Piispainkokouksen lähes yksimielisenä kirkolliskokoukselle jättämä ehdotus avioliittoskisman ratkaisemiseksi on käynnistänyt jälleen uudelleen vilkkaan ja jopa kärjekkään kirkollisen keskustelun.
Piispat ehdottavat, että kirkkojärjestykseen lisättäisiin mahdollisuus myös samaa sukupuolta olevien parien vihkimiseen. Papit voisivat valita kahdesta avioliiton mallista: eri sukupuolta tai samaa sukupuolta olevat parit voidaan vihkiä kirkollisesti.
Piispat tekivät työtä kirkolliskokouksen sitä heiltä pyydettyä. Toive oli, että kirkkoa jakanut kysymys saataisiin jotenkin ratkaistua. Kiitos piispoille hyvästä työstä.
Kirkollisten suuntauisten ääripäissä on heti ryhdytty vastustamaan ehdotusta. Keskemmällä mielipidejanaa se on otettu kiitollisena vastaan. Keskellä toivotaan, että näin tämä kysymys saataisiin pois päiväjärjestyksestä.
Minusta piispojen ehdotus on hyvä kompromissi ja varmaan enin, mihin nyt on mahdollisuuksia. Sekin on vielä määräenemmistövaatimusten vuoksi kynnyksen takana. Kirkolliskokouksen on se hyväksyttävä ¾ enemmistöllä. Toivottavasti uusiutuneella kirkolliskokouksella on siihen valmius.
Olen kirkolliskokousedustajana osallistunut 12 vuoden aikana useisiin avioliittoa koskeviin äänestyksiin ja äänestänyt samaa sukupuolta olevien parien puolesta – aina on hävitty.
Ääripäissä pidetään omaa kantaa ainoana oikeana. Konservatiivien mielestä vain miehen ja naisen liitto on teologisesti mahdollinen, liberaalien mielestä vain yksi muoto, jossa ei oteta sukupuoleen kantaa, on ainoa oikea, ja sekin teologisin perustein. Kummallakaan suunnalla ei molempia pidetä mahdollisina.
Määräenemmistövaatimus estää kummankin puolen täydellisen voiton. On otettava toinenkin puoli huomioon ja suostuttava kompromissiin. Sellainen on kristityille yllättävän vaikeata.
Pelätäänkö ääripäissä, että avioliittokysymyksen ratkaisu heikentäisi niiden identiteettiä, kun ei olisi enää omaa joukkoa koossa pitävää vastustajaa?
On sinänsä mielenkiintoista huomata, että toisaalta ajassamme – kuten kaiketi kirkossakin (= EVL) – ei tunnuta katsottavan (= opetettavan), että seksi kuuluu (vain) avioliittoon. Toisaalta (tietyissä) kirkollisissa diskursseissa väitetään, että avioliitossa ja sen määrittelyssä olisi kyse siitä, kuka saa kenenkä kanssa harrastella seksiä. Eli toisaalta seksi on erotettu avioliittokäsitteestä käytännön kirkollisessa julistuksessa – mutta kuitenkin argumentoidaan, että avioliitto olisi ikäänkuin edellytys seksin harrastamisen oikeutukseen.
Jos kye olisi siis siitä, että avioliitossa oleminen olisi edellytys (= ”virallinen kirkollinen” lupa) seksin harrastamiselle, olisi johdonmukaista myös argumentoida, että seksi avioliiton ulkopuolella ei olisi sallittua (tai peräti syntiä?). Muutenhan em. avioliittoargumentointi ei olisi loogisesti koherenttia. Näinhän nykyaikana ei uskalleta (yleisesti) väittää vaan pyritään olemaan tässä suhteessa suvaitsevia – eli seksi on jonkinlainen ”kaikkien yleisoikeus” aviosäädystä riippumatta. Toisaalta tunnutaan siis kuitenkin edellytettävän, että seksin harrastajalla tulisi olla oikeus avioliittoon nimenomaan sen vuoksi, että hänellä (heillä) olisi oikeus seksiin – ja samalla oikeus myös määritellä avioliiton olemissen tapa.
Eli jonkinlaisilla kaksoisrattailla tässäkin tunnutaan edettävän. Logiikka itsessään kuitenkaan kaiketi ei riipu siitä, oltiinpa sitten pahamaineisia heteromiesoletettuja tai muita oletettuja. Missä johdonmukaisuuden logiikka on, on oma kysymyksensä