Eilinen sunnuntai oli monimerkityksinen päivä: 1) Kristillisen kirjan pyhäpäivä, 2) Kansainvälinen joogapäivä, 3) Sexagesima-sunnuntai ja 4) saamelaiskulttuurinen nimipäivä, Aslakin päivä. Oli myös lukemattomien ihmisten jokin merkkipäivä.
Olli Seppälä on haastanut vastaamaan kysymykseen kristillisen kirjan kohtalosta. Muistaakseni hän teki sen jo aiemminkin, jolloin vastasin hänelle niinkuin uskon. Uskon edelleen. Niin kauan kuin Raamattua luetaan, kristillinen Kirjojen kirja on elossa. Kristillisen uskon ja elämänkatsomuksen kirjallisia pohdintoja riittää niin kauan kuin on uskoa ja uskossaan etsiviä ihmisiä, kristittyjä ja kristinuskosta kiinnostuneita. Ei hätää!
Hätä ei koske myöskään kaikkea kaunokirjallisuutta, mutta yhtä se ehkä koskee muita lajeja enemmän. Kyse on tunnustuksellisesti kristillisestä kaunokirjallisuudesta, etenkin proosasta. Runous on enemmän tulkinnanvaraista. Ohjelmallisuus, jos sitä on, kätkeytyy metaforiseen kielenkäyttöön, ajatuskulun fragmentaarisuuteen, assosiatiivisuuteen jne. Runo on formaatiltaan avoin, vapaampi kuin loogisuuteen enemmän kytkeytyvä proosa. Julistava kristillisyys romaanin tai novellin muodossa tökkii. Se ei kuitenkaan ole vain kristillisyyden ongelma ja vika. Kaikki ohjelmallinen kaunokirjallisuus, siis sellainen joka toimii jonkin asian propagoimisessa, on ankeaa – ellei se sitten hakeudu huumorin keinoihin, ironisoi, kyseenalaista tavalla tai toisella omaa julistustaan suuntaan tai toiseen.
Mielenkiintoista on, että kristillisessä kirjallisuudessa ei juuri parodiaa esiinny omasta pesästä eikä sen ulkopuolisista kohteista. Ulkopuoliset kyllä parodioivat kristinuskoa ja sen seuraajia, kirkkoa, papistoa ja uskovaisia. Puhun nyt muusta kuin kaskukirjallisuudesta. Toki siinä kirkollinen taho on ollut suulas ja naseva. Isäni julkaisi aikoinaan koosteen pappiskaskuja: ”Pappi paitasillaan”. Pappiskaskuja lentelee ilahduttavasti facebookissa ystävieni sivuilla (Jaakko Heinimäki, Hannu Kiuru jne.) Kun uskonnon teemaa kaunokirjallisuudessa käsitellään elämänkatsomuksellisesti kristillisestä näkökulmasta, huumori jää kuitenkin mielestäni olemattomaksi. Korjatkaa tietämystäni, jos haluatte.
Kun olin murrosikäinen iät ajat sitten, sain Antti Alhonsaarelta – seurakuntani silloiselta nuorisopapilta – ensimmäisen kaunokirjallisen teoksen arvosteltavaksi Kirkon Nuoriso -lehteen. Muistan vielä kirjan nimen ”Päivi”, koska nimi oli omani. Senkin muistan, että (oliko kyseessä muistokirja?) en sanonut mitä myöhemmin muista kohteista samassa lehdessä arvostelin. Kristillinen kustantaja (Karisto?) julkaisi kirjoja, jotka olivat mielestäni teennäisiä, tekoreippaita ja liian opettavaisia. Poikakirjat, joissa seikkailu meni opettavisuuteen kristillisistä arvoista, raapi mieltäni, vaikken vielä mikään kaunokirjallisuuden arvostelun asiantuntija ollutkaan.
