Jeesus sanoo Markuksen evankeliumin mukaan (16:15-16): ”Ja hän sanoi heille. Menkää kaikkeen maailmaan ja saarnatkaa evankeliumia kaikille luoduille. Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu: mutta joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen.” — Selityksen (Raamattu korjauksin ja selityksin, 1987) mukaan ratkaisevaa ei ole näiden kahden aikajärjestys: kastettu jatullut uskoon tai tullut uskoon ja kastettu.
Lainaan tässä erään lehden pääkirjoituksen ajatuksen siitä, miten usko tulisi ymmärtää: ”Raamatun mukaan usko voi syntyä vasta, kun tulemme elävään yhteyteen ylössnousseen Jeesuksen kanssa. Tämä tapahtuu aina Jumalan sanan kautta. Usko on Jumalan puheen ja lupausten totena pitämistä, mutta ei anoastaan totena pitämistä, vaan myös sydämen luottamusta Jeesukseen Kristukseen, Vapahtajana ja Herrana.”
Pääkirjoituksessa kirjoitetaan myös väärinkäsityksestä, jonka mukaan ”tullakseen Jumalan yhteyteen täytyy olla uskonnollinen. Näin ei kuitenkaan ole, vaan jokaista ihmistä kutsutaan Jumalan yhteyteen Jeesuksen kautta”.
Katolisen kirkon katekismuksen mukaan kristityksi on tultu apostolien ajoista lähtien kulkemalla initaation tietä. Tämä tie voidaan katekismuksen mukaan kulkea joko nopesti tai hitaasti, mutta sen täytyy kuitenkin sisältää eräitä olennaisia elementtejä: Jumalan sanan julistaminen, evankeliumin omaksuminen, joka johtaa kääntymykseen, uskon tunnustaminen, kaste, Pyhän Hengen vuodattaminen ja pääsy eukaristian (ehtoollinen) yhteyteen.
Lars Levi Laestadiu toteaa suomennetussa pääteoksessaan (alkukielinen teos ”Dårhushjonet en blick i nädens ordning) Lutherin sanoihin viitaten: ”Kaste pelastaa synnistä ja iankaikkisesta kuolemasta, mutta sillä ehdolla, että vanha ihminen jokapäiväisäisessä parannuksessa ja katumuksessa kuoletetaan. Luther. Epäuskoiselta puuttuu juuri tämä ehto.”
Luther toteaa Vähäkatekimuksessa: ”Kaste vaikuttaa syntien anteeksisaamisen, vapahtaa kuolemasta ja perkeleestä ja antaa iankaikkisen autuuden kaikille, jotka uskovat Jumalan sanat ja lupaukset. Luther kirjoittaa myös, mitä kaste merkitsee: ”Se merkitsee sitä, että vanha ihminen on jokapäisäisessä katumuksessa ja parannuksessa upotettava… sen sijaan on joka päivä tultava esiin ja noustava ylös uuden ihmisen, joka elää vanhurskaudessa ja puhtaudessa iankaikkisesti Jumalan edessä.”
Sekä Luther että Laestadius toteavat, että kaste ilman uskoa ei pelasta. Luther toteaa, että kaste antaa iankakkisen autuuden kaikille, jotka uskovat Jumalan sanat ja lupaukset. Laestadius toteaa kirjassaan, että kaste sen paremmin kuin ehtoollinen eivät ole ”opus operatum” ts. autuaaksitekevä ilman kastettavan uskoa.
(Tämä blogin teksti on lähes sanasta sanaan julkaistu pari vuotta sitten.)
Kosti: ”Kristus meissä ei ole kuitenkaan vanhurskautemme perusta, vaan Kristus meidän puolestamme, joka on lunastanut meidät verellään. Eikö se ole Paavalin julistuksen ydin? Sen takia se on yksin uskosta, että se olisi armosta. Ilman pyhitystä.”
Juuri näin! Pyhitystä ei saa sekoittaa pelastuksen perustaan vanhurskauttamiseen yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden. Vaikka Paavali sanoo: ”Kristus teissä, kirkkauden toivo”, niin hän ei tarkoita että panisimme toivomme itseemme, siis meissä olevaan Kristukseen, vaan Kristukseen meidän puolestamme, sijaiseemme, uhrikaritsaan. Se on evankeliumi. Jos pelastuksen perusta olisi meissä, niin se olisi epävarma ja se olisi omavanhurskautta ja itsepetosta. Mutta nyt se ei olekaan meissä, vaan Kristuksessa.
Riitta Sistonen otan RAAMATUSTA seuraavan, kelpaako sinulle:
Hepr. 12:14
Pyrkikää rauhaan kaikkien kanssa ja pyhitykseen, sillä ilman sitä ei kukaan ole näkevä Herraa;
Riitta, sinulta on tullut paljon tekstiä. Et kyllä kertonut, missä Paavalilla olisi sanat yksin ja uskosta samassa yhteydessä. Ei sellaista paikkaa olekaan.
Kuten Kostille kirjoitin, niin uskosta ilman lain tekoja on eri asia.
Minulla on tunne, että tähän keskusteluun minun ei kannata lähteä. Et lukenut huolella väittämiäni. Toisaalta ymmärrän kyllä, että niitä on vaikea ymmärtää, koska minun oli pakko esittää asiat hyvin tiiviisti, niin tiiviisti, että Paavali-tutkimukseen perehtymättömien on hyvin vaikea päästä asiaan sisään. Varsinkin jos on tottunut katsomaan asioita luterilaisin silmälasein.
Sanon saman kuin Kostille, että jos osaat englantia, niin ihan vain googlaamalla ”new perspective on paul” pääset perehtymään teologiseen keskusteluun, jota kirjoittamistani asioista käydään.
