Pappeinkokouksen eli synodaalikokouksen aiheeksi on valittu pelastus.
Kommentoin tätä aihetta hieman vaatimattomasta maallikkonäkökulmasta olettaen, että synodaalikokous on sakraalihenkilöstön keskinäinen neuvonpito tehtäväänsä liittyvien toimenpiteiden ulottuvuuksista, mutta käsiteltyjen teemojen lyhyt ja asiaan sen kummemmin perehtymätön pohdinta ei ole synnillistä myöskään syrjäisen osalta.
On luontevaa ja tervehdittävää, että papit keskustelevat hengellisestä ja teologisesta aiheesta. Voisihan vaihtoehtona olla vaikkapa viestintä tai lähimmäisen kohtaamisen metodiikka saati sitten brändinrakentaminen.
Mutta toisaalta aihe on hieman vieraannuttavakin. Pelastuminen on nykyisessä miellemaailmassa ensisijaisesti Pelastuslaitoksen toimintaan liittyvää toimintaa, ambulanssin ensihoitajien ja savusukeltajien mukavuusaluetta.
Myös uskonnollisessa kielenkäytössä pelastus on yhtäältä aika äskettäinen ja toisaalta aika vanha teema.
Suomalaisessa hengellisessä puheessa pelastaja eli soter, käännettiin pitkään Vapahtajaksi ja vapahtamiseksi.
Tylyimmillään suomalaista kansanhurskautta edusti Paavo Ruotsalainen, joka kirjoitti tuttavalleen kirjeen Vapahtaja-vainaasta.
Sittemmin katsottiin, että suomalaiset olivat olleet sorron alla ja tästä syystä varhaisen niin sanotun identiteettipolitiikan sisällöksi tuli vapaus.
Tätä perusteltiin myös Lutherilla. Olihan Luther ilmaissut, että kristittynä oleminen on vapautta.
Pelastus tuotiin sittemmin suomalaisen uskonnollisen kielenkäytön kentälle Frank Mangsin kokousten jälkeen joskus 1950-luvulla. Pelastus näyttäisi suomalaisessa viitekehyksessä olevan sen hengellisen historian näkökulmasta pikemminkin uudempi ja avantgardistisempi keksintö.
Yllä olevaa tulkintaa saattaisi arvostella sellainen, joka on tutustunut soteriologian eli pelastumista käsittelevän teologisen haaran historiaan.
Gustaf Aulen kirjoitti kerran asiasta tulkinnan, jossa kuvattiin kolme historiallista vaihtoehtoa sille, mitä sovitus eli pelastuminen merkitsee.
Antiikin tulkinnan mukaan kyse on kosmisesta dramatiikasta ja sodasta, jossa pelastuminen merkitsee voittoa henkivaltojen taistelussa.
Anselm Canterburyläisen mukaan kyse on Isä Jumalan tahdon ristiriidan sovittamisesta. Isä tahtoo oikeutta, jota ei saa ja joutuu tästä johtuen mielipahan valtaamaksi. Uhratessaan Poikansa Isä saa mieleensä juridisen sovinnon ja ihminen pelastuu.
Petrus Lombardus ajattelee, että kyse on lohdutuksesta ja mielen eheytymisestä. Pelastus on henkisten ja hengellisten ahdistusten seestymistä.
Pelastus uskonnollisessa merkityksessä lienee niin sanotun nykyihmisen näkökulmasta yhtä kaukainen asia kuin vanhurskauttaminen tai pyhityskin. Uskonnollisen kielen ja tavan perintöihin suhteensa katkaisseelle niin sanotulle tavalliselle kadunkulkijalle tämän tapaisilla termeillä tuskin lienee merkitystä.
Sen sijaan tilalle on tullut pelastamisen tarve. Tämä tulee esille esimerkiksi poliittisissa yhteiskuntasopimuksissa. Pyritään toimimaan siten, että maailma pelastettaisiin ympäristötuholta tai ilmastonmuutoksen vaikutuksilta.
Luterilainen luonnollisesti sanoisi, että ihminen ei voi olla pelastaja ja että pelastusta ei tulisi redusoida yhteiskunnalliseksi ohjelmaksi. Mutta on nykyisen ajan kristittyjen näkökulmasta ehkä kiinnostavaa kysyä, olisiko pelastamisen tarve jollakin tavoin uskonnollisia tarpeita ilmaiseva.
Kyllä, ja emmehän tiedä olisiko kysymys kirkkolaitoksen pelastamisesta eteenpäin.
Kun olisin saanut päättää olisi aiheena ollut eri elämäntilanteissa olevien Ihmisten kohtaaminen Jumalanpalvelusyhteydessä.