Lukiessani yliopistossa kirjallisuushistoriaa löysin tiedon (en muista kenen antaman), että oli olemassa ns. invokaatio-kirjallisuutta, joka oli kansainvälistä tai ehkä eniten anglosaksista perimää. Siihen luettiin mm. Croninin lääkärikirja (Lääkärin omatunto?), jonkun toisen kirjailijan pateettinen pokkari ”Rukousnauha”, yhtä pateettinen lääkäriromaani ”Suurinta elämässä”, jonka tekijää en muista. Molemmissa viimeksi mainituissa sankari jotenkin vammautuu (sokeutuu), ja naispuolinen päähenkilö joutuu voittamaan rakkauden puurtamisen kautta, oivaltaen itsekin arvonsa uusiksi. Olennaista on, että sokea saa näkönsä ja mieleltään sokea myös havahtuu rakkauden kohtaamiseen. Hänkin näkee! Evankeliumin ydinsanomaa rakkauden tiimoilta…
Tunnustan, etten ole tämän kirjallisuuden asiantuntija. Tarkoitan, etten ole kohdannut vastaavaa romantisoitua kristillisyyttä kotimaisessa kirjallisuudessa. Enkä kokemusta tosiaan kaipaa. Ehkä sille löytyy kannattajia, enkä halua rienata heitä. Olen kuitenkin jokseenkin varma, että nykyajan pojat tuskin lukisivat Paavo Ruotsalaisen (ei Ukko-Paavo vaan nuorempi yläsavolainen opettajakirjailija) poikakirjoja, kuten aikoinaan arvosteluja varten tein – ja nuorisokirjojen puutteessakin. Nykynuoret, kuten sanoin ”tuskin”, puutuisivat opettavaiseen seikkailukirjaan. He tarttuvat visuaalisesti ”suoraan”, osaaottavaan seikkailuun netin peleissä. Kristillinen nettipeli? Kyllä luulen, että nykyään mikä tahansa nuorten kirjaksi luettu teos jää toiseksi netin kanssa. Ei ole kyse vain kristillisyydestä. Kirja lienee nuorten kohdalla yleisempi haaste kuin kristillinen kirja. (Lewis Narniakin elää enemmän kuvissa kuin kirjallisessa muodossaan!).
Ehkä kristillisen kirjan ongelma, tulevaisuus jne. on eniten yhteydessä kirjan ongelmaan nuorten parissa ja siitä lähtien tulevaisuudessa. Ehkei kristillisyydessä ole muuta uhkaa kuin nykyäänkin: liika ohjelmallisuus taiteen nimissä. Taide propagoi mieluusti ohjelmia, kun ne koskevat sitä itseään. Taide puhuu taiteesta taiteen vuoksi, ja se otetaan taiteena. Jos taide alkaa puhua uskonnon, minkä hyvänsä vuoksi, se menettää teränsä. Siitä tulee väline jollekin muulle kuin olemiselleen taiteena. Tietysti ”taide taiteen vuoksi” on estetismiä, mutta saarna saarnan vuoksi on saarnaamista ja teologiaa, retoriikaa jne. Annetaan olla. Dostojevski ei kirjoittanut tuotantoaan kristillisiksi kirjoiksi. Sitä ne ovat, mutta ne ovat ennen muuta taidetta. Ja taiteena ne tavallaan piilokuljettavat kristillistä ajattelua kuten ”Idiootti”.
Sanoisinko näin loppujen lopuksi: Luoja varjelkoon meitä kristilliseltä propagoinnilta kaunokirjallisuudessa! Se herättää vastenmielisyyden reaktion. Luoja siunatkoon kirjailjoita, jotka ovat suuria taitelijoita (tai vähän pienenmpiäkin), jotka tunnustavat uskoaan rivien välistä. Tai eivät edes tunnusta uskoa, mutta kristillinen tulkinta jää lukijalle mahdolliseksi. Sanotaanhan klisheeksi asti, että kauneus on katsojan silmissä. Miksemme sanoisi, että kristillisyys on lukijan vastaanottavaisuudessa! Siitä viime kädessä riippuu kristilliasen kirjan kohtalo.
P.S. Eilispäivään liittyen aioin kirjoittaa joogasta ja mindfullnesista. Tähän päädyin kun mieli oli täynnä kirjallisuutta ja Ollin kysymystä! Palaan luultavasti mitä pikimmin, blogitahtia loukaten (kerran viikossa), asiaan. Varmasti en lupaa mitään, kun ”täysimielisyyteni” tahtoo purkautua omalakisesti!
P.p.S. En tiedä, olisiko minun pitänyt vastata Ollin kyselyyn Kotimaa Pro:ssa. Minulla ei kuitenkaan maalliikkona ole sinne pääsyä, kun seurakuntakaan ei tilaa minulle Pro-etuisuutta. En ole seurakuntani neuvostossa. Se että tilaan Kotimaa-lehteä, on jo eläkeläiselle taloudellinen kysymys Helsingin Sanomien lisäksi. En saa maksutta edes Vantaan Lauria, kun en suostu mainospostin jakeluun! Olen joutunut luopumaan taloudellisista syistä jo Parnassosta, Suomen Kuvalehdestä ja Tiede-lehdestä. Kotimaa Pro on viimeinen taviskristityn ja kirkkoa seuraavan kansalaisen kyykytys. Meitä on ilmeisesti kahden luokan blogisteja! Oletteko huomanneet? Lampaat erotetaan vuohista. Kirkon asiakeskustelijat meistä ”höpöttäjistä”. Ehkä karrikoin, mutta en varmaankaan ihan aiheetta, Olli!
