Piispainkokouksen lähes yksimielisenä kirkolliskokoukselle jättämä ehdotus avioliittoskisman ratkaisemiseksi on käynnistänyt jälleen uudelleen vilkkaan ja jopa kärjekkään kirkollisen keskustelun.
Piispat ehdottavat, että kirkkojärjestykseen lisättäisiin mahdollisuus myös samaa sukupuolta olevien parien vihkimiseen. Papit voisivat valita kahdesta avioliiton mallista: eri sukupuolta tai samaa sukupuolta olevat parit voidaan vihkiä kirkollisesti.
Piispat tekivät työtä kirkolliskokouksen sitä heiltä pyydettyä. Toive oli, että kirkkoa jakanut kysymys saataisiin jotenkin ratkaistua. Kiitos piispoille hyvästä työstä.
Kirkollisten suuntauisten ääripäissä on heti ryhdytty vastustamaan ehdotusta. Keskemmällä mielipidejanaa se on otettu kiitollisena vastaan. Keskellä toivotaan, että näin tämä kysymys saataisiin pois päiväjärjestyksestä.
Minusta piispojen ehdotus on hyvä kompromissi ja varmaan enin, mihin nyt on mahdollisuuksia. Sekin on vielä määräenemmistövaatimusten vuoksi kynnyksen takana. Kirkolliskokouksen on se hyväksyttävä ¾ enemmistöllä. Toivottavasti uusiutuneella kirkolliskokouksella on siihen valmius.
Olen kirkolliskokousedustajana osallistunut 12 vuoden aikana useisiin avioliittoa koskeviin äänestyksiin ja äänestänyt samaa sukupuolta olevien parien puolesta – aina on hävitty.
Ääripäissä pidetään omaa kantaa ainoana oikeana. Konservatiivien mielestä vain miehen ja naisen liitto on teologisesti mahdollinen, liberaalien mielestä vain yksi muoto, jossa ei oteta sukupuoleen kantaa, on ainoa oikea, ja sekin teologisin perustein. Kummallakaan suunnalla ei molempia pidetä mahdollisina.
Määräenemmistövaatimus estää kummankin puolen täydellisen voiton. On otettava toinenkin puoli huomioon ja suostuttava kompromissiin. Sellainen on kristityille yllättävän vaikeata.
Pelätäänkö ääripäissä, että avioliittokysymyksen ratkaisu heikentäisi niiden identiteettiä, kun ei olisi enää omaa joukkoa koossa pitävää vastustajaa?
Hyvä kirjoitus ja analyysi! On todella turhauttaa ja kirkolle haitallista, jos asiaan ei saada kirkolliskokouksen myönteistä ratkaisua toukokuulla tai viimeistään marraskuulla.
Sosiologian professorit Nils Christie ja Kettil Bruun toivat joskus 1970- luvulla sosiaalipoliittiseen keskusteluun termin ”hyvä vihollinen.” Se taitaa sopia myös tähän.
Toisin sanoen tavoitteena on saada kirkkomme muuttamaan oma uskonsa ja tunnustuksensa siitä, että kristillinen avioliitto on miehen ja naisen välinen. Kun siihen ei vielä (!) päästä, pitää yrittää onkimadon ja piikkilangan risteyttämistä. Ilmeisesti tämä vääntä jatkuu siihen asti, että ”oikein ajattelevat” pääsevät niskan päälle.
Sekin on ratkaisu, että pitäydytään edekleenkin Raamatun, kristikunnan ja luterilaisen tunnustuksen avioliittokäsityksessä. Vanhassa esirukouksessa pyydettiin, että kirkko turvautuisi totuuden Hengen johdatukseen eikä tämän maailmanajan voimiin.
Herra, armada meitä!
Marko, avioliitto ei ole osa uskontunnustusta eikä edes keskeinen osa opissamme. Lutherille se oli maallinen sääty, joka kirkossa voitiin siunata. Toki se liittyy Lutherilla ”jokapäiväiseen leipään” eli arjen elämään ja laajemmin se liittyy luomisen teologiaan. Yhtälailla kahden henkilön välinen rakkaus on osa luomisen teologiaa. Osa kirkkomme ihmisistä vain tekee erikoisen ajatuskuperkeikan, kun he ilmaisevat homoseksuaaleille, että he ovat ok mutta eivät salli sitä, että heillä voi olla rakkautta ja sen ilmaisemista toista kohtaan.