Jos kuitenkin aihe on miltä ensivaikutelmalla näyttää koskee aihe sielunpelastusta. Aihe on silloin turvallisesti valittu eikä kenellekään osallistujalle tule vatsapuruja lounastamista ja kaffeja katsoen sillä pelastumisemme on Yksin Herramme kädessä, ja tämä aivan kirkkomme todistuksen mukaan.
Oleellisin kysymys lienee: mitä on kristillinen usko, ja miten se kerrotaan nykyihmiselle.
Perusfraasit eivät ”pure” yleisesti. Joku älykkö kirjoittikin aikoinaan: nykyihminen tuppaa kysymään, onko elämää ennen kuolemaa(kaan)? Ehkä kysymys elämästä kuoleman jälkeen tulee mieleen vasta sitten kun tilanne aktualisoituu. Tai pahimmillaan silloin kun elämä ennen kuolemaa tuntuu liian pahalta ja vaihtoehdot alkavat tuntua huonoilta.
Kysymys pelastuksesta on hyvä vaikka Lutherin todistuksen Oikeasta Uskosta asiaan hetkeksi sivuutamme minkä Luther todistaa olevan Jumalan lahja Armossaan syntiselle Ihmiselle. Nyt en muista kirjoittiko Luther asiassa katumuksesta mitään.
Asia papin kanssa menee kuitenkin kirkossamme usein, jotta”saat uskoa syntisi anteeksi Herramme Uhrissa”. Tämä oli toki hiukka muokattu lainaus.
Kaikki kirkon jäsenet eivät kuitenkaan ole kyvyttömiä katsomaan asiassa enemmän jolloin tavoitettaisiin jotakin vanhurskautus sanaan asti kun sitä halutaan käyttää.
Erilaisten syntien eroonpääsemiseksi uudistuaksemme, tullaksemme oikeamielistyneemmiksi, ja huomataksemme oman ponnistuksen ja yrityksen arvon tarvitsemme kelvompaa opetusta mitä saamme vaikka se nykyisten kristillisten totuuskuvien mukaan ei olisi oikeanlaista opetustoimintaa Vanhurskautuksen tielle.
Papin on kyettävä kutsumaan Ihminen prosessiin missä katsotaan elämää uutta katsovin silmin.
Tietysti on elämäntilanteita jolloin on hyvä puhua vain pelastuksen asiasta kun kumpikin on siihen tullut. Kaikki tilanteet kysyjän kanssa eivät kuitenkaan tule vastaan papille sairauden, vajavaisuuden, tai muun vastaavan syyn läsnä ollen.
Näin kirkkomme opetusta pitää korjata suuntaan missä arvostetaan kirkkomme jäsentä Hänen henkisissä kyvyissään.
Lissään vielä lyhyen katkelman Ilmari Karimiehen blogin asiasta mihin Hän ystävällisesti tuli mukaan keskustelemaan.
Yhdellä tavalla tässä katsotaan tämän blogin asiaa myös.
Kuitenkin jotakin voi lisätä: Framför alla andra tai par excellence merkityksessä Jumalan omiksi ottamia yhtäkkisessä uskoo tulossa ennen muita on ollut kautta kristillisen historian nykypäivään asti, ja tämä on hienoa. Kuitenkin moni saa tyytyä hitaampaan malliin.
Kun vanhurskautumisen polku Jumalan kutsussa syntyy voi alkusyy olla arkinen tai hengellinen asia. Vielä kun muistetaan asiaan henkilökohtainen katse uudistumiseen ja oikeamielistymiseen omassa elämässä ollaan hyvällä jäljellä.
Kun edellisessä on mukana henkilökohtaisen syyllisyyden kokeminen ja katumus Ihmisarvoisesti huomattuna ollaan pitkällä.
Näin Jumalan kutsu usealle tarkoittaisi ”parantumisen” prosessiin suostumista, mikä tarvitsisi opetusta ja hengellistä tiennäyttöä. Toki sitten mielellään omalta yhteisöltä mihin on tullut kastetuksi.
Pekka,
”Näin kirkkomme opetusta pitää korjata suuntaan missä arvostetaan kirkkomme jäsentä Hänen henkisissä kyvyissään.”
Viittaan Halla-ahon vastaukseen, kun häneltä kirkosta-arviota kysyttiin:
”Kirkko on unohtanut, sivuuttanut varsinaisen tehtävänsä”.
Toisaalta kirkko ei ole eikä yritä esittää olevansa se Seurakunta-ekklesia, mihin Herra liittää uskoontulleita eli kadotukselta pelastettuja.
Vaikeaa on, koska ei lueta vastausta Raamatusta, vaan ollaan ”huuli pyöreänä” synodaalikokoontumisessa.