”Julistava kristillisyys romaanin tai novellin muodossa tökkii. Se ei kuitenkaan ole vain kristillisyyden ongelma ja vika. Kaikki ohjelmallinen kaunokirjallisuus, siis sellainen joka toimii jonkin asian propagoimisessa, on ankeaa – ellei se sitten hakeudu huumorin keinoihin, ironisoi, kyseenalaista tavalla tai toisella omaa julistustaan suuntaan tai toiseen.”
Aina selkeän kristillistä sanomaa sisältävällä romaanilla on ollut pienehkö lukijakunta. Ja on ihmisryhmä, joka haluaa lukea juuri sitä.
Kristillistä sanomaa ei pidä piilottaa, mutta se miten sen tuo esiin, on taitolaji. Missään tapauksessa en katso, että kristillisestä kaunokirjallisuudesta pitäisi tehdä niin tulkinnanvaraista, että sanoma ei näy. Eikä se, että se näkyy, ole ”propagandaa”, turhan leimaava termi tässä yhteydessä.
Jos kirja ”tökkii” niin mielestäni siksi, että tarinaa ei ole osattu kertoa hyvin. Henkilöt julistavat toisilleen ”valmiita saarnoja” jne.
Mutta kyseenalaistamisenkaan tiellä ei pidä mennä niin pitkälle, ettei sanoma enää erotu.
Itse en halua esittää perinteiseen tapaan kirjoissani kristittyjä ”hyviksinä” ja pakanoita ”pahiksina”. Erässä tarinassa (ei vielä kirja) oli suorastaan ihanaa kirjoittaa kristittyjen välisistä kiistoista, moukkamaisesta käytöksestä, kyvyttömyydestä ymmärtää toisten ajattelua, tuomitsevuudesta toisia kohtaan, tekopyhyydestä, hengellisestä pätemisestä… Onhan näitä.
Tänä keväänä ulkaistavassa kirjassani taas on paljonkin tarinana ja päähenkilön kannalta merkittäviä henkilöitä, jotka empaattisuudellaan ja rohkeudellaan vaikuttavat ratkaisevasti asioiden kulkuun. Ja ovat käytännössä ateisteja (siinä merkityksessä kun heitä ensimmäisellä vuosisadalla oli.)
Sanoisin, että sanoman kyseenalaistaminen tai tulkinnanvaraisuus ei ole se tie, jolle tässä täytyy lähteä. Paremman myynninkään toivossa. Mutta sitä voi miettiä miten tarinan kertoo, ja osaako katsoa asioita eri lailla ajattelevien näkökulmasta.
Pitää laittaa vielä, että itseänikin kyllä tökkii, sekä lukijana että kirjoittajana, kaikenlainen asioiden esittäminen itsestäänselvyyksinä. Siinä mielessä olen luonnostaan kyseenalaistaja. Kaikki täytyy perustella.
Ja jos haluaa, että joku, joka ei ole uskossa, saa kirjasta jotain, on osattava antaa hänellekin samaistumisen kohde. Kyselijä, joka kohtaa ”puusilmäisiä” uskovaisia, jotka eivät tee muuta kuin toistelevat kliseitä. Joista ei saa mitään irti, ei vastauksia kysymyksiin jne. Joille kaikki on ärsyttävän selvää.
Liika saarnaaminen tökkii myös. Kirjoissa voi olla paljon julistusta, joka ei vain sovi henkilön suuhun. Jotain josta lukija huomaa, että kirjailija haluaa saarnata lukijalle. Ei hyvä.
Quo vadis on kuitenkin vahva klassikko vaikka asetelma on perinteisen julistava ja uskoontulokertomus selkeä. Kuitenkin hengellisessä musiikissakin ollaan löydetty tie ihmisen arkeen, pelkän ”pölkyllä päähän” -julistamisstrategian sijaan. Sitäkin aikoinaan uskovien piirissä paheksuttiin. ”Kun pitäisi laulaa Jeesuksesta”… jne.
