Pauliina Rauhalan Taivaslaulu-kirja on aiheuttanut valtaisan keskustelun. Sen äärellä olen todella ihmetellyt miksi toista on niin vaikea ymmärtää. Rauhalan kirja yritti avata yhdenlaista näkökulmaa tuomitsematta muita. Sitä seuranneesta keskustelusta ei taas voi täysin sanoa samaa.
On tärkeää, että jokaisella on omantunnon vapaus ja vapaus päättää omista henkilökohtaisista asioistaan vapaasti kuten haluaa: joku haluaa ison perheen, toinen pienen perheen ja kolmas ei perhettä ollenkaan. Kaikkien toiveet ja valinnat ovat yhtä arvokkaita.
Tätä toisen ihmisen itsemääräämisoikeutta ja omantunnon vapautta rikotaan paljon. Kirjan julkistamista seuranneessa keskustelussa leimakirves on heilunut ja tuomioita on jaeltu isoon ääneen. Vaikuttaa olevan paljon niitä, jotka tietävät toisen asiat paljon paremmin kuin toinen itse. Miksi on niin vaikea elää ja antaa toistenkin elää? Toisen ihmisen painostaminen ja pilkkaaminen on väärin, vaikka toinen ihminen valitsisikin toisin kuin minä itse.
Tunnen paljon ihmisiä, jotka ovat oikeasti halunneet ja saaneet ison perheen. Heillä on siihen oikeus, eikä kukaan saa alkaa kyseenalaistaa heidän oikeuttaan. Jos pystyy huolehtimaan isostakin perheestä, on sellaisen hankkiminen aivan sallittua. On toki niitäkin joille ei toiveista huolimatta suurta perhettä anneta. Minusta on hienoa nähdä suuri perhe, jossa sekä vanhemmat että lapset voivat hyvin. Onneksi niitäkin on, vaikka jotkut haluavat kieltää tämän todellisuuden.
Helsingin Sanomissa eräs vanhoillislestadiolainen perheenisä julkaisi kirjoituksen. Hän kokee suurperheen isänä olevansa yleisen mielipiteen painostama. En ihmettele tätä kokemusta. Vaikka Rauhalan kirja ei tuominnut suurperheiden vanhempia, sitä seuranneessa keskustelussa heitä on kieltämättä tuomittu välillä rajustikin. Rimanalitus oli Iltalehden lööppi, joka nimesi oikopäätä lestadiolaisäidit synnytyskoneiksi. Kas kun lestadiolasisiä ei nimetty siitosoreiksi. Suuren perheen vanhemmat eivät pääse valintansa kanssa helpolla, vaikka he olisivatkin itse valinneet suuren perheen. Heitä ihmetellään, joskus hyvällä ja joskus pahalla. Heitä pilkataan joskus hyvinkin rajusti, mikä tuntuu hyvin epäreilulta. Suvaitsevaisuuteen kuuluu myös eri tavalla ajattelevien suvaitseminen ja kunnioittaminen.
Toisaalta taas kirjan julkistamista seurannut vanhoillislestadiolaisuuden kritiikki on saanut liikkeen piirissä aikaan puolustusreaktion, joka sekin on paikoin läikkynyt yli. Jotkut ihmiset haluavat kieltää sen, että kukaan liikkeen sisällä voisi kokea itsensä painostetuksi, tai että kukaan olisi tullut suuren perheen vanhemmaksi vasten tahtoaan. Myös suuren perheen joskus mukanaan tuomat ongelmat kielletään usein liian ehdottomasti.
Myös ison perheen valinneiden on myönnettävä, että jotkut kokevat tulleensa ison perheen vanhemmiksi vasten tahtoaan. He kokevat etteivät saa valita. He kokevat tulleensa painostetuiksi ja pelotelluiksi. He kokevat myös joutuneensa tai joutuvansa yleisen mielipiteen painostamaksi vanhoillislestadiolaisuuden sisällä. En ihmettele näitäkään kokemuksia vaan voin hyvin uskoa niihinkin. Heidän kokemuksensa on aivan yhtä tosi ja hyväksyttävä kuin suuren perheen halunneidenkin kokemus.
Näille ihmisille Pauliina Rauhala antoi äänen. Se oli erittäin suuri teko inhimillisyyden puolesta. Rauhalan kirjasta roihahti jälleen poru, joka kytenyt pinnan alla. Roihunnut keskustelu on välillä toiminut inhimillisyyttä vastaan. Mutta mitä Rauhala kirjoitti? Hän ei varmastikaan halunnut rajoittaa kenenkään oikeutta hankkia suurta perhettä. Ei, hän vain kuvasi ilmeisen onnistuneesti sellaisen ihmisen sielunmaisemaa, joka ei halua isompaa perhettä, joka ei kestä, joka kokee romahtavansa, mutta joka ei näe muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa. Tällainenkin todellisuus on olemassa. Sitä ei saa kiistää sekään, joka itse on halunnut ja saanut suuren perheen. Kaikki eivät halua, eivät voi tai eivät halusta huolimatta jaksa saada suurta perhettä, ja heidän pitää saada elää aivan yhtä hyvinä Jumalan lapsina kuin muutkin. Ehkäisemättömyyden kannattajilla ei ole sen kummempaa oikeutta omia Jumalaa yksin itselleen kuin ehkäisijöilläkään.