Kaikkea hyvää!
Risto Kauppinen, olen saksan ja englannin kielen kääntäjä. En silti aio lukea uusia tutkimuksia Paavalista.
Hyvää jatkoa myös sinulle!
https://timoeskola.wordpress.com/2018/04/11/partisipaatiotulkinnan-synty-paavali-tutkimuksessa/
Linkistä löytyy Eskolan analyysiä mm. E.P. Sandersin käsityksistä
Risto kauppinen kirjoittaa;
”Se on roomalaiskatolinen harha. Ensin hiljalleen kehittyis tapa kastaa lapsia. Sitä alettiin pitää oikeana kirkon tapana ja koska Raamatusta luettiin, että kaste on syntien anteeksisaamiseksi, niin lapsilla piti olettaa olevan syntiä. Koska heillä ei ollut tekosyntejä, niin heillä piti olla perittyä syntiä. Augustinus käytti ensimmäisenä termiä originale peccatum, perisynti, alkusynti vasta vuonna 397”
Kaste on alkukirkollinen tapa. Ei ollut mitään katolista kirkkoa, se syntyi vastaa 1054. Augustinuksen perirsyntioppia ei tunnustettu yhtenöisen kirkon aikana. Augustinus oli yksityisajattelija. Lain tulkinnasta ole Riston kanssa samaa mieltä.
Kosti: ”Kristus meissä ei ole kuitenkaan vanhurskautemme perusta, vaan Kristus meidän puolestamme, joka on lunastanut meidät verellään. Eikö se ole Paavalin julistuksen ydin? Sen takia se on yksin uskosta, että se olisi armosta. Ilman pyhitystä.”
Näillä ei käsittääkesini ole mitään eroa . Kristus meissä on osallisuutta Häneen joka on kuollut puolestamme. Sen jonka Kristus on vanhuskauttanut hänessä Hän asuu.
Riitta Sistonen kirjoittaa; ”Juuri näin! Pyhitystä ei saa sekoittaa pelastuksen perustaan vanhurskauttamiseen yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden. Vaikka Paavali sanoo: ”Kristus teissä, kirkkauden toivo”, niin hän ei tarkoita että panisimme toivomme itseemme, siis meissä olevaan Kristukseen, vaan Kristukseen meidän puolestamme, sijaiseemme, uhrikaritsaan. ”
Pyhitys sekoittuu Raamatun teksteissä oikein kunnolla pelastuksemme perustaan. Ilman kristillistä pyhitystä emme pääse perille. Kristinusko ei ole uskoa ilman tekoja. Ei sellaista ole olemassa. Kristitty saa laittaa toivonsa Kristukseen, emme voi määrittää paikkaa missä Kristus on. Jos hän on meissä, kasteessa ehtoollisessa, ripin absoluutiossa, Raamatun sanassa jne, me laitamme toivomme häneen, juuri siellä missä hän on. Voimme laittaa toivomme meissä olevaan Kristukseen. Me myös rukoilemme, asu meissä, älä jätä meitä.
Vielä yksi huomio, patriatisessa kirjallisuudessa toistuu toistumistaan ns. Sydänmen rukous, sillä om myös muita nimiä. Periaate on se, että ihminen kääntää katseensa sisään. Teknisesti annetaan myös ohjeita, miten ruumiin tekniikalla autetaan tavoittamaan sydämen rukous. Tämä sydänmen rukous tunnetaan varhaisissa kristillisissä lähteissä.Näitä sydänmen eri tiloja myös kuvataan tarkasti.
Sami Paajanen. Roomalaiskatolinen kirkko EI syntynyt 1054. Ei ainakaan kirkkohistoriallisen ja teologianhistoriallisen tutkimuksen mukaan. Esim. Jaroslav Pelikanilla on tästä hyviä yhteenvetoja. Kirkollisissa skismoissa ja välirikoissa on se ikävä puoli, että osapuolet eri leireihin joutuessaan yrittävät yleensä osoittaa ”ne toiset” jotenkin vääräuskoisiksi ja itsensä oikeauskoisiksi. Sitten on eri asia miten Rooman kirkon viime vuosisatojen opinkehitykseen olisi suhtauduttava. Kyllä myös idän kirkko kuunteli varhaiskeskiajalle asti tarkalla korvalla Rooman piispan näkemyksiä.
Marko 1054 ainakin minun tietojen mukaan on virallinen luku. Tosin kehitys lähti laukalle jo paljon aikaisemmin, mutta tuo on se virallinen luku. Onko sinulla jotakin muuta tietoa.
Sami. Kuten Riitta tuossa kommentissa lainaten Paavalin tekstiä toteaa; ”Kristus teissä, kirkkauden toivo,” ei kuvaa sitä vanhurskautta joka tulee uskon kautta. Mutta kyllä Paavali siitä kirjoittaa, että Kristus elää hänessä. Olen samaa mieltä kanssasi siitä kuten kirjoitat: ”Sen jonka Kristus on vanhuskauttanut hänessä Hän asuu.” Tämä on se järjestys. Ensin vanhurskauttaminen / syntien anteeksiantaminen ja sitten Kristuksen Henki tulee asumaan ihmiseen. Prof. Miikka Ruokanen ilmaisee asian mielestäni hyvin ymmärrettävästi. ”Kristuksen veri pyyhkii ensin pois syyllisyyden – se on aina ensin – ja vasta senjälkeen Kristuksen Henki tulee asumaan ihmiseen.” Syntien anteeksiantamus käy edellä. Se on myös oma kokemukseni.
