Pentarkia ja piispat kirkon ykseyden vaalijoina

Auktoriteetti kirkossa -seminaarisarjan kolmannessa osassa Katolinen kirkko Suomessa piispa Teemu Sippo ja pääsihteeri isä Heikki Huttunen alustivat piispan roolista kirkon ykseyden vaalijana katolisesta ja ortodoksisesta näkökulmasta. Heikki Huttunen korosti 1920-luvulla virinneen nk. eukaristisen uudistuksen merkitystä nykyiselle ortodoksiselle kirkko-opilliselle ja myös virkaopilliselle ajattelulle. SEN:n pääsihteerinä sosiaalieettisten kysymysten esiin nostajana hengellisen tradition kontekstissa profiloitunut Huttunen painotti eukaristian yhteisöllistä ja arjen palveluun, ”liturgia liturgia jälkeen”, erottamattomasti kytkeytyvää perusluonnetta. Piispa Teemu Sippo otti alustuksensa pohjaksi Vatikaanin II konsiilin dekreetin Christus Dominus (1965) opetuksen piispan virasta: http://www.vatican.va/archive/hist_councils/ii_vatican_council/documents/vat-ii_decree_19651028_christus-dominus_en.html tai suomeksi: http://katolinen.fi/wp-content/uploads/2013/10/v22-chridomi.pdf

Seminaarin luterilaisena pj:na toiminut Tomi Karttunen johdatti tematiikkaan viittaamalla 500-1000-luvulla erityisellä tavalla korostettuun ja vanhassa kirkossa viiden erityisen kunnia-aseman saaneen patriarkaatin antaman ykseysmallin merkitykseen ja sen kytkeytymiseen Apostolisten sääntöjen 34. sääntöön: ”Jokaisen kansakunnan piispojen tulee tietää, että yksi heistä on ensimmäinen, ja tunnustaa tämä päämiehekseen eikä tehdä mitään yli valtuuksiensa hänen mielipidettään kysymättä. Jokaisen tulee tehdä ainoastaan se, mikä kuuluu hänen hiippakunnalleen ja sen alaisille. Mutta älköön tämäkään (ensimmäinen) tehkö mitään kysymättä kaikkien (piispojen) mielipidettä, sillä tällä tavoin säilyy yksimielisyys ja tulee kunnioitetuksi Jumala Herran kautta Pyhässä Hengessä, Isä, Poika ja Pyhä Henki.”

Heikki Huttunen päätteli ortodoksisen teologian valtavirtana 1920-luvulta alkaen olleen ns. uuspatristisen synteesin ja siihen liittyvän eukaristisen – ehtoollinen – uudistuksen olevan rinnakkainen samantyyppiselle tapahtumaketjulle katolisessa ja anglikaanisessa kirkossa. Näiden prosessien ja eri teologien välistä vuorovaikutusta ei ole kuitenkaan vielä kunnolla tutkittu. Huttusen esitystä voi täydentää toteamalla, että Vatikaanin toisen konsiilin, anglikaaniyhteyksien ja BEM-dokumentin kautta nämä vaikutukset ovat rantautuneet myös esimerkiksi Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Olemme ammentaneet yhteisistä vanhakirkollisista juurista.

Heikki Huttunen korosti – vanhakirkollisesti – paikallista ehtoollisyhteisöä kirkon liturgisen rakentumisen perusyksikkönä: ”Eukaristisen teologian olennainen vaikutus koskee opetusta kirkosta. Kirkko nähdään yhteisönä, jonka synnyttää kohtaaminen Kristuksen kanssa evankeliumin sanassa ja pyhän ehtoollisen vietossa. Kirkko merkitsee paikallista, yhden yhteisen ehtoollispöydän ympärille kokoontuvaa yhteisöä. Tässä yhteisössä jokainen löytää paikkansa ja tehtävänsä, armolahjansa.” Huttusen mukaan pentarkia – eli Rooman, Konstantinopolin, Aleksandrian, Antiokian ja Jerusalemin patriarkaatit – oli alunperinkin vain symbolinen ykseysjärjestelmä, koska osa kristityistä jäi jo tuolloin tämän kokonaisuuden ulkopuolelle.