Niin pitääkin, mutta toisen nahkoihin hyppääminen, ja asemaan asettuminen saa kuulijan kiinnostumaan enemmän kuin saman julistuslitanian toistaminen. Tekstinkirjoittaja ”kuuntelee” kuulijaa, jota ei tunne.
Anteeksi, että astuin varpaillesi kirjailijana. Se ei ollut tarkoitus. Olen kiinnostunut ilmestyvästä teoksestasi. Kuka sen julkaisee ja mikä on sen nimi, että voin sen hankkia käsiini?
En halua loukata ketään itsensäkristilliseksi kirjailijaksi kokevaa. Jää kuitenkin aina lukijan varaan, miten kirja vastaanotetaan ja tulkitaan. Jokainen teos on tässä mielessä tulkinnanvarainen. Klassiset ”suuret teokset” ovat kestäneet ajan paineet antamalla aina uutta tulkinnan mahdollisuutta uusienkin aikojen lukijoille.
Kiitos kommentistasi!
Joo, ei mitään. Aihe vain aina herättää huomion, kun miettii että mitenhän tän uuden kanssa käy… Aurinko Kustannus julkaisee uusimman kirjani. Viikolla 12 pitäisi tulla ulos…
http://www.kristillinenkirjakauppa.fi/?sid=8
öh, eikö linkki mennytkään oikein? No, tuossa:
https://www.booky.fi/search.php?search=Sari+Weckroth&x=0&y=0&kb=1&gclid=CM7v3Ner5bwCFULicgodZEEAQA
Ystävät,
runo ja proosa ovat tietenkin lajeina erilaisia, mutta kristillistä kirjallisuutta on ilmestynyt molemmissa, pitkin matkaa. Ensimmäisenä tulee mieleen ystävä Anna-Maija Raittila ja Niilo Ruhala. Jumalan kiitos, että he olivat kumpikin mukana Virsikirjan teossa, siinä on paljon loistavaa kristillistä kirjallisuutta, kristillisiä runoja ja rukouksia. Vielä kolmas korkean tason runoilija tulee mieleen: Lassi Nummi. En sanoisi häntä kristilliseksi runoilijaksi, mutta hän oli loistava runoilija ja hänen monissa runoissaan on hyvin selvästi kristillisen uskon kaikupohja. Olen kiitollinen, että sain olla paitsi Anna-Maijan, myös hänen ystävänsä.
Proosan puolelta ei nimiä tule ihan yhtä helposti mieleen, mutta onhan heitä paljon, niin koti- kuin ulkomaisia: Mika Waltari, Leo Iikka Vuotila, Matti Paloheimo sekä runon että proosan puolella ja monta muuta, lista ei ole kattava vaan hyvin puutteellinen. Ihan kiinnostavaa proosaa on viime vuosina kirjoittanut Kirsti Ellilä.
Iikka Vuotilan teos ”Kanssapuheita” on aivan loistavaa uskon tulkintaa tähän päivään. Merkittäviä ovat myös hänen romaaninsa Virrensiru ja Paljon haltijaksi. Niissä on mukana ironia, ei se niin tuntematon ole suomalaisessakaan kristillisessä kirjallisuudessa.
Itsestäni voisin kertoa sen, että kustantajan löytäminen usko- tai kirkko-aiheiselle kirjallisuudelle ei ole aina helppoa. Viimeisestä, 12. kirjastani ”Suomen kirkon tulevaisuus?” tein kustannussopimuksen WSOY:n/Harri Haanpään kanssa, sain heiltä etumaksunkin, mutta sitten kustantaja perui allekirjoittamansa sopimuksen ja kirjan julkaisi turkulainen Sammakko.
Nyt odottelen viestiä Kirjapajalta. Olen kirjoittanut käsikirjoituksen ”Kristityn käytöksen kultainen kirja. 203 ohjetta, neuvoa ja ajatusta.” Kustannuspäätöstä ei enää synny kirjan sisällön, vaan sen kaupallisen ennusteen pohjalta. Itse olen jokseenkin vakuuttunut siitä, että kaupallista kiinnostusta kristityn käytöskirjalle olisi, mutta saanko sille kustantajan, se on avoin kysymys.