Kun Kristus tulee meihin asumaan, niin sen jälkeen Kristus alkaa suolata lihaamme. Tästä prof. Jouko N. Martikainen kirjoittaa (Perusta 4/2021). (Mark9:49) ”Sillä jokainen ihminen on tulella suolattava, ja jokainen uhri on suolalla suolattava.” Martikainen kirjoittaa, että ”kaikkien ”liittojen vahvistaminen Jumalan kanssa tapahtui suolalla. Näin siksi, että ”suola on Jumalan liiton merkki.” (3Mo2:13): ”Ja jokainen ruokauhrilahjasi suolaa suolalla, äläkä anna Jumalasi liitonsuolan puuttua ruokauhristasi; jokaiseen uhrilahjaasi sinun on tuotava suolaa.”
Tuohon lihamme suolaamiseen / pyhitys liitän Lutherin ristinteologian. Sillä tahtoihan Jumala näyttää Paavalille, kuin paljon hän jotuuu kärsimään Kristuksen nimen takia. En ole jäänyt myöskään itse suolaa vaille.
Kosti, kirjoitat ” ”Kristus teissä, kirkkauden toivo,” ei kuvaa sitä vanhurskautta joka tulee uskon kautta. ”
Mitä tämä kuvaa Kristus teissä, mielestäni juuri vanhurskautta. Paavali kirjoittaa korintilaiskirjeessä;
” Mutta hänestä on teidän olemisenne Kristuksessa Jeesuksessa, joka on tullut meille viisaudeksi Jumalalta ja vanhurskaudeksi ja pyhitykseksi ja lunastukseksi” ( 1 Kr. 1:30)
Kosti voi tietysti avata tätä vanhurskautta joka tulee uskon kautta, jos se ei ole Kristus.
Niin Sami tarkoitin sitä, miten Miikka Ruokanen asian ilmaisee: ”Kristuksen veri pyyhkii ensin pois syyllisyyden – se on aina ensin (joka on se uskonvanhurskaus, joka Jumalan edessä kelpaa) – ja vasta senjälkeen Kristuksen Henki tulee asumaan ihmiseen.” Onhan se Kristus, Kristuksen veri, syntien anteeksiantamus, joka käy edellä, johon Paavali kuten myös Habakuk viittaa.
Kosti, asia ei nyt vielä selvinnyt. Onko noilla nyt mitään ajallista eroa, jos on, niin miten olet tämän todennut. Miten tämä pystytään näin tarkasti erottamaan, ja mitä käytännön merkitystä tällä nyt on. Ei oikein vielä selvinnyt ajatuskuviosi.
Sami, voiko Kristus tulla ihmisen sisimpään, ennenkuin hän saa kuulla, että hänen syntinsä on anteeksi annettu? Ei ainakaan omasta mielestäni. Eikö täten tuo järjestys ole ilmeinen, vaikka se olisi sekunnin murto-osa. Myönnän sen, että tämän sanoitus ei ole helppo asia. Mutta tuo Miikka Ruokasen käsitys asiasta on mielestäni selvä. Se on myös erilainen, miten edesmennyt prof. Tuomo Mannermaa on asian käsittänyt. Nyt odotankin mielenkiinnolla Ruokasen kirjan ilmestymistä.
Täydennän vielä kommenttiani sikäli, että tuo vanhurskattava usko on forenssinen siis juridinen. Syyllinen julistetaan syyttömäksi. Tauko. Kun tämä on tapahtunut Kristuksen Henki tulee ihmisen sisimpään. Siis aivan kuten Paavali toteaa, ”…. ja minä elän, en enää minä, vaan Kristus elää minussa.” Täten vanhurskauttava usko ja pyhitys erotetaan toisistaan. Tämän käsitykseni voi joku oppinut teologi korjata miten parhaaksi näkee. Ei minulla ole mitään sitä vastaan.
Kosti, en tiedä onko tuolla mitään merkitystä jos on sekunnin murto-osa tai sitä ei ole. Onko? jos on niin mikä merkitys sillä on? Jos ajattelemme kastetta, miten tuota sekunnin murto-osaa voitaisiin kuvata siinä?
Juridinen vanhurskaus, on katolisessa maailmassa ja omaksuttu Rooman lainsäädännöstä, joka vaikuttaa vahvasti luterilaisessa tulkintaperinteessä. En ole kovin innostunut tuosta, vaikka se voikin olla osittain totta. Luterilaisessa tutkimuksessa myös vanhurskaaksi tekeminen tulee esiin. Kristillinen todellisuus on vanhurskaaksi tekemistä, me muutumme Kristuksen kuvan kaltaisuuteen. Efektiivisellä vanhurskaudella tarkoitetaan ihmisessä vaikuttavaa ja toimivaa vanhurskautta eli pyhitystä. Luterilainen vanhurskauttamiskeskustelu on mielestäni skolastista näpräilyä, tai pallon pyöritystä.
Sami Paajanen. Lue joutessasi tuo Kaarlo Arffmanin kirja niin voimme tarvittaessa palata astialle kuten sanotaan. Kirjassa käsitellään myös tuota välirikkoa ja siihen liittyvää argumentaatiota. Idän ja lännen kirkkojen eriytyminen tapahtui satojen vuosien kuluessa ja 1054 oli onneton työtapaturma, jota myöhemmin ei yrityksistä huolimatta saatu sovittua ja soviteltua. Keskeinen välirikon taustatekijä oli kahden poliittisen voimakeskuksen, Rooman ja Konstantinopolin, liittoutuminen kirkon kanssa ja pitkä keskinäinen valtakamppailu. Myöhemmät tapahtumat sitten syvensivät juopaa. Minulla ei ole halua eikä tarvetta puuttua toisten kirkkokuntien asioihin mutta pidän esillä sitä, että historiantutkimus ei välttämättä tue eräiden ortodoksisten tahojen näkemystä kirkon jakaantumisen syistä. Poliittiset jakolinjat ovat muulloinkin vaikuttaneet kirkon jakautumiseen.