Helsingin Sanomissa kirjoittanut lestadiolainen isä toteaa, että kukaan ei voi pakottaa meitä ehkäisemään tai olemaan ehkäisemättä. Valitettavasti minun kokemukseni on toisenlainen. Erityisesti uskonnon voimalla voi tehdä paljon. Paljon hyvää, mutta myös paljon pahaa. Uskonnon voimalla voidaan pahimmillaan rajoittaa hyvinkin rajusti jokaiselle ihmiselle kuuluvaa valinnanvapautta. Kun joku ihminen ilmoittaa puhuvansa Jumalan suulla, on tätä vaikea vastustaa, jos on juurtunut syvälle uskonnolliseen yhteisöön. Valitettavasti kaikki uskonnon nimissä puhuvat ja kirjoittavat eivät ymmärrä tai tunnusta vaikutusvallan mukanaan tuomaa vastuuta.
Keskustelussa on tullut esille myös väite, että suuri perhe ei uuvuta. Ei uuvutakaan välttämättä. Yksilapsinen tai lapseton voi uupua ja masentua. Niin voi. On myönnettävä, että suuressa perheessä voidaan elää ihan onnellista elämää. Silti tässäkin on nähtävä myös kolikon toinen puoli ja myönnettävä, että moni joka jaksaa yhden lapsen kanssa, ei välttämättä jaksa enää viiden tai kymmenen kanssa, sillä lapset vaativat huolenpitoa. Suuri perhe voi olla uupumuksen syy. Energia ei riipu vain tahdonvoimasta. Työuupumus, burn out voi tulla liiasta työstä, niin ansiotyöstä kuin työstä perheen parissa. Se ei ole kiinni asenteesta tai laiskuudesta. Jotkut vain jaksavat enemmän kuin toiset.
Valitettavasti olen törmännyt paljon sellaiseenkin asenteeseen, että suuren perheen kanssa jaksamattomuus olisi tahdon, uskon tai luonteen heikkoutta. Sellaisen väitteen esittäjä tulisi laittaa inhimillisyyden ja ihmisyyden peruskurssille. Tällaisesta lähtökohdasta ei voi syntyä tervettä keskustelua. Tällainen näkökulma haavoittaa haavoittuneita entistä pahemmin.
Uskon, että suurin osa toisten ihmisten painostajista ei tarkoita pahaa. Silti seuraukset voivat olla pahat. Sekä suuren perheen kannattajissa että vastustajissa löytyy niitä, jotka varmasti ajattelevat toisten parasta yrittäessään saada näitä ”hulluja” kääntymään oikealle tielle. Valitettavasti hyvä tarkoitus ei aina takaa hyvää lopputulosta. Suurin osa ihmisistä ei halua olla sen kummemmin suuren kuin pienenkään perheen vastustaja. He vain haluavat valita itse, ja antaa muidenkin valita itse. Se suotakoon kaikille.
On hyvä keskustella rakentavasti mikä on hyvää ja oikein. Mutta toisten painostamiseen, leimaamiseen ja lynkkaamiseen ei kenelläkään ole oikeutta.
– Vanhoillislestadiolainen isä –
Kirjoituksen tiivistetty versio julkaistu myös 10. 10. 2013 ilmestyneessä Kotimaassa
Olisi mielenkiintoista tietää, miten ja kuka kustantaisi kaikki ne kaupunkeihin tarvittavat asunnot, joita 10-20 henkiset perheet niissä tarvitsisivat? Suurperheet ovat nykyään lähinnä maaseutupytinkien ylellisyyttä.
Matti – muistanet Paavalin hyvän neuvon lapsimurheiden välttämiseksi:
”Naimattomille ja leskille minä sanon, että heidän olisi hyvä pysyä yksin niin kuin minäkin.” (1.Kor 7:
Markku, mistä päättelet että tuo lause liittyy lapsimurheisiin? Entä miten perustelet että ehkäisy olisi Raamatun vastaista?
Eikö naimattomuus ole pahimman luokan ehkäisyä? Sen ratkaisun tekijähän ”jättää kaikki lapset ottamatta”. Samoin kaikki muut jotka eivät heti sukukypsyyden saavutettuaan ryhdy perustamaan perhettä.
Matti, naimattomuuden ei katsota olevan ehkäisyä, koska siinä ei ”teknisen” ehkäisyn tavoin nautita aktista jättämällä kuitenkin nautinnon hedelmä/seuraamus vastaanottamatta. Seksuaalinen nautinto ja toteutus on liikkeen mukaan aina syntiä ja väärin, jos sitä ei toimiteta avioliitossa ja anneta samalla mahdollisuutta uuden elämän alkamiselle.
Eli täten naimattomuuteen sisältyy ehdoton kielto minkäänlaiselle seksuaalisuuden toteuttamiselle. Masturboinnit voi sitten uskoa anteeksi luotettavan rippi-isän synninpäästösanojen alla.