Jäin vapaaksi kirjailijaksi vuoden 2012 alussa, yli 2 vuotta sitten. Päätyöni on ollut kaunokirjallinen ”Oulusa koulusA, Alakko nää mua?” Kirjan sisältönä on aika, jolloin Oulun tuomiokapituli vuonna 1974 yhdeksän kuukautta mietti, voivatko he vihkiä SKDL:ssä toimineen teologin kirkon virkaan. Silloisen, autuaasti edesmenneen Oulun tuomiorovastin Olavi Airaksen syytös minulle kuului: ”Te ette rakasta porvareita.”
Kirjassani kuvaan paitsi oululaisia kirkonmiehiä myös Vanhan valtausta, Nälkäjoululiikettä, 60-luvun Sturm und Drang vaihetta Helsingissä jne. 60-lukulaiset jäävät näitä aikoja eläkkeelle, uskoakseni myös tälle stoorille voisi olla lukijakunnassa kiinnostusta, mutta saanko tälle (kristilliselle???) kirjalle kustantajan. on sitten taas toinen kysymys.
Heikki, kirjoititko kirjan ”Paavali, risti ja riita”? Mielenkiintoinen tapaus, sekä kirjana että sikäli, että tykkäsin siitä niin paljon, vaikken ollut kaikesta ihan samaa mieltä. Terävä, ja hauskakin, ja osuva, vaikka tulkinnoissa ehkä joissain kohdissa aika pitkälle viety, mutta hyvin tehty ja mainio kirja.
Luin sen aikoinaan monta kertaa, ja siitä oli apua myös ekan romaanini kirjoittamisen aikaan.
Otin yhteyttä erääseen ruotsalaiseen kustantajaan, kun minulla olisi aika hyvä käsirkirjotus lähes valmiina.
Aihekin passaisi erään heidän opuksensa jatkoksi.
Siellä kuulemma täytyy osoittaa ensin menekki tai ostaa itse tietty määrä, ennen kun heidän kannattaa kustantaa. En muista määrää. oliko se 500 tai jotain…
Käännän sen sitten suomeksi, ja koetan onneani uudelleen….
SARI,
tunnustan kirjoittaneeni (WSOY 1992), kiitos ystävällisestä palautteesta. Samana vuonna ilmestyi sattumoisin toinenkin kirja Paavalista, Helinä Siikalan ”Ilon alkeet” (Otava 1992)
”Paavali, risti ja riita” oli erityisen mukava projekti. Tietenkin tutkin Paavalia pidempään, luin hänestä suht paljon, mutta itse kirjoitustyön sain tehdä talvisessa Ateenassa. Jaakko Frösen oli Ateenan Suomi-instituutin johtajana, hänen ja hänen vaimonsa kyydissä pääsin tutustumaan mm Korinttiin.
Kaikkea hyvää kirjoitustyöhösi ja elämääsi.
Heikki, itsekin hengellisenä kirjailijana olen kokenut Kirjapajan suunnanmuutoksen. Oma Paavalin teksteihin paneutunut mietiskelykirjani jumittui muutamia vuosia sitten juuri vastaanoton ennakointiin.
Mitä tulee kristillisen kaunokirjallisuuden sektoriin, on toki selvää että meillä on ollut Waltari ja Raittila, Paloheimo, Vuotila. Runoudessa ja aforismien alueella kristillistä näkökulmaa voi lukea Markku Envallin ja Jouni Inkalan tuotannosta. En kuitenkaan koe, että tällä hetkellä suuntaus kulkisi kovin eläväisesti kristillisen itseironian suuntaan. Kritiikkiä lestadiolaisuutta kohtaan on esiintynyt. Yksittäistapauksia löytyy aina joka lähtöön.
Virsirunoutta tietysti on, ja se uudistuu uusin nimin. En kuitenkaan ystäväni Anna-Maijan mahtavaa panosta (1986 virsikirjan uudistettu painos) lue nykyajan uuteen runouteen. En Niilo Rauhalankaan. Virsirunous kuten hengelliset laulut eri muodoissaan popiin asti ovat tavallaan käyttölyriikkaa, jolla on tilaus kirkon piirissä. Toki Anna-Maijalta on muuta kristillistä runoutta runsaasti. Tarkastan juuri siihen paneutuvaa väitöskirjaluonnosta. Uusissa runontekijöissä en ole tavannut vastaavaa määrällisesti enkä laadullisesti.
Kun nimiä heitellään, kristillsen runouden nimenä on muistettava Anna-Maijan ”sydänystävän”, töysäläisen Irja Hiironniemen herkkävireinen lyriikka. Mutta kuten sanoin, hänkin kuuluu runouden aiempaan polveen. – Enempi nimittely jääköön tähän.