Sami. Järjestyksellä on mielestäni väliä. Kristuksen Henki ei tule ihmisen sisimpään ennenkuin synnit julistetaan anteeksi armosta. Eihän muuten voitaisi puhua uskon kautta saadusta lahjavanhurskaudesta. Yksin Jumalan armo pysyy pelastusvarmuuden perustana. Mitä tuohon Kristuksen kaltaiseksi kasvamiseen tulee, niin tottahan se on, että vanhurskauttavan uskon jälkeen Kristuksen Hengen tullessa ihmisen sisimpään, alkaa efektiivinen kökkä. Kristus alkaa – kuten aikaisemmin sanoin – suolata vanhaa Aatamia ristillä. Sitä kyllä sitten kutsutaan pyhityksesi, jota kestää kuolemaan asti. Mutta siitä huolimatta valmista ei tule. Eiköhän olla vain armon kerjäläisiä, niin pysytään oikealla tiellä.
Sami, ”Ilman kristillistä pyhitystä emme pääse perille.”
1.Korinttolaiskirje: 1:30 Mutta hänestä on teidän olemisenne Kristuksessa Jeesuksessa, joka on tullut meille viisaudeksi Jumalalta ja vanhurskaudeksi ja pyhitykseksi ja lunastukseksi, (KRISTUS ON MEIDÄN PYHITYKSEMME)
Sami, ”Kosti voi tietysti avata tätä vanhurskautta joka tulee uskon kautta, jos se ei ole Kristus?
Kun Kristus on meidän pyhityksemme, niin kuin luemme, Hän on myös meidän tekomme Jumalalle?
”Koplaako” tämä pyhitys sekä Samin, että Kostin kommentit yhteen ainoaan?
Sami, ”Periaate on se, että ihminen kääntää katseensa sisään. Teknisesti annetaan myös ohjeita, miten ruumiin tekniikalla autetaan tavoittamaan sydämen rukous. Tämä sydämen rukous tunnetaan varhaisissa kristillisissä lähteissä”
Kokemuksen hakeminen?
Olen jo kauan uskonut, että Kristus on paitsi kaiken muun, myös minun pyhitykseni, koska itsestäni en mitään löydä. Kokemuksia minulla on ”sydämen rukouksesta”, mutta miten erotan ”Pyhän Hengen kosketuksen ” sielullisuudesta? (Sydämen rukous?)
Kuten Kari toteat viitaten tuohon (1Kor1:30) ”Kristus on meidän pyhityksemme” Näinhän se on. Pyhitys Jumalan työ ihmisessä.
Kuten virressä veisaamme: ”Ainoa tosi viisaus ja ainoa vanhurskaus, ainoa puhdas pyhitys on Vapahtajan yhteys.”
Mielestäni tässä virressä on sanoitettu aivan oleellinen asia sekä vanhurskaudesta, että pyhityksestä. Vapahtaja yksin vanhurskaus uskon kautta ja pyhittäjä Kristus meissä. Uusi ihminen, jolla on jokapäiväinen sota ja taistelu vanhaa ristiinnaulittua ihmistä vastaan, mutta joka tahtoo irtautua rististä, joka on kuitenkin välttämätön siksi, että Kristus saisi meissä sijaa. Voisiko asian kiteyttää näin?
Marko kirjoitat: ”Minulla ei ole halua eikä tarvetta puuttua toisten kirkkokuntien asioihin mutta pidän esillä sitä, että historiantutkimus ei välttämättä tue eräiden ortodoksisten tahojen näkemystä kirkon jakaantumisen syistä. Poliittiset jakolinjat ovat muulloinkin vaikuttaneet kirkon jakautumiseen.”
Olisi mukava kuulla mitä nämä ovat, ja mitkä tahot. Ortodokseilla tuskin on historiasta poikkevia nökemyksiä.
Risto
Myönnän, että kysymys vanhurskauttamisesta aiheuttaa helposti vaikeita tulkintaongelmia. Ehkä luin tekstisi hieman huolimattomasti. Kun totesit, ettei vanhurskaaksi tulla lain teoista, olen siitä samaa mieltä. Toteat, että Paavalin tarkoitus Galatalaiskirjeen kontekstissa oli sen vaatimuksen poistaminen, ettei heidän tarvinnut noudattaa juutalaisten tapoja.
Toisaalta näin minä myös ymmärrän, mutta mitä Paavali oikeastaan tarkoittaa, kun hän isällisesti nuhtelee galatalaisia hämmästellen sitä, että he niin pian kääntyivät Kristuksesta, joka on kutsunut heidät armossa pois toisenlaiseen evankeliumiin. Siitä en ole ihan vakuuttunut, että tuo toisenlainen evankelimi oli vain palaamista takaisin juutalaisiin tapohin ilman että kysymys olisi ollut myös palaamisesta takaisin myös lain tekoihin, ei pelkästään perinnäissääntöihin.