Ehkä n. reilu vuosi sitten oli Misku Välimäen ansiokas blogi joka käsitteli naispappeutta.
Siinä jäi eräs kohta mieleen: alkuseurakunnan aikaan kristittyjen perheet olivat isompia kuin valtaväestöllä. He ottivat kaikki lapset vastaan. Koska he eivät ehkäisseet eivätkä tehneet abortteja.
Joutuivatkohan he samanlaisen painostuksen kohteeksi kuin nyt?
Voisikohan joku tätä tutkia?
Mielestäni nyt 2013 on se aika, jolloin avioparin on oikeutettua itse päättää haluavatko he neljä vai neljätoista lasta. Äiti sen raskaimman kuorman kuitenkin joutuu kantamaan ja yhtään 101 % varmaa ehkäisykeinoa ei ole paitsi sterilointi, eikä sekään jos se epäonnistuu. Jokaisella ihmisellä on erilainen jaksamiskyky ja sitä paitsi voi lestadiolaisnaisella olla myös hyvin vahva kutsumus työskennellä ammatissa, johon on kouluttautunut. Annetaan ihmisille vapaus valita ilman syyllistämistä.
Tuon edellä viittaamani blogin (tutkimuksen) lisäksi löytyy esimerkkejä myös raamatusta. Kristittyjen lapsiasioista on oltu huolissaan milloin minkin asian tiimoilta. Kuten esimerkiksi Egyptissä. Historia toistaa itseään.
Sinällänsä turhauttavaa tämä keskustelu täällä ja muuallakin mediassa. Sitkeästi viljellään tahallisesti tai tahattomasti samoja asioita. Ja niitä pidetään ulkopuolella totuutena. Ja sisäpuolella asiat näyttävät ihan toisenlaisilta. Ja tämäkin asia kyseenalaistetaan. Varmana tietona. Usein vaikkapa muutamiin sähköposteihin vedoten.
Asioiden eri puolia on vaikea nähdä. Vaikkapa: kaikilla ison perheen jäsenillä ei ole hyviä (kaikista asioista) muistoja. Mutta ei ole kaikilla 2 -lapsisilla perheilläkään. Ja juuri tuon lapsiluvun tähden.
Kuka maksaa suuret asunnot? Perheet tietenkin itse.
Kehä kolmosen sisäpuolella asuu paljon isoja perheitä, ei kaikki asu metsissä Nurmijärvellä.
Oikeasti isossa lestadiolaisperheessä on pääsäntöisesti hyvä ja turvallista asua. Iloisia ja onnellisia lapsia. Niin kuin muissakin perheissä. Heihin ei kohdistu urkintaa, ei painostusta. Pahoinvointia esiintyy myös. Ihan niin kuin pienimmissäkin perheissä.
Pahalta tuntuu tämä keskustelu. Niin on ilmeisesti tarkoituskin.
Ilkalta:
”Joutuivatkohan he samanlaisen painostuksen kohteeksi kuin nyt?”
Nyt ei Ilkka hyvä ole kyse siitä, että kukaan haluaisi (en mminä ainakaan) painostaa isoja perheitä perhekokonsa tähden. Jokaisella pitää olla oikeus sellaiseen perheeseen kuin kukanenkin haluaa. Henkilökohtaisesti itse olen sitä mieltä, että suurperhe on kaikessa värikylläisyydessään mahtava juttu, niin kauan kuin homma perustuu vapaaehtoisuuteen ja on kaiken kaikkiaan plussan puolella.
Kyse on nyt toisenlaisesta painostamisesta, ihan toisesta suunnasta tulevasta, liikkeen omasta opetuksesta, joka painostaa valitsemaan suurperheyden myös tilanteissa, joissa se ei lähde omasta halusta ja joissa se tarkoittaa valtavan määrän kärsimystä niin vanhemmille kuin lapsillekin.
Ilola:
Elämän puoltaminen ei ole VL-liikkeen oma opetus, vaan se on aina ollut osa Kristillisyyttä. Jo muinoin kuuluivat sanat: ”Taivas ja maa ovat todistajinani, kun nyt sanon: Minä olen pannut teidän
valittavaksenne elämän ja kuoleman, siunauksen ja kirouksen. Valitkaa siis elämä, että te ja teidän jälkeläisenne saisitte elää.” Kuitenkin jotkut valitsevat siunauksen sijasta kirouksen, kääntävät Herran lahjat niitä edes näkemättä taakoiksi ja esteiksi. Suurperheyteen ei edes voi ketään painostaa, koska se on ihmiselle mahdotonta toteuttaa: elämän alkuunpanija on yksin Jumala, jolta lahjat otamme ilolla vastaan, sen määrän, minkä Hän on hyväksi nähnyt – ja sitä määrää ei voi tietää etukäteen. Ketään ei tulisi painostaa ajattelemaan että siunaus olisi kirous eli Herran lahja sellainen, jota ei haluaisi edes nähdä. Saatana tosin ei halua ensimmäistäkään lasta maailmaan, koska he ovat uskon esikuvia.