Tämä eukaristinen yhteisö on konkreettisesti yhteisöllinen: se edustaa Kristuksen ruumiin erilaisuutta ykseydessä – synodaalisuutta (Jumalan kansan yhteisen tien etsintä) ja katolisuutta (uskon täyteys ja universaalisuus). ”Kirkkokansa ja palveluvirkaan vihityt muodostavat yhdessä Kristuksen ruumiin ja yhdessä he ovat osallisia Kristuksen mysteeristä.” Apostolisten sääntöjen 34. artiklan hengessä Huttunen kuitenkin korostaa: ”Piispa on kirkon ykseyden tae, mutta tehtävässään hänen on toimittava yhdessä kaikkien muiden kanssa”.

Sosiaalieettisen ulottuvuuden elimellinen kytkeytyminen tähän kokonaisuuteen on Huttusen mukaan selvää: ”Jos Kristuksen kohtaaminen pyhässä ehtoollisessa ei johda vapauteen kadulla polvistuvalle kerjäläiselle, luonnonmullistuksen uhrina nälkään kuolevalle tai rajoillamme kolkuttavalle pakolaiselle, se on merkki siitä, että kristillisessä elämässämme valehtelemme Pyhälle Hengelle. Eukaristista elämää elävä kirkko on kutsuttu tulemaan yhteisöksi, joka yhdistää rukouksen toimintaan, ylistyksen oikeudenmukaisuuteen, mietiskelyn muutokseen ja kontemplaation yhteiskunnalliseen toimintaan.”

Paikallisen eukaristisen yhteisön tärkeyttä alleviivaavan lähtökohtansa mukaisesti Huttunen näkikin ortodoksisen kirkon teologian ja elämän uudistumisen ydinkysymyksinä ”Paikallisen seurakunnan aseman kirkon elämän ytimessä ja sen yhteisöllisen luonteen”.

Piispa Teemu Sippo totesi piispojen – joiden virka edustaa pappeuden täyteyttä – toimivan katolisen opetuksen mukaan Pyhän Hengen apostolien paikalla tehtävänään tehdä pysyväksi Kristuksen työ. Tätä tehtävää he hoitavat 1) opettamalla, 2) pyhittämällä ja 3) johtamalla. Piispakunta on luonteeltaan kollegiaalinen – vrt. jälleen apostolisten sääntöjen 34. artikla. Yhteys paaviin ja hänen antamansa hyväksyntä ja nimitys virkaan on tärkeä osa kokonaisuutta. Piispat tekevät muutaman vuoden välein ad limina -vierailun Rooman piispan luo ja raportoivat hiippakunnan tilanteesta.

Piispa Sipon mukaan paavi Franciscus on korostanut viranhoidossaan kirkon synodaalista ja kollegiaalis-yhteisöllistä ulottuvuutta. Periaatteessa hän on kuitenkin vain jatkanut edeltäjiensä työtä Vatikaanin II konsiilin antamien suuntaviivojen pohjalta. Toki hänen välitön, sosiaalinen ja epämuodollinen tapansa toimia paavina on tuonut tähän uuden ulottuvuuden. Keskustelussaan todettiin, että myös sosiaalinen media on tuonut uuden ulottuvuuden globaaliin vuorovaikutukseen. Paavinhan on uutisoitu olevan mm. maailman vaikutusvaltaisin twiittaaja.

Keskustelussa piispa emeritus Kalevi Toiviainen esitti alustajille kysymyksen, mikä on historiallisten ja teologisten tekijöiden välinen suhde kirkkojen ykseyspyrkimyksissä. Esimerkiksi 1400-luvulla katolisen ja ortodoksisen kirkon jälleen yhdistyminen vaikuttaa kilpistyneen ensi sijassa Konstantinopolin kansan vastustukseen. 1540-luvulla Trenton kirkolliskokouksessa puolestaan olisi voitu todennäköisesti edistyä luterilaisen reformaation ja katolisen kirkon virallisten edustajien välisen sovinnon rakentamisessa, jos ”luterilaiset” olisivat olleet mukana Trenton keskusteluissa. Nykytutkimushan on alleviivannut ko. kirkolliskokousten uudistuskonsiilina, joka epäsuorasti otti huomioon myös Lutherin esittämää kritiikkiä.

Kiintoisien alustusten ja keskustelujen sarja huipentuu 15.9.2015 klo 14-16 pidettävään paneelikeskusteluun.