”Ihminen tulee vanhurskaaksi uskon kautta Kristukseen. Näinhän Paavali opettaa, joten tästä olemme samaa mieltä. Myös Hab2:4 tämän asian ilmaisee אֱמוּנָה ʼĕmûwnâh / by his faith. ”Mutta vanhurskas on elävä uskostansa.” Mikäli asia ymmärretään siten, että uskon täytyy ilmetä ennen kastetta, niin miten Habakukin tekstiin pitäisi sitten liittää ”uskollisuuden kautta”, jos tuo teksti luetaan siten kuin se on kirjoitettu. Tuo sama ajatus tulee esille (Ro1:17 ja Gal3:11)
”Uskollisuuden kautta, koska pistis sisältää senkin merkityksen”, kuten kirjoitat” Tuo sana pistis ”πιστις” näyttää esiintyvän 34 kertaa UT:ssa. Strong’s: G4102 faith / usko. Mat9 kertoo naisesta, jolla oli verenjuoksutauti. Kun nainen kosketti Jeesuksen viittaa, niin ”Jeesus kääntyi, näki hänet ja sanoi: ”Tyttäreni, ole turvallisella mielellä; sinun uskosi on tehnyt sinut terveeksi” (j22). Ja sillä hetkellä nainen tuli terveeksi.” Ainakin tässä tapauksessa usko ja uskollisuus ovat toisensa poissulkevia sanoja. Eräs asia minua myös kiinnostaa. Miten suhtaudut luomiskertomukseen?
Kosti, jatkaisin mielelläni kesksutelua haastavasta uskonvanhurskauden kysymyksestä. Mutta olen juuri lähdössä reissuun, enkä ole varma miten reissun päällä pystyn kirjoittelemaan.
Ylipäänsä Paavalin kirjeiden erilaisten tulkintojen suhteen on oltava tarkkana. Uskon, että oli osaltaan myös profetaalista, kun Pietari kirjoitti: ” niissä tosin on yhtä ja toista vaikeatajuista, jota tietämättömät ja vakaantumattomat vääntävät kieroon niinkuin muitakin kirjoituksia, omaksi kadotuksekseen.”
Jumalan armollisuutta ei voi kyseenalaistaa. Hänellä riittää armoa, mutta toisaalta kaitaa tietä ei saa laventaa. Minulla on välillä tullut vaikutelma, että Paavalin vaikeita tekstejä huonosti lukien niin on usein kuitenkin tehty. Paavalin kirjeitä ja niiden sanomaa on arvioitava ja tulkittava ennen kaikkea Jeesuksen sanojen ja myös muiden kirjeiden perusteella.
Nyt toivotan vain hyvää viikonloppua ja kiitän keskustelusta. Tähänastisesta.
Risto. Kuten tiedämme kysymys uskonvanhurskaudesta on jakanut kirkkoa kautta sen historian. Tämä kommentointi on tietenkin aina hieman haastavaa, kun pitäisi osata ilmaista asiat tiivistetysti, ymmärrettävästi ja maltilla. Se ei läheskään aina onnistu. Kiitos myös keskustelusta ja hyvää viikonloppua.
Opin aikanaan ymmärtämään rovasti Seppo Kankaan opetuksien perusteella, että tuo Habakukin ja Room.kirjeen kohta ”vanhurskas saa elää uskosta” tarkoittaa että vanhurskas elää (saa elää) minun (siis Kristuksen) uskollisuudesta. Tässäkin siis juuri nimenomaan Kristuksen uskosta (uskollisuudesta), syvimmiltään siis juuri Kristuksen ristinsovitustyöstä minun puolestani, minun vanhurskaudekseni ja vaatteekseni Jumalan edessä.
Ilm. 19:8 ”Ja hänen (morsian) annettiin pukeutua liinavaatteeseen, hohtavaan ja puhtaaseen; se liina on pyhien vanhurskautus”.
Jes 61:10 ”Minä iloisen suuresti Herrassa, minun sieluni riemuitsee minun Jumalassani, sillä hän pukee minun ylleni autuuden vaatteet ja verhoaa minut vanhurskauden viittaan, yljän kaltaiseksi, joka kantaa juhlapäähinettä niin kuin pappi, ja morsiamen kaltaiseksi, joka on koruillansa kaunistettu”.
Usko, uskollisuus, lahjavanhurskaus tulee siis ulkopuoleltamme lahjana Kristuksen sovitustyön tähden. Se on siis vierasta, meille hyväksi luettua vanhurskautta. Emme elä omasta uskostamme. Se olisi toinen evankeliumi ja omavanhurskautta ja siitä elämistä. Jos minun uskoni syrjäyttää Kristuksen uskollisuuden ja uskon, se on toinen evankeliumi. Ja oikeastaan sitä ei edes olekaan, koska on olemassa vain yksi.
Jos elän omasta uskostani ja uskollisuudestani, elän silloin omista teoistani, omavanhurskaudestani, lain täyttämisestäni ja hylkään tällöin ainoan todellisen oikean evankeliumin Kristuksesta, jota Paavali ja muut apostolit julistivat ja joka on ”Kristus minun puolestani”. Hylkään tällöin Kristuksen vanhurskauden ja uskollisuuden, ainoan todellisen Jumalan edessä kelpaavan vanhurskauden. Jeesus Kristus on minun vanhurskauteni ja puolustajani Jumalan edessä. Minun oma vanhurskauteni ei voi koskaan minua vanhurskauttaa ja pelastaa.
Kyse on siis juuri tuosta Kostin esille nostamasta ”Kristus meissä” vai ”Kristus meidän puolestamme, sijaisenamme”.