Toivo. Toteat, että ”yhtälailla kahden henkilön välinen rakkaus on osa luomisen teologiaa.” Miten kantasi perustelet, että se koskisi nimenomaan spn-parien vihkimistä ja siunaamista?
Tähän asti kirkko on pitäytynyt siihen, että Raamatun luomiskertomus opettaa yksiselitteisesti: ”Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät.” Tästä luomisen perustasta seuraa naisen ja miehen välinen liitto, jolla on luomisen ontologinen perusta ( siis millainen todellisuus on perimmiltään) ja Luojan antama siunaus ja tehtävä: ”Jumala siunasi heidät ja sanoi heille: ’Olkaa hedelmälliset…’” (1Moos1:27-28).
Kosti, Jumala loi ihmisen. Se on luomiskertomuksen keskeinen pointti ja tietysti, että kaikki muu on myös olemassa hänen tahdostaan. Toiseksi: Luomiskertomuksen ja meidän aikamme avioliiton – tai jo aiemmin syntyneen avioliittoinstituution ja sen seremonioiden – välille ei voi vetää suoraa yhtäläisyyttä kuten usein tehdään. Jumala antoi ihmisille avun eli kumppanin, joka on hänelle sopiva. Osalle se on eri sukupuolta oleva ja pienemmälle ryhmälle samaa sukupuolta oleva. Ei luomiskertomuksen kirjoittaja tuntenut sitä tietoa homoseksuaalisuudesta, minkä me lääketieteen ja psykologian pohjalta tiedämme.
Toivo. Allekirjoitako seuraavan. “Mutta maailman alussa Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi. Sen tähden mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi. He eivät siis enää ole kaksi, he ovat yksi. Ja minkä Jumalan on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako.” (Mark. 10:6-9).”
Oleellista tässä on, pysyykö kirkko Kristuksen kirkkona, mikäli edellisen Kristuksen itsensä vahvistaman miehen ja naisen liiton rinnalle asetetaan piispainkokouksen päätös toisenlaisesta liitosta, jota kirkon historiassa ei koskaan ennen ole hyväksytty? Tekstissä otetaan kantaa avioeroon, mutta se ei ole tässä tapauksessa oleellista.
Lienee niin, että piispainkokouksen enemmistön päätös pyrkii muokkaamaan pappien / maallikoiden mielipiteitä, mutta Paavalin sanalla; ”…mutta suurin niistä on rakkaus (1Kor13:13), (joka oli kirjoitettuna viime kesänä myös jättikokoisena Tampereen keskustan Vanhan kirkon kellotapulissa / skeittitapulissa) tätä muutosta on vaikea perustella.
Aamulehdessä 14.12.2023 oli piispa Matti Revon haastattelu. Tuossa haastattelussa Repo toteaa, että ”hänen ajattelunsa asiasta on muuttunut, “ – koska yhteiskunta ja kirkko sekä yleiset mielipiteet ovat muuttuneet”.
Oikeastaan, voiko sitä nyt enää paljon selvemmin sanoa, mitkä asiat ovat olleet käytännössä keskiössä, kun tähän ratkaisuun kahdesta eri käsityksestä piispainkokous on päätynyt? Tätä muutosta ei ole yritettykään perustella teologisesti. Ilmeisen hyvästä syystä, kun se on mahdoton tehtävä.
Toivo L. Olen eri mieltä siitä, että avioliitto ei olisi keskeinen osa kristillistä uskoa. Avioliiton solmimisen muodot ovat eri asia kuin itse Jumalan luomisjärjestykseen sisältyvä miehen ja naisen välinen avioliitto, jota kristillinen kirkko tunnustaa. Tässä kun on kysymys myös luomisen uskonkohdasta. Kaikki pelastavaan uskoon (fides salvifica) kuuluva ei koskaan ole ollut lueteltuna pelkästään esimerkiksi uskontunnustuksessa.
Marskin päiväkäskyä mukaillen: Tämä kiista ei ole mitään muuta kuin virkakysymyksen jatkoa ja sen loppunäytös. Me taistelemme nytkin oikean uskon, kristillisen avioliittokäsityksen ja kirkkomme Raamatussa pitäytymisen puolesta. Ei lihan käsivarrella ihmisiä vastaan vaan hengellisesti.
Tämä riittäköön tästä aiheesta tällä kertaa.
Kiitos Markku aktiivisuudesta ja varmasti hyvää tarkoittavista ajatuksista. Olet oikeassa sinä, ettei piispojen ratkaisuesitys avioliittokysymykseen tyydytä niitä, joiden mielestä vain miehen ja naisen liitto on teologisesti mahdollinen, eikä se tyydytä niitäkään, joiden mielestä avioliiton kannalta sukupuolella ei ole merkitystä. Kompromissia näiden näkökantojen välillä ei piispainkokouksen mallilla kovin helpolla synny.