Sekavuus vallitsee ja lisääntyy, koska asiat on sekaisin, koskien faktaa Pelastuksesta. Kuitenkin Raamattu on täynnänsä ilmoitusta pelastautumisesta, huipentuen Pietarin saarnan kehotukseen: ”Tehkää parannus ja ottakoon kukin teistä kasteen Jeesuksen Kristuksen nimeen syntienne anteeksisaamiseksi, niin te saatte Pyhän Hengen lahjan.”
Sekavuus alkoi, kun piti saada kaikki kirkon jäseniksi. Siksi tehtiin yksi ”pieni” muutos, vaihdettiin Jumalan ilmoittama marssijärjestys, eli kastetaan uskoviksi. Sinäkin armeliaasti selität, että onko sillä merkitystä miten ja milloin on tullut uskoon. Toisaalta, koska, kaste ei pelasta eikä kadota, niin sillä ei ole ollut merkitystä, kun Suomen evlut kirkon jäsenet ovat tulleet uskoon ja joutuneet eroamaan kirkosta, samoin Italian ja Brasilian evankeliset ovat syntyneet. – Tästä voi muodostaa mikä merkitys sakramentisella pelastusopilla on ollut vuoden 30 ja 1906 ja niiden välillä tapahtuneisiin uskoontuloihin, jotka ryydittyivät Pyhän Hengen tuli-kasteella.
Henkinen kyvykkyys tai kyvyttömyys on ihmisestä, siis katoavaa, mikä ei pelastusta tarvi. Arvostaa voi, niinkuin kaikkia ihmisiä.
Kysymys blogistille: Millä perusteella teet johtopäätöksen, että vasta vapaakirkollinen allianssikristitty Frank Mangs olisi nostanut pelastuskysymyksen suomalaiseen uskonnolliseen kielenkäyttöön ja vasta niin myöhään kuin 1950-luvulla?
Marko,
Mangs on ollut yksi monista miljoonista, joka puhui Pelastuksesta niinkuin Raamattu ja niinkuin jokainen sen ymmärtää. Näitä miljoonia on tänäänkin kaikkialla maailmassa.
Näihin miljooniin pelastuksesta-saarnaajiin sitten Pietarin, lukeutuvat mm. Sanfrid Mattsson, Lauri Lähdeaho ja muut helluntalaiset lähetyssaarnaajat Etiopiassa. He julistivat nimenomaan pelastussanoma-oppia. Tämä julistustyö estettiin, kun kommunismim sai vallan. Tänään on Etiopiasa edellämainitun työn hedelmänä tuhansia helluntaiseurakuntia joissa jäseniä 10-20 miljoonaa. Tämä kasvu on tapahtunut lähetyssaarnaajien lähdettyä.
Tunsin henkilökohtaisesti Mattssonin. Työ on Herran, jossa Hän käyttää ihmistä. Mainitsemani Etiopian sankarit ja Mangs, muunmuassa, ovat ihmis- ja Jumalan mitalla suuria, mutta kaikkien merkitys on yhtä suuri omassa osassaan.
Ei ole syytä pohtia pelastus-kysymystä Lutherin oivalluksien perusteilla, kun haetaan syytä hengettömyyteen ja Jeesuksen poissaoloon kirkoista. Koska Henki (Jeesus) on se joka eläväksi tekee, ei liha, teologian tohtoriaatit miltään vuosisadalta mitään hyödytä.
Kysyin tätä blogistilta enkä Sinulta, Reijo M.
Olen siis itse eri mieltä siitä, että vasta Frank Mangs olisi ottanut esille pelastuskysymyksen. Esimerkiksi perinteikäs Suomalainen Teologinen Julkaisuseura aloitti koko julkaisutoimintansa – muistaakseni 1905 – Antti J. Pietilän kirjalla ”Kristillinen pelastusvarmuus”. Ja jos tarkoitetaan anglosaksistyyppistä evankelioimistoimintaa, se alkoi kirkossamme viimeistään Urho Muromasta sisällissodan jälkeisinä vuosina.
Saatat olla aivan oikeassakin sanan ajoituskysymyksen kanssa. Raamatunkäännöksissä ilmaisu ei näy, mutta pitää paikkansa, että esimerkiksi ”pelastusvarmuus” on varhaisempi tarkastelun teema. Joku voisi tehdä digitaalihaun, jossa paikannettaisiin sanan tulo suomenkieleen. Vastaavia on tehty esimerkiksi sanan ”uskonpuhdistus” osalta ja se ilmestyminen kieleemme sijoittuu jonnekin 1840-luvulle. Viittaukseni oli toki näppituntumalta tehty ja perustui käsitykseen, että pelastumisesta puhuminen on ollut tyypillistä evankelikaaliselle kristillisyydelle.