”Johannes seitsemälle Aasian seurakunnalle: Armo teille ja rauha häneltä, joka on ja joka oli ja joka tuleva on, ja niiltä seitsemältä hengeltä, jotka ovat valtaistuimensa edessä ja Jeesukselta Kristukselta, USKOLLISELTA TODISTAJALTA, häneltä, joka on kuolleitten esikoinen ja maan kuningasten hallitsija! Hänelle, joka meitä rakastaa ja on päästänyt meidät synneistämme verellänsä ja tehnyt meidät kuningaskunnaksi, papeiksi Jumalalleen ja Isälleen, hänelle kunnia ja voima aina ja iankaikkisesti! Amen.” Ilm. 1:4-6 ”Sillä Jeesuksen todistus on profetian henki. Ilm. 19:10
Riitta. Tuo Seppo Kankaan opetus kuvaa hyvin tuota vanhurskauden perustaa, sillä Jumalan /Kristuksen uskollisuushan se on, jonka varassa me elämme uskon kautta hänen ansioonsa. Siitä Ef2:8 kirjoittaa: ”Sillä armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta – se on Jumalan lahja.” Tuo – uskon kautta – on armollinen sana myös siksi kuten ymmärrän, ettei siinä aseteta uskon vahvuudelle ja määrälle mittaa. Myös tuon vieraan vanhurskauden korostaminen on tärkeää, sillä syntiinlangenneina meidän oma vanhurskautemme ei kelpaa mihinkään.
Minulla on tuo Lutherin 6-osainen (noin 2800 sivua) 1. Moosekseksen kirjan kommentaari. Ensimmäisessä osassa Luther kommentoi mm. syntiinlankeemusta niin tarkasti, että se on aivan hämmästyttävää. Luin sitä eilen illalla 3 tuntia tauotta. Tuo teksti pani ajattelemaan uudestaan sitä, miksi tuo ihmisen ansioajattelu istuu meidän kaikkien luonnossa niin lujasti. Asian täytyy olla jotenkin niin, että Paholainen yrittää peittää kaikin keinoin Jumalan puhtaan armon ihmisiltä, kun hän itse joutui kirotuksi armon ulkopuolelle.
Tuo langennut Persoona siis väittää valheellisesti, että meidän täytyy jotenkin ansaita Jumalan armo. Olemme niin tottuneet ansioajatteluun, kun tässä maailmassa kaikki pitää ansaita. On aivan varmaa, mikäli yritämme paljastaa saatanan kavaluuden saamme hänet riesaksemme. Kun hänet on kirottu armon ulkopuolelle lopullisesti hän kadehtii sitä, kun Jumala on ihmisille armollinen Isä.
Kosti, juuri näin! Ansioajattelu, johon liittyy ihmisen tarve suorittaa jotakin ja ylpeys siitä että on suorittanut ja ei halua antaa kunniaa Kristukselle ja siis Jumalalle. Että itsestäni löytäisin jotain, jonka varassa olen jotain ja joilla ylpeilen.
Tätähän se on.
Linkittämäni dosentti Timo Eskolan blogiteksti avaa hyvin Paavali-tutkimusta ja sen taustoja. Suosittelen lukemaan!
Lainaan muutaman kohdan:
”Paavali-tutkimuksessa partisipaation ajatuksella on yllättävän pitkä historia Deissmannista ja Schweitzerista Sandersiin ja Dunniin. ”
”Lisäksi Paavali-tutkimukseen astui selvä tunnustuskuntaisuus. Sanders halusi siirtää vanhemman, dogmaattisesti painottuneen Paavali-tutkimuksen painopisteen pois niistä vastakkainasetteluista, joita lakiteologian ja vanhurskauttamisopin kohdalla oli tehty. Hän ei enää pitänyt Paavalia juutalaisen teologian vastapoolina, vaan pikemminkin melko tavallisena perinteen jatkajana. Tämä näkökulma on myöhemmin synnyttänyt melko voimakkaan vastustuksen luterilaista Paavali-tulkintaa kohtaan.”
”Sen sijaan “protestanttinen teologia on liian pitkään sallinut tyypillisen luterilaisen uskonvanhurskauden painotuksen ohjata Roomalaiskirjeen tutkimusta ja asettaa sille hermeneuttisen hahlon”. Paavali-tulkinnan ongelmana oli siten se, että tutkijat painottavat vain luterilaista ajatusta siitä, että Jumala vanhurskauttaa jumalattoman (Dunn, Romans, lxv).”
”Teoksellaan Paavalista Sanders pyrki muuttamaan tutkimuksen suuntaa. Hän analysoi varhaisen juutalaisuuden pelastuskäsitystä ottaen lähtökohdakseen erityisesti Mishnan ja Talmudin tekstit. Niiden antaman yleiskuvan perusteella hän totesi, että pelastusajatus oli liittokäsityksen määräämä. Tällä perusteella hän määritteli juutalaisen lakikäsityksen “liittonomismiksi”. ”
”Paavalin teologiaa Sanders pyrki tarkastelemaan niin ikään uskonnon rakenteen kokonaishahmotuksen kautta. Hänen periaatteenaan oli se, että Paavali ei varsinaisesti vastustanut juutalaista liittonomismia, vaan oli itse asiassa omaksunut sen itsekin. Paavalin teologiaa tuli siten arvioida ilman aikaisempien vastakkainasettelujen rasitteita. Koska Sanders ei enää katsonut lakiteologian olevan ratkaisevassa asemassa Paavalin soteriologian kokonaisuudessa, eikä lain ja evankeliumin jännitettä tarvittu, hän haki tulkinnan kiintopistettä toisaalta. Silloin uskonkokemuksen korostus löysi jälleen jalansijaa.”