Tällä kotimaa.fi -sivustollakin on jo esitetty, että tämä kompromissi olisi vain väliaikaisratkaisu, jonka jälkeen perinteinen avioliittokäsitys kielletään kokonaan ja vähintäänkin sitä edustavan papin on turha kuvitella kirkkoherran vakanssia, kuten tilanne taitaa olla naispappeutta vastustavien pappien kohdalla jo nyt.
Mutta eivät kaikki tasa-arvoisen avioliiton kannattajatkaan hyväksy kompromissia. Tämän päivän (16.3.2024) Helsingin Sanomissa Johanna Korhonen ja Sari Roman-Lagerspetz huomauttavat, että kirkkojärjestykseen kirjattu ”perinteisen avioliittokäsityksen” määritelmä vaikuttaisi siihen, että syrjivä opetus saisi virallisesti hyväksytyn aseman perhekerhoissa, ripareilla ja lähetystyössä (mikä sillä kirkon virallisen käsityksen mukaan jo nyt on). Heidän mielestään nykyinen sekava tilanne on aivan hyvä. Avioliittolain 17 §:n mukaan kirkolla ei kuitenkaan ole vihkimispakkoa, ja kirkko onkin tarkasti määritellyt, millä ehdoilla se avioliittoon vihkii (näin totesi mm. KHO ratkaisussa 2020:97).
Piispainkokouksen esityksen ongelma on siinä, että avioliittoon vihkiminen on samalla viranomaistoimi, eikä siten pelkkää uskonnon harjoittamista, kuten olisi pelkkä avioparin siunaaminen. Vaarana on, että nykyinen sekava tilanne de facto muodostuu kirkon hyväksymäksi käytännöksi, minkä vuoksi pitäisin varmempana, että kirkko luopuisi vihkimisestä ja tyytyisi ainoastaan antamaan siunauksen siviilivihityille aviopareille.
Vihkioikeudesta luopuminen ei ole yksinkertainen asia, kuten vuonna 2017 valmistuneessa Eila Helanderin selvityksessä todetaan. Sitä varten pitäisi tietenkin hyväksyä kirkkokäsikirjassa omat kaavat avioparin (ei välttämättä avioliiton) siunaamisesta niin, että ne soveltuvat sekä eri että samaa sukupuolta oleville pareille. Kirkon opetuksessa säilyisi edelleen kaikki se, mitä Raamatussa kerrotaan miehen ja naisen liitosta sekä isästä ja äidistä, mutta samalla on tunnustettava se, että avioliitto kuuluu laillisesti nyt myös samaa sukupuolta oleville pareille.
Käytännöllisellö tasolla piispainkokouksen esitys olisi muutos nykyiseen vakiintuneeseen käytäntöön vain siltä osin, että nykyään kirkkoherran velvollissuuksiin ei kuulu vihkipapin järjestämistä eikä tilojen luovuttamista.
Jos ja todennäköisesti kun piispainkokouksen esitys kaatuu määräenemmistön puuttuessa, tulee rinnakkainen avioliittokäsitys kuitenkin epävirallisesti määritellyksi, vaikkakin nytila jää voimaan.
Piispainkokouksen esityksen mukaisen päätöksen syntyessä, käynnistyy käsikirjatyö. Rinnakkaisen käsityksen mukaiselle uudelle kirkolliselle toimitukselle tulee luoda uusi kaava ja kirkollisten toimitusten oppaaseen tulee kirjoittaa kokonaan uusi luku näitä uusia toimituksia varten.
Minusta on kiinnostavaa, että tästäkin asiasta mielipiteitä esittävät enimmältään hetero-oletetut miesoletetut miehet.
Heillä näyttää tuhansien vuosien kokemuksella olevan edelleen se suurin sananvalta niihinkin asioihin, joista eivät ymmärrä höykäsen pöläystä.
Kirjoituksesta jäi pois ihmettelyni siitä, mitä ihmeratkaisua kirkolliskokousedustajat toivoivat tai odottivat piispoilta saavansa, ellei tämä nyt sieltä tullut esitys kelpaa?
Näin sivusta katsoen tuntuu siltä, että ”avioliitto-kysymys” on vain jäävuoren huippu. Taustalla on suuri ero ”liberaaliteologian” kannattajien ja kristittyjen välillä.
