Maan päälle, kuten alkuseurakunta ja apostolit odottivat. Paavalin mukaan ennen Jeesuksen paluutta kuitenkin Herran omat temmataan pilviin Kuningasta vastaan. Tämä tarkoittaa silloin sitä, ettei tämä joukko voi olla maan päällä.
Keskustelun perusteella tapahtuu kuitenkin niin, että temmatut tiputetaan takaisin maan päälle ja että heidät sitten erotellaan vuohista. Mikä logiikkaa toimii tässä mallissa, niin kiinnostaisi kuulla?
Samalla selviää, onko hyvillä teoilla merkitystä tai pitääkö tehdä uskonratkaisu. Kaikki nämä kysymykset saavat vastauksen kansojen tuomiosta.
Toivon, että Jouni Turtiainen liittyisi keskusteluun, kun hänellä on vahvaa osaamista niin kreikan kuin heprean kielien tuntemisessa. Lähdetään avaamaan porukalla kansojen tuomiota. Mennään tekstin ehdoilla, jolloin logiikassa ei saa olla aukkoja.
Tuomaala: ”Mennään tekstin ehdoilla, jolloin logiikassa ei saa olla aukkoja”.
Minkä ”alkutekstin” version Tuomaala haluaa? Nykyisen Novum Testamentum Graecen version vai jonkun muun kriittisen tekstilaitoksen?
Mitään kreikankielistä ”alkutekstiä” ei ole olemassakaan. On vain tuhansien alkuperäistä tekstiä myöhempien käsikirjoitusten leegio, joista pitää tekstikriittisellä tutkimuksella valita se todennäköisesti alkuperäisin tekstiversio.
Edes Novum ei siis tarjoa meille ”alkutekstiä” – ainoastaan tekstikriittisen edition, josta pitää voida perustella alkuperäisin tekstiversio.
Mutta tämä ei yksin ratkaise ongelmaamme. Kyse on siitä, kuinka ymmärrämme UT:n sanoman kokonaisuuden. Kirkolla on oma tunnustuksensa, joka ohjaa tekstin tulkintaa. Ja ”logiikkaa”. Tuomaalalla, Heinolalla ja monelta muulla on oma, kirkon tunnustuksesta poikkeava, tunnustuksensa, joka ohjaa tekstin tulkintaa.
Ei liene ylläri, että minulle kirkon symbolit (tunnustukset) ovat se tulkintahorisontti, joka avaa minulle UT:n ja koko Raamatun sanoman. Siksi olen kristitty.
Muut tulkinnat voivat olla loogisesti niiden tulkintahorisontista löytyviä, mutta ne eivät välttämättä ole enää kristillisiä oppeja. Kuten Tuomaalan ja Heinolan kiihkeästi puolustama tulkinta Matt 25:stä osoittaa. Siis puhtaan pelagiolainen tulkinta.
Jos kuvittelette sen tulkinnan varassa – ilman uskoa ristin pääsiäisen Jeesukseen – tuovan teille hyvän osan viimeisellä tuomiolla, niin ”be my guest”.
Tuomarina ei kuitenkaan ole yksikään meistä, vaan se sama Jeesus, joka antoi itsensä koko maailman syntien puolesta ja nousi kuolleista ristin pääsiäisenä. Siihen minä luotan. Syntinen, kun olen ja täydellisesti Jumalan armosta rippuvainen.
”Ne eivät välttämättä ole enää kristillisiä oppeja. Kuten Tuomaalan ja Heinolan kiihkeästi puolustama tulkinta Matt 25:stä osoittaa. Siis puhtaan pelagiolainen tulkinta.”
Ei,mutta Jeeuksen opetuksen mukaisia voivat olla ja uskallan sanoa että myös ovat. Ei näet ollut Jeesuksen vika, että kirkko sitten teki Jeeuksen opista opin Jeesuksesta.
Kiitos Turtiaiselle vastauksesta.
Kirjoitit: ”Edes Novum ei siis tarjoa meille “alkutekstiä” – ainoastaan tekstikriittisen edition, josta pitää voida perustella alkuperäisin tekstiversio.”
Eikö tämä ole selvää? Käsitän vastauksesi perusteella, että kirkon käännös on yhtä luotettava kuin esim. Texstus Receptus, sillä koska ei ole luotettavaa alkutekstiä, niin voidaan lisätä tekstiin sanoja, joita ei löydy mistään lähteistä.
Kysyn uudelleen kirkon käännökseen perustuen: miten lampaat voivat olla Maan päällä Jeesuksen tullessa takaisin? Ketkä temmataan pilviin, kun kerran lienee selvää, ettei lampaita temmata? Ja kun lampaita ei temmata, niin mitä se merkitsee Lutherin opetuksiin verrattaessa?
Ja kuten Seppo Heinola oikein huomioi, niin kansojen tuomiossa ei erotella vanhurskaita, vaan oikeamielisiä väärämielisistä. Silloin se tarkoittaa, että erottelu tapahtuu tekojen mukaan ja siten hyvillä teoilla on todella paljon merkitystä.
Kirkko on aina opettanut, että viimeinen tuomio on vain ja ainoastaan tekojen mukaan. Se asettaa meidät kaikki samalle viivalle – olimmepa juutalaisia, samarialaisia, kristittyjä tai jotain aivan muuta.
Pelastus on kuitenkin vain ja ainoastaan Jumalan armoon Kristuksessa perustuva. Siinäkin olemme samalla viivalla. Paavalin sanoin :”ettei yksikään voisi kerskua”.
Kun siis Tuomari on tutkinut tekomme ja laiminlyöntimme (siitähän Matt 25:ssä on myös kyse), mitä meille jää..?
Itse haluan luottaa selvään Raamatun sanaan: ”Mikään kadotustuomio ei siis kohtaa niitä, jotka ovat Kristuksessa Jeesuksessa” (Room 8:1).
Mihin Sinä silloin luotat..?
”Mihin Sinä silloin luotat..?”
Uskon perustasta lienemme yhtä mieltä, ja se on pääasia.
Mutta kun tässä on kotikaranteenissa, niin hyvää ajankulua on keskustelu, vaikka lupasin jälleen kerran itselleni pysyä poissa.
Olen päätynyt samaan kuin Paavali.
”Sillä Jumala on sulkenut kaikki tottelemattomuuteen, että hän kaikkia armahtaisi.”
Vaikka tuomio olisikin kirkon lanseeraama kadotus, niin Tuomarilla on mahdollisuus armahtaa.
Mistä artikkeli kertoo, niin päädyin samaan 40 vuotta sitten ja kirkon käännöksen perusteella, tosin päätellen mielessäni, että kirkon on ollut pakko lisätä tekstiin omiaan.
https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/toimittajalta-kristinusko-on-joko-jumalallinen-rakkaustarina-tai-kosminen-painajainen#6cf7fdb7
Palautin asiaa käsittelevän blogini:
https://www.kotimaa.fi/blogit/onko-kristinusko-jumalallinen-rakkaustarina-vai-kosminen-painajainen/