”Miten ihminen sitten pelastuu? Sandersin soteriologia huipentuu sekin partisipaatioteologiaan. Schweitzerin suurta vaikutusta tämän suunnan tutkimukseen korostaa se, että myös Sanders vetoaa hänen teesiinsä Paavalin Kristus-mystiikasta. Sanders katsoo subjektiivisen elementin olevan tärkein Paavalin lopullisessa pelastuskäsityksessä. Siksi hän kuvaa Paavalin teologiaa Kristuksessa olemisesta partisipatoriseksi eskatologiaksi (“participationist eschatology”; Sanders, Paul, 459, 552). Ihminen (juutalainen) löytää Sandersin mukaan yhteyden ylösnousseeseen Kristukseen ja saa uuden yhteyden häneen. Näin leppeä liittonomismi täydentyy mystisellä partisipaatiolla. Miksi ihmisen pitäisi sitten löytää pelastus? Sanders on luopunut luterilaisista ja prostetanttisista selityksistä. Synti ei ole kadottavaa eikä laki vaivaa. Vanhurskauttamisoppi on ollut luterilainen virhetulkinta. Pelastusta tarvitaan vain, koska Kristus sattui tulemaan. Juutalaisuus ei ole ihan sellaisenaan hyvä, koska “it is not Christianity”. Siis Paavalin mukaan. Yleisemmän uskonnonfilosofisen ajattelun kannalta katsottuna on melko saman tekevää, minkä uskonnon mukaan ihminen löytää mystisen taivaan. Universaali liittonomismi epäilemättä löytyy kaikkialta, missä ihminen ottaa eettisen haasteen “vakavasti”.”
Edelleen lainaus Eskolan linkistä: ”Dunn on siten määritellyt kaikkein selkeimmin uuden Paavali-tutkimuksen tulkinnalliset, hermeneuttiset, periaatteet. Näkemykset löytyvät Roomalaiskirjeen kommentaarin ohella useimmista hänen teoksistaan. Dunnin mukaan Paavalin vanhurskauttamisopin tulkinta saatiin uskonpuhdistuksesta. Anekauppa antoi juutalaisuudelle roolin, ja Lutherista tuli ”oikean”, reformatorisen Paavalin malli. Paavalia oli Dunnin mukaan luettu luterilaisten silmälasien avulla. Tästä on nyt päästävä eroon. Oikea soteriologia löytyy partisipaatioteologiasta.”
No niin. Täältä ne luterilaiset silmälasitkin löytyvät! :))
”Kuula vie kirjoissaan lisäksi määrätietoisesti eteenpäin Dunnin puhtaaksiviljelemää ajatusta siitä, että luterilainen tulkinta Paavalin teologiasta on virheellinen. Jo väitöskirjansa Laki, liitto ja Jumalan suunnitelma johdantosanoissa Kuula toi tämän teesin esille: ”olen sitä mieltä, että Luther ja myöhempi luterilainen perinne ovat perusteellisesti tulkinneet väärin sellaiset perustavat Paavalin aiheet kuten laki, teot ja armo. Jos luterilainen perinne haluaa yhä perustua apostolisille ja profeetallisille kirjoituksille, Paavalin pelastusoppi tarjoaa suunnattoman haasteen.” (Ks. Kuulan johdanto hänen väitöskirjassaan The Law, the Covenant and God’s Plan, 1999).”
Kiitos Riitta noista Timo Eskolan blogin sitaateista. Nyt täytyy vähän huilata. Yritän suoriutua tuosta Lutherin kommentaarin tekstimassasta jollain aikavälillä.
Riitta Sistonen tuo seuraavan lainauksen tuolla kommentti ketjun toisessa kommentissa:
””Lainaus Timo Junkkaalan kirjasta ”Oikein väärin ymmärretty Luther”:
”42. Kaikki kastetut pelastuvat taivaaseen – ja kastamattomat joutuvat kadotukseen”
” Olen kastettu, olen pelastuva.” Lutherin huudahdus puhuu siitä, että pelastusvarmuus on syytä rakentaa Jumalan tekojen varaan. Lutherin mukaan kastettu ei voi ’tuhota pelastustaan, vaikka tahtoisikin ja vaikka hänellä olisi kuinka suuria syntejä tahansa’. ””
Siis tuossa käännetään kyllä armo aivan päinvastiaseksi mitä se oikeasti on, siis ennen tehdyt synnit voivat olla kuinka veriruskeat tahansa niin kun Jumala antaa armon niin ne kaikki saadaan anteeksi, tätä on todellinen armo.
On ainostaan helppoa todeta, että tämä kahden leirin juopa on olemassa ja esim. Minun on helppo yhtyä esim. Riitan, Kostin ja Markon kirjoituksiin, mutta Henki ei yhdy ihmisen yrityksiin saavuttaa vanhurskaus, joka piiloutuu näennäisen hurskauden vaatteisiin. heidän puheensa alkaa ja päättyy; ”Kaikki on kyllä Armosta, mutta…”
Jokainen joka on saanut elää Armosta, ilman kuormaa omasta pyhityksestä, tietävät ja tuntevat sen Pyhän, joka Pyhittää ihmisen.
”Sillä sekä hän, joka pyhittää, että ne, jotka pyhitetään, ovat kaikki alkuisin yhdestä. Sentähden hän ei häpeä kutsua heitä veljiksi, kun hän sanoo: ”Minä julistan sinun nimeäsi veljilleni, ylistän sinua seurakunnan keskellä”; ja taas: ”Minä panen uskallukseni häneen”; ja taas: ”Katso, minä ja lapset, jotka Jumala on minulle antanut!” Hebr. 2:11-13
Kun kerran sain opetusta Juutalaiselta Hebrean kielen osaajalta, niin selitys ”Minun vanhurskaani on elävä uskosta” fraasiin oli, että ihminen, joka luottaa Jumalaan Kristuksen kautta, on saanut levon teoistaan, niinkuin Jumala, joka on Vanhurskas ja vanhurskauttaa sen, jolla on luottamus Kristukseen.
Luottaminen = uskominen, se ei ole teko, vaan luottamus on syntynyt sen Sanan kautta, joka meidät on kutsunut. Ja ne jotka hän on kutsunut, ne hän on myös vanhurskauttanut; jotka Hän on vanhurskauttanut, ne Hän on myös kirkastanut.