Kiitos vastauksesta! Uumoilen, että pelkkä sanan ”pelastus”/”frälsning” tarkastelu ei paljasta koko kuvaa ja kysymyksenasettelua varsinkaan vähän varhaisemmalta ajalta, koska se tosiaankin on vapaakirkollis-pyhityskristillisen ja yksilön pelastumiseen keskittyvän ajattelun keskeistä terminologiaa. 1800-luvun osalta keskeistä terminologiaa ovat mm. uudestisyntyminen ja autuus sekä armon/pelastuksen järjestys vanhurskauttamisesta puhumattakaan. Myös raamatunkäännösten kieli ja käsitteet ovat tässä tärkeitä. Käytössähän oli vuoden 1776 kirkkoraamattu. Oma arvaukseni on, että termin pelastus käyttö tuli keskeiseksi 1800-luvun lopulla ns. eriuskolaisliikkeiden ja Pelastusarmeijan mukana ja yleistyi sitä mukaa kun kieli muuttui ja saatiin vaikutteita vapaakirkollisuudesta.
Tuntuisi uskottavalta. Vilkaisin nopeasti (10 minuutissa) joihinkin suomalaisen dogmatiikan esityksiin. Pietilä (1932) ei sisällä lukua pelastuksesta. Esillä ovat lunastus ja sovitus. Pihkala (1992) käsittelee lunastusta ja sen viimeisenä alalukuna on ”lunastus on enemmän kuin sielun pelastus”. En muista, oliko Sormusen kristinopissa maininta asiasta, muistaakseni siinäkin puhuttiin lunastuksesta. Sinänsä tietysti kysymys ”pelastusvarmuudesta” oli esillä beckiläisessä kristillisyyden tulkinnassa ja palautunee ehkä juuri jonnekin 1800-luvun jälkimmäiselle puoliskolle, mutta en tiedä asiaa varmasti.
”Mihin pelastutaan? – Taivaaseen! Mistä pelastutaan? – Synnistä ja tuomiosta! Miten pelastutaan? – Ristin kautta! Ja mikä pelastaa? – Usko Kristukseen!” Olikohan teologian professori, joka oli näin pistävästi sen asettanut. Oliskohan usko noin helppo juttu, että lapsikin sen ymmärtää. Oikein minä sitten mieleni pahoitin, kun skolas-epis-tulkkis-allis -kielenväännöllä tehdään pyhäkouluasiat niin vaikeaksi. Onhan se niin, että teologíi, on varmasti siihen syventyneille niin syvää tiedettä, että se kiinnostaa. Mutta ettei olisi niin syvällä, että perusasiat, kuten Pelastus, on hukkimanteillä. Kyllä minä vaan kiitän, että olen simppeli tavis. Hiukset harvenee vain sairauksien vuoksi. Ja orastavan vanhuuden-jota en tunnista, enkä tunnusta. Mutta vuosien myötä kaikki muu uskonnollisuudesta rapisee-ja vain Jeesus jää. Viimeisenä Hän on seisova multien päällä. Jeesus pelastaa! Jesus is The King!
Veli-Matti Kärkkäinenhän tuon lainaamani sitaatin takana oli.
Kaisu,
Niin,… ja sitten…
Kaisu, synodaalikirjan artikkelit ne vasta ihmeellistä jargonia olivat. ”Pelastus” pääsynä iankaikkiseen autuuteen kun ei enää kuulemma puhuttele nykyihmistä.
Marko, toivoisin että kertoisit meille minkä arvelet olevan syynä siihen, ettei ”pelastus” puhuttele?
Te teologit, jotka osaatte kreikkaa onko sitten esim. Room. 5:9 (…kun olemme vanhurskautetut hänen veressään, pelastumme hänen kauttaan tulevasta vihasta), Ap. 4:12 ” Eikä ole pelastusta yhdessäkään toisessa; sillä ei ole taivaan alla muuta nimeä ihmisille annettu, jossa meidän pitäisi pelastuman” näissä kohdissa jokin muu kuin pelastumista tarkoittava sana? Ja löytyyhän näitä ”pelastus”, ”pelastua” sanoja varmaan pilvin pimein Raamatustamme. Mutta parempi että Raamatunpaikat ovat ihan minimissä ettei vaan kukaan vedä hernettä nenää.
Löysin heti 24 ”Pelastus” sanaa KR -33/38
Onko siis niin että teidän mielestänne vain tietyt kristilliset tahot puhuvat pelastuksesta, ja aiemmin siitä ei ole kristillisen kirkon tai jo VT:n ajalla puhuttu mitään. Ette voi olla tosissanne!
Ja onhan koko kristinusko tuontitavaraa jos sikseen on. Ja koko VT.