”Liberaali teologia” on olennaisesti vain toinen nimi banaalilla materialismille, joka julistaa että, Kristus ei noussut kuolleista vaan haudattiin joukkohautaan. Kristityt taas uskovat täsmälleen päinvastoin.
Suuri ero ”liberaaliteologian” kannattajien ja kristittyjen välillä!?? Aika härski kuvaus ihmisistä. Itse tuen nyt piispainkokouksemme tekemää ehdotusta, mutta en ole liberaaliteologian kannattaja ja pidän itseäni myös kristittynä. Toivon, että sinä, Jari, kristittynä myös puhut ja kirjoitat toisista uskon tuomassa hengessä ja rakkaudessa.
Klassisen Schleiermacherista alkunsa saaneen ja uusprotestanttismin ja Ritschlin ja von Harnackin kautta laajalle levinneen liberaaliteologian ja nykyisen liberaalisti suuntautuneen kirkkopolitiikan välille voi olla vähän harhaanjohtavaa vetää yhtäläisyysmerkit, vaikka yhtymäkohtia onkin.
Toivo L,
Taisin ymmärtää väärin, ”piispat” eivät siis ole ”liberaali teologeja” vaan esittävät muuten vain kuvattuja mielipiteitä, jotka vaikuttavat hyvin erikoisilta. En tuomitse, ihmettelen vain miten kyseisiin johtopäätöksiin on päädytty. Ei todellakaan olut tarkoitus olla ”härski”, käsitteet ovat vain kovin sumuisia. Kiitos K-M L. yllä olevasta selvennyksestä.
Sivusta seuraavalle näyttää ilmeiseltä, että kahden erilaisen, eskenään ristiriitaiseen lähtöoletuksiin pohjautuvan, asian yhdistäminen on mahdollista vain jonkinlaisessa postmodernissa todellisuuskäsityksessä: ei ole ehdotonta totuutta, on vain erilaisia käsityksiä, tuntemuksia ja tulkintoja – ja jatkuvasti tullee yhä lisää erilaisa tulkintojen kirjoja.
Vaikuttaa lopultakin vain pään laittamiselta pensaaseen, jotta ei reaalitotuutta nähtäisi. Kyse ei todellakaan liene vain ja ainoastaan siitä, millä ja millaisella parilla (?) on oikeus tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden nimessä saada vihkimis-siunaus kirkollisesti. Kyse on kahdesta erilaisesta ja yhteismitattomasta uskon pohjasta tai perustasta, joka ei näytä enää olevan yhtenäinen virallisesta tunnustuksesta huolimatta.
Vähän tulee mieleen Raamatun (vrt. Dan. 2:33) kertomus kuvapatsaasta, jonka jalat olivat osaksi rautaa, osaksi savea: lopputulos on luja mutta hauras.
Kyseessä ei minun nähdäkseni ole todellinen ratkaisu vaan ainoastaan jonkinlainen ”kyllä-ei” -tyyppinen ilmaus ja muutosprosessin vaihe, kuitenkaan julkilausumatta asiaa näin. Voi toki olla, että merkittävä osa suomalaisista kirkossa käviämättömistä ei jaksa tai viitsi asiaa enää vatvoa ja jopa kuvittelee asian ratkeavan esitetyllä tavalla. ”The show must go on…”
En tarkemmin ala ennustelmaan, mutta tuskin tuo ”lopullista ratkaisua” tuonee.
-on vain erilaisia käsityksiä, tuntemuksia ja tulkintoja – ja jatkuvasti tullee yhä lisää erilaisia tulkintojen kirjoja.
Pakkaan on ujutettu syrjintä-kortti, joka on ”valttia”.
Kuten tiedetään, piispainkokouksen esitys ei ollut yksimielinen. Piispa Salomäen mukaan häntä jäi vaivaamaan eniten ”kaksi keskenään jännitteessä olevaa näkemystä.” Piispainkokouksen esitysluonnoksen mukaan ”jopa ristiriita.” Kuten tuosta piispainkokouksen pöytäkirjasta ilmenee, siinä myös todetaan; ”kirkko pysyy Kristuksen kirkkona … riippumatta avioliittokäsityksistä ja -käytännöistä”. Mitkä ovat minimiehdot? Voidaanko tälläisten kysymysten esilletuominen katsoa edustavan jotenkin kirkon toista (ääri)laitaa?