”Hänessä me myös olemme saaneet perintöosan, ollen siihen edeltämäärätyt hänen aivoituksensa mukaan, hänen, joka vaikuttaa kaikki oman tahtonsa päättämän mukaan, että me olisimme hänen kirkkautensa kiitokseksi, me, jotka jo edeltä olimme panneet toivomme Kristukseen.”
Jokainen joka on saanut perinnön, tietää, että se tulee ilman omaa ansiota, mutta on myös tietoinen siitä, että se on tuleva. Näin on niiden laita, jotka ovat Jumalan lapsia.
Jumalan vahva perustus pysyy lujana, ja siinä on tämä sinetti: ”Herra tuntee omansa”
Ismo Malinen sanohan nyt missä kohden Jeesus sanoo että Häneen uskova voi jatkaa pimeyden tekoja tehden eli syntiä tehden?
Ismo, kiitos! Kirjoitat hyvin! Ilo lukea. 🙂
Kiitos Ismo kommentista. Meillä on sama perusta. Jumalan varma sana. Oletko muuten lukenut tuota mainitsemaani Luhtherin Genesis-kommentaaria. Joka kerta kun otan jonkin osan käteen, niin hämmästyn hänen syvälle luotaavaa Raamatun tekstin tulkintaa.
Ari, tuo kommenttisi paljastaa minulle vain sen, että luotat vielä omaan vaellukseesi ja pyhitykseesi. Olen pahoillani, etten voi auttaa sinua.
Ismo Malinen minulla on kyllä parantaja, Jeesus, Hänestä kerron nyt sinullekkin, Hän parantaa paatuneen sydämen jolloin alkaakin ymmärtämään Jumalan tahtoa ja saakin voiman elää siinä, Pyhä Henki on Jumalan voima, kun tunnustamme syntimme on Jumala puhdistava meidät kaikesta vääryydestä. Eikö olekkin helppoa, ei tarvitse omassa voimassa pyhittyä vaan Jumalan voimassa, haluatko sinäkin päästä tästä osalliseksi, tee niinkuin Pietari selkeästi antaa lupauksen:
38 Niin Pietari sanoi heille: ”Tehkää parannus ja ottakoon kukin teistä kasteen Jeesuksen Kristuksen nimeen syntienne anteeksisaamiseksi, niin te saatte Pyhän Hengen lahjan.
39 Sillä teille ja teidän lapsillenne tämä lupaus on annettu ja kaikille, jotka kaukana ovat, ketkä ikinä Herra, meidän Jumalamme, kutsuu.”(Ap.t.2)
Huomaa ettet omassa voimassa voi tehdä parannusta, sinun on odotettava Jumalan kutsua ennenkuin se on mahdollista.
” Hänestä kerron nyt sinullekkin,”
Ismo ei kai ole ennen Kristuksesta kuullut? Pasanen kertoo!?
Kiitos Ismo hyvistä kommenteistasi!
Kari Paukkunen niin moni täällä tuntee vain jonkun Lutherin selittämän kuvan Jeesuksesta, ei Häntä itseään, siinä ero.
Eikö olekkin hassua kun uskoo siihen mitä joku ihminen selittää Jeesuksesta eikä halua itse tutustua Häneen, kuitenkin pitäisi rakastaa Häntä ja Jumala ylikaiken?
”Eikö olekkin hassua kun uskoo siihen mitä joku ihminen selittää Jeesuksesta eikä halua itse tutustua Häneen, kuitenkin pitäisi rakastaa Häntä ja Jumala yli kaiken?”
Ei ole hassua! Enkä usko, että täällä kommentoivat eivät olisi tutustuneet Häneen, josta kaikki profeetat todistavat.
”Hassuus” asuu jossain ihan muualla. Siellä, missä Jeesusta ei tunnusteta Kristukseksi.
Kari Paukkunen kuinka, jos tuntisi Totuuden, niin silti puhuu jonkun ihmisen selityksien kautta tästä Totuudesta, en ymmärrä?
Miksi vedota jonkun ihmisen sanoihin kun voi yhtälailla tuoda Jeesuksen sanoja esille, ketä seurataan ja ketä todella rakastetaan ja kenen sanoista etsitään iankaikkisen elämän sanoja?
Kari Paukkunen 04.11.2022 18:00 tällä blogilla, kysymyksiä. Saisinko kommentteja Riitan kommenttiin ja keskustelun ketjuun 3.11. klo 23:57 tällä blogilla?
Kari, tarkoitat varmaan tuota linkittämääni Eskolan tekstiä? Innostuin nyt kopioimaan siitä osia tähän. Anteeksi siitä. Ymmärrän että ihmiset osaavat kyllä hakea blogin linkin takaa ja lukea. Suosittelen sen lukemista ehdottomasti, jotta ymmärtää miksi vanhurskauttamisoppia kiistetään!
Ole huoletta ja anna palaa Riitta!
Kiitos Kari! 🙂
Minua ihmetyttää erityisesti se, että Sandersille ja näille muille ei päähän pälkähdä se, miksi juutalaiset ja judaistit yrittivät tappaa Paavalin, riitelivät ja heittivät vankeuteen ym? He ruoskivat hänet lähes hengiltä ym. Hän kertoo kirjeissään millaisissa vaaroissa hän ollut. Tietysti myös pakanoiden puolelta. Jos kerran vain olisi ollut kyse juutalaisesta seremonialaista niin miksi moinen vainoaminen?
Tällainen teologia ei yksinkertaisesti istu kokonaiskuvaan. Se on saletti.
Ap. 9:14. Ananiaalle Herra sanoi, että hän tahtoo näyttää Paavalille kuinka paljon tämän pitää kärsimän Herran nimen tähden.