Miten lienee sitten toinen laita? Olisiko tuolla toisella laidalla valistus ja Ranskan vallankumouksen perusarvot; vapaus, veljeys ja tasa-arvo? Sinänsä hyviä arvoja, mutta miten tasa-arvoinen avioliitto on perusteltavissa teologisesti, kun kahden eri näkemyksen välillä todetaan suoraan olevan jännite, jopa ristiriita? Entä kirkon historia. En ole löytänyt esimerkkiä kahdesta eri käytännöstä kirkossa, ennen tämän ajan pyrkimyksiä. Mikäli kirkossa voidaan katsoa olevan kaksi eri näkemystä avioliitosta, niin miksei sitten myös kasteesta, ehtoollisesta, pelastuksesta jne?
Evlut-kirkon sivustolla todetaan mm. ”Rinnakkaisten avioliittokäsitysten olemassaolo merkitsee piispainkokouksen mukaan tosiasiallisen erimielisyyden tunnustamista, mutta kuitenkin sillä tavoin, ettei se hajota kirkon ykseyttä eikä loukkaa kenenkään oikeuksia.” Kahdesta ristiriidassa olevasta premissistä siis seuraa ”oikea” johtopäätös: ”Ettei se hajota kirkon ykseyttä.” Lieneekö loogisesti mahdollista?
Kosti, osut mielestäni asian ytimeen tietystä näkökulmasta käsin. Itse asiassa jo nykyisiä kirkkokäsikirjoja selailemalla voi nähdä, että kirkossamme on ainakin kaksi hyväksyttyä keskenään erilaista lapsikastekäsitystä. Lisäksi virsien, päivän rukousten ja esirukousten (sekä saarnan) avulla voi rakentaa niin erisisältöisiä jumalanpalveluksia, että ainakin meikäläistä kuriin ja opilliseen yhdenmukaisuuteen mielistynyttä pastoria on jo kammottanut kauan.
Tässä avioliittokäsitysten ehdotetussa rinnakkaismallissa näkyy itse asiassa kuuluisa ”salamitaktiikka” jolla vähän kerrassaan edetään tietyn tahon haluamaan suuntaan, aina sen verran kuin pystytään. Sitten, vips! vaaditaankin, että kaikki toimivat määrätyllä tavalla, mutta saavat toki ajatella mielessään, kuten haluavat. Samalla muokataan uuden sukupolven asenteita, jotta vanha käsitys saadaan lopulta poistetuksi myös ajatuksista. Katso, vanha on kadonnut ja uusi on sijaan tullut!
Marko. Mielenkiintoista tuo mitä kirjoitat kirkkokäsikirjoista ja kasteesta. Ilmeistä on myös tuo taktiikka, jolla hivuttamalla yritetään saada ihmisten ajatuksia tiettyyn suuntaan. Pappina / kirkon sisäpiirissä tiedät hyvin, missä mennään.
Prof. Miikka Ruokanen kirjoittaa 16.3. Hs:n mielipidepalstalla todeten mm. ”Siirtymä sukupuolineutraalin avioliiton omaksumiseen on ratkaisevan suuri muutos. Se on myönnytys länsimaisen arvomaailman ateistiselle humanismille. Amerikan evankelis-luterilainen kirkko teki vuonna 2009 saman ratkaisun, jonka seurauksena se on menettänyt 40 prosenttia jäsenistään. Jäsenkadosta kärsivä kirkkomme hakee yhteiskunnallista hyväksyttävyyttä. Luopumalla kristinuskon luomisteologiasta kirkko ottaa suuren riskin, jonka arvaamattomat vaikutukset nähdään ajan oloon paitsi kirkon sisällä myös suomalaisessa yhteiskunnassa.”
Edellinen yksinkertaisesti tiivistettynä voidaan todeta. Kun kerran piispainkokouksen enemmistö on tehnyt päätöksen luopumalla kristinuskon luomisteologiasta heitä ei ole uskottava nyt eikä vastaisuudessa tässä asiassa, kun he kieltävät ilmiselvän Raamatun totuuden, eivätkä myöskään pysy evlut-kirkon tunnustuksessa.
Riitauduttuaan kirkon johdon kanssa, Luther vetosi Raamatun selvään sanaan. Raamatun sana on myös täysin selvä tässä asiassa. Vai eivätkö muka Jumala avioliiton asettajana ja Kristuksen vahvistama ole tienneet mitä he ovat tehneet? Sanoohan Kristus itse, että kahden todistajan todistus on pätevä. Tästä asiasta todistavat sekä Isä, että Hänen neitsyt Marista syntynyt Poikansa. Herrain herra ja Kaikkivaltias Jumala.